...padallinen

Kuinkakohan usein käy niin, että minun on tarkoitus kirjoittaa jostakin ihan muusta kuin mitä sitten lopulta päädyn kirjoittamaan? Aika usein, luulen. Mutta otan sen hyvänä merkkinä; merkkinä siitä että alkuperäinen idea ei ehkä ollut tarpeeksi vahva, mutta hyvä ponnistuslauta parempaan postaukseen. Niin kävi tälläkin kertaa, kun yritin taas miettiä, mitä inspiroivaa ja voimauttavaa kirjoittaisin vuoden vaihtuessa. Ajattelin kertoa uudenvuodenlupauksistani, mutta ei yhtään huvittanut. Ehkä palaan niihin vielä jossain vaiheessa, mutta tällä välin keksin jotain parempaa.

Vuosi sitten päätin pitää eräänlaista onnellisuuspataa vuoden verran. Aina kun minulle tapahtuisi jotain hymyilyttävää, jotain joka tuntuisi vatsanpohjassa ja rinnassa kuin kevyesti kihisevä humala, kirjoittaisin siitä pienelle lappuselle, jonka sitten taittelisin ja pistäisin pataan. (Kyseinen pata oli muuten lahja mummiltani, ja odotteli tyhjänpanttina sitä, että muuttaisin omaan asuntoon.) Kirjoitin lappuja hyvin vaihtelevasti: joskus useamman päivässä, joskus kerran viikossa. Kunnes unohdin padan kokonaan - sen täytyi tapahtua joskus kesä-heinäkuussa. Paljon onnenaiheita on tapahtunut sen jälkeen, ja harmittaa etten ole niitä kirjannut ylös, mutta ihanan kuohkea ja kahiseva kasa pataan oli ehtinyt kertyä jo näinkin.

Ja niinpä, jottei vanha vuosi kokisi huonommuutta uuden kustannuksella, ajattelin kirjoittaa tulevaisuudensuunnitelmien sijaan asioista, jotka ilahduttivat minua tänä kovaa vauhtia kuluvana vuonna 2014. En halunnut erityisemmin tehdä valintoja niiden välillä, joten varautukaa tavallista pidempään postaukseen (ihan kuin en normaalistikin kirjoittaisi luvattoman pitkiä tekstejä...).

Tänä vuonna tapahtui monta suurta asiaa, sellaista, jotka muistaisin ilmankin, mutta näköjään pari niistä oli ollut pakko kirjoittaa lapullekin, ihan vain varmuuden vuoksi:

• penkkaripäivä!!!
• inssi läpi!
• soitto Otavalta (ja hölmö hymiö)

Sitten on sellaisia pienempiä, arkisempia asioita, ei mitenkään ainutlaatuisia, mutta silti (tai ehkä juuri siksi) kirjoittamisen arvoisia. Nämä ovat siis juuri niitä kliseisiä onnenaiheita joita ei saa pitää itsestäänselvyyksinä, tai elämä on ajautumassa aivan väärään suuntaan...

• kun tajuaa omaksuneensa äsken katsomansa elokuvan päähenkilön ylvään, tyynen lempeyden
• WeHeartIt (lempisovellukseni kännykässä)
• sushi!
• kun herää vähitellen omia aikojaan
• kaunis olo uusissa vaatteissa
• Turku! Aura-joki, mukulakivikadut, kahvilat, sisäpihat, puutalot, Tuomiokirkko...
• naakkaparvet
• kaksi metsäkaurista loikki polun poikki
• hysteerinen kikatus ystävien kanssa
• sukeltaa keho notkeana ja voimakkaana auringon läpivalaisemassa vedessä
• Miksu tuli viereeni nukkumaan
• sulkapallo
• kylmät väreet omista kirjoituksista (ei koskaan liian usein)
• lapset ja koirat asiakkaina
• nukkuminen <3
• metsäkauriit
• rinnasta kouraisevan pölhöt kaverikuvat - rakastan niitä

On myös asioita, jotka tuntuvat kuuluvan aivan toiseen elämään. Kuinka pitkä on yksi vuosi? Kuinka siihen mahtuu kaikki tämä onni? Olenko minä joskus ollut saksantunnilla?

• (tuntui siltä että) lauloin hyvin musiikintunnilla, every time we touch...
• zen-buddhalainen meditaatioharjoitus
• olla Elisabeta (näyttelemäni hahmo, aivan erilainen persoona kuin minä, mikä oli aika piristävä kokemus)
• ensi-ilta
• osasin vastata opelle saksaksi suht nopeasti ja luontevasti :)

Muutama sekalainen:

• järjestelyt Otavan kanssa
• Ed Sheeran - I See Fire
• huikea ajatus: vietän kuukauden Venetsiassa! (jäi tosin vain ajatuksen tasolle, mutta viikoksi sentään pääsin maailman kauneimpaan kaupunkiin)
• Sinisiipi
• värisyttävän hyvä kirja: Kärpästen herra

Ei haittaa jos te lukijat ette ymmärrä kaikkia onnenaiheitani. Jos en niitä avaa, niiden ei ole tarkoituskaan avautua teille. Sori. Mutta pataan mahtuu myös muutama sellainen lappu, joita minäkään en enää ymmärrä, tai joihin en enää pysty eläytymään.

• hauskat hahmot Helsingissä (öm...)
• tuntemattoman miehen katse bussin ikkunalasin takaa (millainen katse, flirttaileva, elokuvallinen, kummallinen...?)
• kaikki on järjestyksessä arkea varten: työpöytä, sisustus, pääkoppa, suunnitelmat ja ulkonäkö

Parhaita lappuja padassani olivat kuitenkin ne, joita lukiessani muistin sen hetken täydellisesti, muistin sen onnen ja taianomaisuuden, jonka vallassa olin lapun raapustanut. Jos en olisi kirjoittanut näitä lappuja, en tiedä olisinko muistanut tätä kaikkea:

• LUMISADE; tihenevä sakeneva pyry kasvoillani, kun juoksen
• Helsingin merenranta talviauringon laskiessa (muistan kuinka se oli ensimmäinen ajotuntini Helsingissä, muistan kuinka minua harmitti etten ratissa istuessani voinut katsoa sivullani avautuvaa upeaa maisemaa, ehdin vain vilkaista taivaalle levinnyttä valoa ja teräksisiä aaltoja)
• agilitykurssilla käyvän flätin hepulikierrokset
• Mr. Bingleyn ilme kosittuaan Janea Ylpeydessä ja ennakkoluulossa
• saippuakuplista lumoutuneet lapset
• ajaa saaristotiellä kahdeksaakymppiä
• ensimmäisten lokkien äänet pilvien yläpuolelta, näkymättömistä
• idea esseeprelissä
• hirveä kiire bussille, ja kun käännyin katsomaan, onko se jo tulossa, pitääkö juosta, täydellinen täysikuu oli yhtäkkiä siinä
• amurinleopardin murina iltahämärissä (perheen kanssa talvisessa Korkeasaaressa, läheltä nähty leijona ja sydäntäkaihertava ääni häkin kaltereiden takaa)
• lapsen huuto "äiti, katso!", joka saa minutkin huomaamaan naakat
• kiivas tuuli juoksi jään yli ja nauroi ihmisten rakentamalle sillalle...

Nämäkin laput olivat loppujen lopuksi vain kourallinen siitä onnesta, jota olen tänäkin vuonna saanut kokea. Vähän mietityttää, mitä kaikkea olen unohtanut... Ehkä ensi vuonna kirjaan ylös kaikki pirskahtelevat, aidot hetket? Ehkä joku muukin innostuu kokeilemaan?

...pakkastaivaan väriset silmät

Barcelona. Aina kun olen ajatellut sinne matkustamista, olen kuvitellut mielessäni aurinkoa hehkuvat kadut, täynnä kesävaatteisiin pukeutuneita, ruskettuneita ihmisiä. Nyt olen kuitenkin lähdössä sinne tammikuussa. Sääennusteiden mukaan aurinko saattaa kyllä paistaa, ja elohopeakin pysyy plussan puolella, mutta rannalla loikoilun voi kyllä unohtaa.

Ei sillä, että ranta olisi minua muutenkaan kiinnostanut. Enemmän houkuttelee täysin ainutlaatuinen, omaperäinen arkkitehtuuri, espanjalainen kulttuuri ja yöelämä, sekä pienet, syrjäiset kahvilat, antikvariaatit ja kivijalkamyymälät. Ja eksyminen, totta kai. Eksyminen Carlos Ruiz Zafónin maisemiin. Itse asiassa hiljainen talvikausi taitaakin olla juuri minulle ja yhtä lailla kirjoista kiinnostuneelle ystävälleni paras aika tutustua Barcelonaan. Onhan se meille molemmille tuttu lähinnä Zafónin kauniista kirjoista, joissa Barcelona on historian varjojen peittämä, synkkä ja surumielinen. Varasimme lentoliput pari viikkoa sitten espanjalaistyylisessä kahvilassa ja mietimme matkan teemaa. Pitäähän sellainen nyt olla. Halusimme molemmat rennon, suunnittelemattoman reissun, johon kuuluisi dramaattisia vaatteita, taiteilija-stereotypioita ja kävelyä autiolla, tuulisella rannalla iltahämärän aikaan. Aloin eilen suunnitella, mitä pakkaisin mukaan, ja tähän mennessä kaikki vaatteet jotka olen listalle kirjoittanut, ovat olleet mustia. Synkkyydessä ei ole mitään pahaa, kun sen tekee tyylillä.

...kehittyä

Viime vuonna tein lupauksen. Tai oikeastaan useammankin. Nyt on aika katsoa taaksepäin ja tarkastella, kuinka monta niistä pidin, ennen kuin voin tehdä yhtään lisää lupauksia. On punnittava, kuinka luotettava olen.

Ensinnäkin lupasin tutustua rohkeammin uusiin ihmisiin. Se on minulle vaikeaa. On niin paljon helpompi hakeutua jo tuttujen ja turvallisten ihmisten seuraan, kuin ottaa kömpelö uskonaskel kohti uusia tuttavuuksia. En ole kovin sujuva senkaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa, enkä tainnut ikävä kyllä kehittyä siinä tänäkään vuonna. Tutustuin kyllä moniin uusiin ihmisiin, mutta solmitut suhteet olivat tuskin koskaan minun aloitteestani alkaneita. Yksi rohkaiseva kokemus tosin muistuu mieleen. Vain muutama viikko sitten osallistuin pikkujouluihin, joissa kaikki olivat minua vanhempia ja kokeneempia, kaikilla tuntui olevan tuttuja joita moikkailla ja joiden kanssa vaihtaa kuulumisia. Minä tunsin alle kymmenen ihmistä sieltä, mutta en aikonut piileskellä heidän siipiensä alla koko iltaa. Lähdin kiertelemään huoneita, ajautumaan keskusteluihin, esittelemään itseäni. Välillä se oli käsittämättömän pelottavaa ja ahdistavaa; painelin posket palaen keskenään juttelevien ihmisten ohi ja toivoin etteivät he huomanneet, että olin kulkenut siitä jo kolme kertaa. Mutta sitten oli myös ihania kohtaamisia, keskusteluja hämärissä nurkkauksissa ja kirjahyllyjen äärellä. Oli hyviä neuvoja ja hauskoja muisteluja siitä, millaiset pikkujoulut olivat olleet seitsemänkymmentäluvulla. Kun lähdin juhlista Helsingin lämpimänkeltaiseen yöhön, taisin hypähdellä ja hiukan naurahtaakin ääneen. Olisi ehkä pitänyt yrittää pitää lupaustaan vähän useammin. Ties kuinka monta riemastuttavaa keskustelua olisin vuoden aikana käynyt.

Toistakaan lupaustani en pitänyt. En kertaakaan nukkunut taivasalla, ellei asuntoauton kattoikkunasta näkyviä tähtiä ja kuusenlatvoja lasketa (ei lasketa).

Sen sijaan kolmannen lupaukseni pidin, ja se tuntui mahtavalta! Olen ystäväpiirissäni ollut tunnettu siitä, että näytän aina vaivautuneelta valokuvissa - jos en siis ole peittänyt kasvojani käsilläni tai kääntynyt kokonaan poispäin. Itsestäni otettuja valokuvia en sietänyt katsoa ollenkaan, korkeintaan vilkaisin ja äännähdin inhoavasti. Se alkoi ärsyttää jo itseänikin, joten kuluneena vuonna päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Eikä se loppujen lopuksi ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin kuvittelin. En edelleenkään pidä itsestäni otettuja kuvia kovin onnistuneina. Kamera ei todellakaan imartele minua. Mutta nykyään osaan jo nauraa omituisille ilmeilleni, katsoa kasvojani tietynlaisella huvittuneella lempeydellä, niin kuin ulkopuolinen. Kauniimmatkin voisivat olla, mutta eivät ole. Sentään ne ovat hymyilevät, punaposkiset ja kauniiden ystävien ympäröimät.

Siitä puheenollen, viime vuonna kunnostauduin myös ystävänä. Lähdin kahville tai uimarannalle tai kävelylle aina kun pyydettiin ja suinkin ehdin, mutta pyysin myös itse muita seurakseni. Joskus olisi suoraan sanottuna huvittanut jäädä kotiin, tai kierrellä kerrankin omassa rauhassani kauppoja, mutta koskaan en joutunut katumaan sitä, että olin pakottanut itseni tapaamaan kavereita. En tietenkään! Minulla on ollut onni saada uskomattoman ihania ystäviä, ja mitä useammin heitä näen, sen useammin sen muistan.

Lupasin myös "viettää vähemmän aikaa television ääressä ja enemmän ulkona kuljeksien, seikkaillen, vaellellen". Tässä kohtaa taisin epäonnistua; en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon televisiota kuin nyt. Varsinkin elokuvia on tullut ylioppilaskirjoituksiin lukemista vältellessä, kirjoituksista toipuessa ja välivuotta viettäessä katsottua niin paljon, että jouluna huomasin useampaankin kertaan sanovani "Mä oon jo nähnyt tän, mutta voin mä sen uudestaankin katsoa..." Mutta toisaalta; ulkoilussa olen kunnostunut. Olen käynyt kävelyillä kavereiden kanssa, olen vaeltanut Lapissa, olen ulkoiluttanut Miksua vapaapäivinäni kaksikin kertaa päivässä. Joten ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ja ainahan on uusi vuosi ja uuden vuoden lupaukset...

Viimeinen lupaukseni kuluneelle vuodelle oli käydä useammin kirppareilla. Niin olenkin tehnyt, ja kyllä kannatti. Olen tehnyt valtavasti hyviä löytöjä (täydellinen nahkalompakko, persoonallinen suolamylly, vaatteita joista on tullut suosikkejani, muutama hyvä elokuva ja kirja...) pilkkahintaan. Kirpparit ovat loistava keksintö, ja pysyvät elämässäni tämänkin vuoden jälkeen.

Juuri se kai on parasta uudenvuodenlupauksissa: vaikka ne koskevat vain yhtä vuotta, jotkut niistä voivat jäädä ihmiseen pidemmäksikin aikaa, vaikka koko loppuelämäksi. En edelleenkään haluaisi noudattaa antamiani lupauksia ryppyotsaisesti, kaikessa onnistuen ja itseni ylittäen. Parhaita lupauksia ei pidetä vastuuntunnosta, vaan koska ne tuovat jotain uutta elämään. Muutoksen.

...sinervät oksat

Olen päättänyt, että tänä vuonna en anna inspiraationi nukkua talviunta. En aio pelätä valkoista paperia, vaan täyttää sen uhmakkaasti harakanvarpailla ja -siivillä. Eihän lumihankikaan ole tyhjäksi pyyhitty, koskematon. Se on täynnä jälkiä, vihjeitä siitä mitä viime yönä on tapahtunut. Oikeastaan kirjan kirjoittaminen on kuin se käpälänjälkien verkko, joka maastoon kutoutuu pikkueläinten ja lintujen menoista. On lukemattomia jälkijonoja, rinnakkain ja peräkkäin ja ristikkäin kulkevia. Jokaisella on omanlaisensa askelpituus, muoto ja kulkureitti, eivätkä ne aina vaikuta olevan toisistaan tietoisia, mutta kaikki vaikuttaa lopulta kaikkeen; ennen pitkää jäniksen ja ketun jäljet risteävät, joko jäniksen tietämättä tai sitten niin, että lopputuloksena on veristä hankea ja jälkien sekasotkua.

Sekasotkua tosin voi syntyä muutenkin. Joskus jälkiä on niin paljon päällekkäin, ettei niistä saa mitään tolkkua. Sitä erottaa ehkä yksittäisen sorkanjäljen, tai jopa kynsien raapaisun tai muutaman irronneen karvan, mutta lumi on loppujen lopuksi yhtä rajallinen ja yksiuloitteinen elementti kuin paperikin. Siihen kirjautuneet merkit ovat jo menettäneet tosimman merkityksensä, jäljet synnyttäneet eläimet ja tapahtumat ovat kadonneet metsään, yöhön. Niitä ei voi enää sellaisenaan tavoittaa, mutta taitava kirjailija tai lukija voi silti onnistua lukemaan jäljistä, mitä on tapahtunut.

Aina se ei tietenkään onnistu. Joskus sekasotku pysyy sekasotkuna. Silloin kirjailija on epäonnistunut. Mutta lumeen mahtuu monenlaista tarinaa. Ei haittaa, vaikka yksi tarina päättyisikin turhauttavaan sotkuun - muutaman askeleen päästä saattaa löytää huikaisevan kauniin jäljen harakan levitetystä siivestä (kaartuneet siipisulat, kevyt mutta selkeä pyyhkäisy pehmeän lumen pinnalla). Ja jos on onnekas ja tarpeeksi kärsivällinen, ei aina tarvitse tyytyä vain jälkijonoon lumella. Joskus puiden lomasta voi törmätä elävään eläimeen, lämpimään, hengittävään, haavoittuvaiseen. Tarinat ovat arkoja ja valppaita, eikä niitä ole helppo yllättää, mutta silloin kun siinä onnistuu, kokemus on unohtumaton ja säilyy muistissa pitkään, kannustaa seuraamaan lumeen ja metsään häviäviä jälkiä.

...sinivuorten yö

Tuli lumi ja tuli valo, tuli naapuruston lasten iloisesti sirkuttava parvi pulkkamäkeen. Ilma tuoksui puhtaille lakanoille ja kuuselle, kun tarvoin metsään hillittömiä spurtteja vetävä koira mukanani. Hangessa mönki piinallisen hitaasti pieni hämähäkki. Normaalisti pelkään niitä kuollakseni, mutta nyt säälin. Poimin sen hellästi ylös ja ohjasin puun rungolle. Lumen kylmyys sattui käteen kuin luuvalo.

Minulla on tänään vielä töitä kahdeksaan asti, mutta en anna sen latistaa joulutunnelmaa, jonka lumi lopultakin minulle antoi. Vaikka myymälään eksyisi myös niitä viime tipassa lahjoja etsiviä ihmisiä, ärtyisiä ja kiireisiä, aion hyräillä joululauluja, hymyillä iloisesti ja toivottaa kaikille hyvät joulut. Pieni, kaino pyyntö asiakaspalvelijalta: käyttäytykää kauniisti kaupoilla ollessanne, vaikka olisikin olevinaan kiire jouluvalmisteluissa.

Joulurauhaa <3

...pakkaspisarat oksien kärjissä

Mikä olikaan se aikaraja, jonka jälkeen rakkautta voi pitää pysyvänä? Jonkin tutkimuksen mukaan se oli kai vuodesta kahteen vuoteen. (Kuulostan aina niin epämääräiseltä ja epätieteelliseltä, mutta oikeasti, olen lukenut sellaisen tutkimuksen joskus jossain. Se liittyi kai hormoneihin...) Sen jälkeen ensi-ihastus on haihtunut, ja jos mitään sitovampaa kiintymystä ei ole rakentunut, rakkaus katoaa. No, minun kohdallani se ei ole kadonnut. Itse asiassa se on kestänyt kohta kahdeksan vuotta.

En tiedä, miksi olen tuntenut tarvetta nostaa esiin "suhdettani" Miksuun nyt lähiaikoina. Tai tiedänpäs. On vain luonnollista, että kun viettää enemmän aikaa rakastamansa ihmisen - tai tässä tapauksessa koiran - kanssa, sitä löytää koko ajan lisää syitä miksi rakastaa toista. Välivuoteni aikana olen kyllä paljon poissakin kotoa, töissä ja matkoilla ja kavereiden kanssa, mutta silti vietän enemmän aikaa Miksun kanssa kuin lukioaikana. Aina kun vain pystyn, vien sen lenkille kaksi kertaa päivässä. Annan sille ruoan, hellittelen tuliaisilla töistä, makoilen vieressä aamuisin ja iltaisin, jos se vain sallii. (Vaikka Miksu on siitä poikkeuksellinen koira, ettei se välttele halailua vaan jopa pitää siitä, jostain syystä se ei useinkaan siedä sitä, että tulen sen kylkeen kiinni kun se makaa lattialla.)

Joskus me oikeasti muistutamme kahta rakastavaista tai ystävää, jotka eivät saa toisistaan tarpeekseen. Eilen kun tulin kotiin töistä, se ei tyytynyt rutiinirapsutukseen ovella, vaan kierteli ympärilläni eteisessä, tunki kuonoaan käsiini kun yritin avata kenkien nauhoja, hyppäsi minua vasten ja kurotteli nuolaisemaan poskeani. Se ei jättänyt minua rauhaan ennen kuin olin kunnolla antanut ja vastaanottanut koiramaisen suloista, vilpitöntä rakkautta, kyltymättömästi pusuja puolin ja toisin.

Silloin tällöin kiehnäämme toisissamme, hieromme kasvojamme yhteen kuin jonkinlaisena ylitsevuotavana eskimopusuna, enkä minä voi tajuta niitä ihmisiä jotka sanovat, etteivät eläimet voi rakastaa tai ettei lemmikkiin voi kiintyä "koska se on vain eläin".

Ei rakkaus silti aina ole pelkkiä ihania hetkiä. Joskus se on sitä että Miksu voi huonosti ja minä siivoan jäljet. Toisaalta se on myös sitä, että tunnistan Miksun ilmeestä, milloin se voi pahoin, ja osaan kiikuttaa sen kylpyhuoneeseen ajoissa ennen kuin se alkaa kakoa. Talking about true love.

Eräs viisas ihminen (suloisen indie-elokuvan hahmo, josta kerron ehkä joskus lisää) sanoi kerran: "I think I can really fall in love when I know everything about someone." Olen samaa mieltä. Niin monet avioparit kyllästyvät toisiinsa, mutta minusta rakkauden ydin on siinä, että oppii tuntemaan toisen ihmisen (tai koiran) läpikotaisin. Tai eihän toista ihmistä voi koskaan tuntea kokonaan - eikä kai itseäänkään - , mutta minusta on silti ihanaa yrittää. On ihanaa tietää, että toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei pidä halausta uhkaavana eleenä, vaan turvaa tuovana; on ihanaa osata tarjota sille syliään, kun sitä hermostuttaa. On ihanaa, kun tietää ennalta, pelästyykö Miksu tienreunaan kaatunutta mainoskylttiä (kyllä pelästyy). On ihanaa, kun Miksu tajuaa kääntyä oikealle polulle vain pääni nyökkäyksestä. Jokainen päivä opettaa meille jotain toisistamme, punoo meitä tiukemmin yhteen, saumattomaksi koirakoksi. Tänään, kun olimme kävelyllä ulkona, Miksu yhtäkkiä pysähtyi. Se ei kiskonut taaksepäin tai haistellut mitään, seisoi vain paikoillaan vähän sen näköisenä kuin minä olisin käskenyt sen pysähtymään. Nykäisin kerran hihnasta, se pysyi paikoillaan. Sen ilme näytti etäisesti tutulta. Menin sen luo, kyyristyin sen viereen ja tunnustelin vatsan alta. Käsiin osui Miksun jalkavilloihin takertunut risu. Irrotin sen hellästi, ja Miksu lähti iloisena liikkeelle. Sellaista rakkaus kai on.

...laulava koira

Olen jo pidemmän aikaa itsekseni tuskitellut erästä ongelmaa, joka Turkuun opiskelujen perässä muuttamisesta seuraa. Monet ovat minulta siitä kysyneetkin, enkä ole osannut vastata. Osittain siksi, että päätös on niin vaikea, mutta myös siksi, ettei se ole vain minun asiani, vaan koko perheen.

Miksu on minun koirani. Se on minun nimissäni, minä sen olen kouluttanut ja minä huolehdin sen liikunnantarpeesta. Mutta koira on laumaeläin, ei yhden ihmisen omaisuutta. Kaikki perheessäni ovat osallistuneet sen leikittämiseen ja ulkoiluttamiseen. Jopa toinen pikkuveljistäni, joka ei erityisemmin innostu ulkoiluttamisesta, pysähtyy päivittäin rapsuttelemaan ja leikittämään Miksua. Tämä seitsemisen vuotta sitten perheeseemme saapunut vakava, vaativa ja itsetietoinen shetlanninlammaskoira on tärkeä koko perheelle, ja perhe on sille tärkeä. En tiedä, onko oikein viedä se pois laumansa luota, yhden ihmisen talouteen, vieraaseen kaupunkiin. Mutta sen tiedän, että jos se jäisi Espooseen, minulle tulisi sitä valtava ikävä. Se on minun koirani, ja koiran omistamisessa hienoa on se, että vaikka se ei olisikaan maailman paras koira, se on sitä omistajalleen. Miksu ei osaa leikkiä toisten koirien kanssa, se on hiukan vakava, ja haukkuu vimmatusti vieraille ihmisille (ja silloin tällöin tutuillekin). Välillä se osaa olla todella ärsyttävä. Silti se on rakas, monesta syystä. Tässä niistä muutamia:

• korvantausten koirantuoksu
• pyyhkii suupielensä sohvaan ruoan jälkeen
• "pöksyt", eli tuuheat karvat takajaloissa
• talloo jaloille
• istuu eteisen rappusilla kuin ihminen, takapuoli ylemmällä portaalla ja jalat seuraavalla, kovin ylpeän näköisenä
• "maskara" silmien ympärillä
• käpälät
• nousee venyttelemään ihmisiä vasten
• oudot äänet: urinat, vinkaisuun päättyvät haukotukset, nouseva ja laskeva, kärsimättömyydestä kertova "laulu"
• ulvoo hälytysajoneuvoille
• kaivaa mökillä saamansa leivänpalat maahan ja tarkkailee, ettei kukaan huomaa, minne se piilotti leipänsä <3
• vatsan lämpö, kun se on nukkunut kerälle käpertyneenä
• rakkaus leivänkannikoihin ja kukkakaaliin

Miksu on mahtava persoonallisuus muutenkin. Sillä esimerkiksi on ihan selkeät mielialat. Meillä on tapana tervehtiä joka aamu, vähintäänkin Miksu heilauttaa minulle häntäänsä ja minä hieraisen sitä korvan takaa. Mutta joinakin aamuina olemme molemmat sillä tuulella, että jäämme pidemmäksi aikaa keittiön lattialle rapsuttelemaan ja pusuttelemaan. Tämä aamu oli sellainen. Miksu painautui kylkeeni ja nosti etujalkansa syliini, ja köyristi selkäänsä kuin kissa, kun rapsutin sitä kaikkialta (se pitää erityisesti alaselän rapsuttamisesta). Ei se aina jaksa edes nousta pedistään sillä tavalla, ja siksi tuollaiset hetket tuntuvat niin suloisilta. Samalla tavalla kuin se, että se jää viereeni makoilemaan ja jopa nukkumaan, on harvinaista herkkua.

Asia ratkesi lopulta vanhempien kanssa jutellessa kompromissiin: Miksusta tulee erokoira. Sovimme, että se on minun luonani aina kun minulla on sille opiskeluilta aikaa, ja jos minulla on meneillään kiireisempi jakso, se on Espoossa loppulaumansa luona. Näin kenenkään ei tarvitse erota toisistaan pysyvästi: ei minun Miksusta eikä Miksun perheestä. Voin jo kuvitella, millainen yksinhuoltajaäiti minusta tulee: "En mä nyt pääse, Miksu tulee tänään kotiin ja mä lupasin viedä sen yhteen metsään tutustumaan." "Että meille tulee kivaa! Aamupäivällä Iidan pitää lukea vähän tenttiin, mutta iltapäivällä mä oon vaan sun kanssa, mennään piiitkälle lenkille ja leikitään niin paljon kuin sä vaan haluat." "Katso täällä on sun vanha sänkykin, ja ostin sulle pari lelua. Ja illalla on sun lempiruokaa."

...olla hiukan mymmeli

Vieläkö saa puhua Tove Janssonista ja muumeista juhlavuoden nojalla? Löysin nimittäin taannoin Helsingin kirjamessujen antikvariaattiselta osastolta Sirke Happosen kokoaman Muumioppaan, ja haluaisin sanoa siitä sanasen.

Eiköhän kaikille lukijoilleni tässä vaiheessa ole selvää, että fanitan muumeja? Ne ovat nerokkaita hahmoja, yhtä aikaa huvittavan lapsellisia ja filosofisia, tummasävyisiä ja monitahoisia olentoja, joihin jokainen voi samaistua. Muumioppaasta löytää jokaikisen Janssoneiden luoman muumihahmon, niin kirjoissa kuin sarjakuvissakin ilmestyneen. Vertailin niitä itseeni ja löysin aika monta yhtäläisyyttä. Olen aina luullut olevani Nuuskamuikku, mutta kävi ilmi, että olen paljon muutakin:

• vaellushalussani olen hattivatti
• kirjoittajana pieni ja hiljainen homssu ("Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä voi kertoa jännittävän tai kauniin. Vain he tietävät, miten hauskaa ja pelottavaa kuvitteleminen on--.")
• silloin tällöin hiukan hosuli ("Kaikki hosulit säheltävät tolkuttomasti ja tauotta.--Hosulille ei kukaan ole silti vihainen. Hän höseltää vahingossa tai hädissään ja pyytää aina anteeksi."),
• ihanneminäni olisi aika muumi, ystävällinen, anteeksiantava, helposti unohtava, spontaani, hiukan vastuuntunnoton mutta hauskaa seuraa
• oikeasti olen jo hiukan muumipeikko ("Muumipeikot ovat niitä, joiden kuuluisi olla auttamassa maailman kriisialueilla. Koska he eivät mene, he potevat ikuista syyllisyyttä. Todennäköisesti he tuskin kestäisivätkään, sillä muumipeikot ovat hyvin herkkiä.")
• siksi kaipaisinkin hiukan mymmeliä itseeni ("Kuvittele luotisuora lanka, joka kipuaa kohti taivasta. Sen varassa sinä olet, kevyenä ja vahvana.")
• joskus pelkään olevani hiukan reppana Ti-Ti-Uu
• sen sijaan että olisin Nuuskamuikkunen: vapaa ja vakavastiotettava ("Nuuskamuikkunen yltää hienoihin saavutuksiin. Niillä hän ilahduttaa ja lohduttaa muita ja saa heidät ajattelemaan elämän syviä kysymyksiä, ja niillä hän nostaa juhlatunnelman kattoon. Saavutukset vaikuttavat helpoilta, mutta eivät sitä ole. Välillä näyttää, ettei muikkunen tee mitään. Hän virittäytyy, kuljeskelee ja keittelee kahvia, jopa siivoaa. Hän luottaa intuitioon ja toimii, kun impulssi tulee. Hän ei puske, jos hetki ei ole hyvä.")

Tuntuu siltä että voisin siteerata tätä kirjaa kokonaisuudessaan. Muumikirjana se on oikeasti kattava, ilahduttava ja hauska. Lukekaa se. Selvittäkää, oletteko nuuskamuikkusia vai hemuleita, pikkumyitä vai vilijonkkia. Homssuhtava Nuuskamuikkunen on puhunut.

...käsien viehkeys

En edes tiennyt, että sellainen on mahdollista, mutta minulla on jo pidemmän aikaa ollut lukuväsymys. En muista mistä se alkoi. Jossain vaiheessa vain huomasin, etten ollut edennyt yöpöydällä odottavassa kirjassa viikkoon. Yritin jatkaa, mutta tarinan imu oli hävinnyt, jos sitä oli alun alkaen ollutkaan. Luovutin, päätin aloittaa uuden kirjan. Kirjahyllyssäni oli useampia, jotka olin halunnut lukea uudestaan, muutama kirjastostakin lainattu odotti vuoroaan. Mutta yksikään ei kiinnostanut. Ei yksikään. Se oli melkein pelottavaa. Tiesin, että ainakin omat kirjani olivat oikeasti hyviä. Olin nauttinut niiden lukemisesta, nauttisin taaskin. Mutta en vain millään voinut tarttua yhteenkään niistä. Ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.

Onneksi oli toinen lukemista harrastava ystävä, joka osasi kertoa, että lukuväsymys on ihan normaalia ja menisi kyllä ohi. Luotin hänen sanaansa ja päätin odottaa rauhassa. En halunnut kokeilla väkisin jotakin kirjaa, koska ne eivät ansaitse sellaista kohtelua. Välillä oli hiukan vaikea keksiä tekemistä. Olen tottunut lukemaan aina kun on vähänkin luppoaikaa, vaikkapa puolisen tuntia ennen työhön lähtöä, tai Miksun ulkoilutuksen ja illallisen välillä, sekä joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Ja sitten ovat tietenkin ne päivät, jotka kuluvat melkein kokonaisuudessaan johonkin koukuttavan hyvään kirjaan uppoutuneena. Olen kerran kävellyt koulusta kotiin kirjaa lukien, havainnoiden ympäristöä vain sivusilmällä. Minulla on aina jokin kirja kesken, aina. Ja useampia odottamassa, että saisin ne käsiini. Ja lukemattomasti kirjoja, jotka aion lukea jossain vaiheessa elämääni. Tuntui siis oudolta, kun ei voinut eikä halunnut edetä loputtomassa luku-urakassaan. Millä täyttää tyhjät tunnit? Täytyy myöntää, että aika usein täytin ne televisiolla, enkä esimerkiksi ylimääräisellä Miksun ulkoilutuksella tai liikunnalla. Muutaman kerran kävin uimassa tai tein ruokaa, mutta enimmäkseen katselin elokuvia ja sarjoja.

Sitten eräänä päivänä huomasin katselevani "sillä silmällä" Ian McEwanin Sovitusta, paksua pokkaria, joka oli kärsivällisesti odotellut kirjastosta lainattujen kirjojen joukossa lukemistaan. Yhtäkkiä halusin kiihkeästi tietää, mitä rispaantuneet kannet pitivät sisällään, millaisia henkilöhahmoja, millaisia ongelmia, maailmoja, teemoja. Ja niin minä vedin sen hyllystä ja hautauduin nojatuoliini ja luin.

Se oli juuri niin ihanaa kuin olin muistanutkin, ja odottanut. Lumoavaa kerrontaa, nerokas juonenkuljetus ja kaunis rakkaustarina. Luin monisataasivuisen romaanin muutamassa päivässä. Innostukseni lukemiseen oli palannut, ja tänään kävin helpottamassa nälkääni rakkaassa lähikirjastossani. En ollut pitkään aikaan ollut kirjastossa sillä tavalla, vain kuljeskellut hyllyjen väleissä ja tarttunut tuttuihin nimiin ja kiinnostavilta näyttäviin kansiin, kunnes kädet olivat täynnä. Mukaan tarttui repullinen jykeviä romaaneja ja muutama tietokirja (yritän pitää historiantuntemustani yllä välivuoden aikana). Eniten kiinnostavat Vladimir Nabokovin Lolita, Haruki Murakamin Kafka rannalla, Joseph Conradin Pimeyden sydän ja José Saramagon Baltasar ja Blimunda. Murakamia ja Saramagoa olen lukenut ennenkin, enkä ole koskaan pettynyt (tai no kerran, Saramagon Elefantin matkan kohdalla). Molemmat kirjailijat ovat sellaisia, joiden tuotantoa en ole vielä koskaan huolinut omaan hyllyyni, mutta silti jokainen lukukokemus on kieltämättä ollut laadukas ja tyydyttävä. En tiedä mikä siinä on. Arvostan molempia kirjailijoita, mutta loppujen lopuksi heidän tyylinsä ovat niin erilaisia kuin omani, etten usko lukevani heidän kirjojaan useampaan kertaan. Conradin klassikkoteoksen olen lukenut ennenkin, mutta niin nuorena etten muista siitä mitään, enkä tainnut oikein muutenkaan olla tarpeeksi kypsä sitä tajuamaan. Pidemmittä puheitta, nyt lukemaan!

...muistijäljet

Istuin aamulla suihkun lattialla ja katselin varpaitani. Vasemman jalan kahdessa kynnessä pienet tummentumat, kuin mustelmat tai sormenjäljet, hivuttautuvat hiljalleen kynnen yläreunaa kohti. Muutaman kuukauden kuluttua ne ovat kadonneet kokonaan, ja samalla on kadonnut kehoni viimeinen muisto ruskavaelluksistani. Viikko viikolta minun on vaikeampi muistaa, millaista on vaeltaa, millaista on, kun liian pitkät varpaankynnet törmäävät vaelluskenkien kärkiin ja varpaita alkaa aristaa, mutta kuinka sitä silti vain kävelee eteenpäin, kuinka sitä kävelee lihakset tiukkoina ja mieli virkeänä toinen toistaan kauniimmissa maisemissa. Kaipaan sitä tunnetta. Kaipaan vihreän-, kullan- ja valkoisenkirjavia tunturikoivikoita. Kaipaan kylmänkirkkaita tunturipuroja ja jokilaaksoja, joihin ne laskivat. Kaipaan jopa väsymystä ja omien suunnistustaitojensa epäilemistä. Kaipaan käkkyräisiä puita ja revontulien mahdollisuutta. (Itse taivaantulia emme onnistuneet kummallakaan reissullamme, Ruotsin tai Suomen Lapissa näkemään, vaikka heräsimme melkein joka yö keskellä yötä tähyilemään taivaalle. Kerran oli tuhkantumma tunturinkylki ja upea tuuli, joka kohisi koivikossa ja paukutti telttakangasta, mutta revontulia jäin kaipaamaan. Asun sentään Suomessa, enkä ole koskaan nähnyt niitä.)

Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin sitä millainen itse olin vaelluksella. Kaipaan sitä ihmistä joka ei horjunut rinkan painon alla, eikä eksynyt poluttomaan metsään, eikä antanut kuumeen pilata vaellustaan. Joskus tuntuu että hukkaan sen ihmisen jonnekin sohvanrakoon, mukavuuden ja laiskuuden villapaidan alle. Joskus tuntuu että se ihminen joka oli niin kotonaan tunturinrinteellä ja kivikoissa, oli vain unta. Ettei minusta enää olisikaan siihen.

Mutta totta kai minusta on. Vaikken säännöllisesti urheilua harrastakaan, koiran ja pyöräilyn ansiosta minulla on kuitenkin mukiinmenevä peruskunto, ja helposti vielä ylitän itseni, kun palkintona on hengästyttävän upea näkymä kukkulan päältä tai polku kiemurtelee komeaan solaan. Vaeltaessa kilometrit taittuvat niin vaivattoman tuntuisesti, kuin olisin pelkkää lihasta ja jännettä, vaikken sitä ole. Se on mahtavaa.

Luulen, että ihmisellä on mahdollista olla useampi rooli tai persoonallisuus, useampi elämä, kuin vain yksi. Aina niitä ei saa sovitettua edes omassa päässään yhteen, mutta silti ne molemmat, tai kaikki, ovat sulassa sovussa samassa kehossa. Minä olen se joka istuu bussissa nenä kirjassa, ja se joka kirjoittaa kirjoja, ja se joka kulkee vaiti omiin ajatuksiinsa vaipuneena erämaassa. Minä olen yhtä aikaa vain yksi ja toisaalta ihan kaikki. Minusta se on lohdullinen ajatus; vaikka en juuri nyt olekaan korpikuusen kannon alla jykevissä vaelluskengissäni, minulla on silti vaeltajan mieli ja vaeltajan muistijäljet varpaankynsissäni.

...mahtipontisuus

Työpäivän jälkeen väsyttää. Tämän väsymyksen pitäisi olla vain fyysistä, mutta ei ole. Pääkin on tyhjä, tyhmä. Antaa luonnon puhua puolestani tällä kertaa. Se kun osaa sen niin hyvin.

...tien päällä

Juuri nyt matkakuumeeni ei ole pahimmillaan. On joulunalun levollinen rauha, pehmoinen ja lohdullinen kuin taivaalta putoileva lumisade. On kirkkaita muistoja vain muutaman kuukauden takaisista matkoista: vaporettokyydeistä Venetsian vellovalla laguunilla, yöstä jolloin heräsimme hotellihuoneessamme elämäni omituisimpaan ukkosmyrskyyn (salamat välähtelivät kirjaimellisesti joka kolmas tai neljäs sekunti, niin tiuhaan ettei jyrinä pysynyt perässä), helkkyvästä italialaisesta viinistä, Lapin tuntureilla vaelletuista kilometreistä, trangialounaista ja uskomattoman kirkkaista tunturipuroista.

Vain muutama viikko sitten olin kuitenkin kuin tulisilla hiilillä. Ja yhä tuo rauhattomuus on minussa jossakin syvällä, värisee luissa matalalla taajuudella. Moneen päivään en muuta pystynyt ajattelemaankaan kuin matkustamista. Joka päivä se alkoi alusta: hillitön tarve matkustaa, vaeltaa, nähdä maailmaa, kokea, rakastua, eksyä, löytää jotain uutta ja ennenkokematonta. Tämän kaltaiset videot lietsoivat nälkääni, kunnes löysin itseni tarkastelemasta lentojen hintoja Amsterdamiin, Roomaan, Ateenaan, Peruun, Uuteen Seelantiin, Kiinaan, Intiaan, Marokkoon, jopa uudestaan Venetsiaan... Ja joka päivä päädyin samaan: oikeasti ei ollut muita vaihtoehtoja kuin Marokko. Kaipasin eksotiikkaa, lämpöä, mausteista kirpeää ilmaa ja vuoria taivaanrannassa. Kauemmaskin olisin mielelläni lähtenyt, mutta ei ollut (eikä ole) varaa. Olin jo ihan varma että lähden tammikuussa Marrakechiin. Suunnittelin muutaman päivän vaellusta Atlas-vuoristoon, aavikon laidalla kuljeskelua, löytöjen tekemistä vilkkaista basaareista, tarinankertojien kuuntelemista (vaikken mitään tarinoista ymmärtäisikään) ja eksymistä punaisen kaupungin sivukujille. Kunnes todellisuus kamppasi jalat alta.

Mikä siinä on, ettei vieläkään yksinäinen nuori nainen voi lähteä huoletta minne huvittaa? Se on niin epäreilua. Jos olisin mies, minulla olisi jo lentoliput varattuna ja levittelisin Marrakechin karttaa huoneeni lattialle. Mutta naisena on pakko ajatella, kuinka turvallista oikeasti olisi eksyä Marrakechin kaduille (lempipuuhaamme Venetsiassa oli "heittää kartta kanavaan" ja kulkea sinne missä näytti kauneimmalta, kunnes tuli nälkä ja piti jälleen paikantaa itsensä kartalta). Ei se keskustelupalstojen ja opaskirjojen mukaan varsinaisesti vaarallista olisi, mutta hyvin epämiellyttävä kokemus, kun miehet lähestyvät mielessään joko myyminen tai ostaminen. Kaikissa kahviloissa ja ravintoloissakaan ei kuulemma katsottaisi hyvällä yksinään aterioivaa naista. Marokko on yksi vapaamielisimmistä islamilaisista maista, mutta aika toisenlainen silti kuin länsimaat. Eikä vaaleiden hiusten huivilla peittäminenkään (mihin olin kyllä varautunut) kuulemma auttaisi.

Kun isi vielä muistutti ebolasta (huom! se ei tosin ainakaan vielä ole yltänyt Marokkoon asti), jouduin luopumaan aavikkounelmistani. Nyt täytyy siis laatia uusi suunnitelma matkakuumetta hillitsemään. Luulen että se sisältää kaksikin matkaa, yhden kaupunkiloman ja yhden vaelluksen, luultavasti keväällä Repoveden kansallispuistoon. Pidän teidät ajantasalla!

P.S. Toivon todella, etten ole luopunut eeppisestä Marokon-matkastani ennakkoluuloisten ihmisten, vaan ihan oikeisiin kokemuksiin perustuvien kommenttien takia.

...kaamoskauneus

Mediassa on tänä vuonna yritetty löytää synkeästä marraskuusta hyviä puolia. Minäkin päätin yhtyä aiheeseen, onhan syksy sentään lempivuodenaikani. Pidän siitä kullanhohteisena ja ruskankirjomana, mutta myös mustanpuhuvana. Syksyn synkkyydessä on jotain voimakasta ja upeaa, kaamoksen tulta.

Olin muutama viikko sitten mökillä, luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Vielä lokakuussa olin kirjoittanut muistikirjaani näin:

"Saariston syksy on lepattava, välkkyvä. Se pyyhkäisee saaren yli merimetsojen ja merikotkan siivissä, levottomissa parvissa jotka pimentävät taivaan. Se kääntelee koivunlehdet ympäri, paljastaa niiden kalpeat vatsat julmalle tuulelle. Syksyn valo polttaa kaislat ja heinät kultaisiksi, mustapilkkuisiksi; saa sammaleen joukossa lymyilevät sienet kiiltelemään kuin kolikot. Syksy on laguunin pohjassa kääntyilevä, kimmeltävä pikkukala ja vaaleanpunainen meduusa joka ei jaksa enää taistella virtausta vastaan. Syksy saaristossa on kaunis ja värikäs mutta julma, aivan niin kuin meri: se näyttää niin houkuttelevalta, kirkkaassa rantavedessä kaikki kullan ja vihreän sävyt, mutta sen kylmyys pistää huohottamaan. Venepoukamassa joutsenet oikovat jo siipiään, poikaset nyppivät untuviaan tuulen vietäviksi. Tämä tuuli puhaltaa meidät kaikki pois täältä, pyyhkii saaren tyhjäksi ja paljaaksi talven tulla."

Marraskuussa tuuli oli repinyt lehdet puista, sienet olivat mädäntyneet mustiksi. Kaislikko tuoksui kirpeän lahonneelle. Meduusat olivat kadonneet, kuolleita pikkukaloja näkyi enemmänkin. Joutsenet viivyttelivät vielä matalikoilla, odottivat, en tiedä mitä. Korpit olivat yhtä tummanpuhuvia ja vaikuttavia kuin aina ennenkin, kun ne lensivät käheästi raakkuen, seitsemän linnun parvena saaremme yli. Veteen en uskaltautunut enää edes kastautumaan. Sen sijaan vietin aikaa ruokaa laittaen, lukien, nukkuen, jatulintarhaa kiertäen (eräänlainen meditaation muoto), valokuvaten ja pienellä veneretkellä. Tällä kertaa muistikirjaan tarttui synkemmän sävyisiä, mutta yhtä lumoutuneita huomioita, ajatuksia ja tunnelmakuvia:

"Marraskuinen saaristo on mustia rantoja ja hiljaisia metsiä, ja kylmissä vesissä jähmeästi liikkuvia kalpeita kaloja - niitä ei näe, mutta jotain sellaista tällaisten vesien on pakko kätkeä, tunteehan sen. Kolea saari voi vaikuttaa vieraalta, jopa vihamieliseltä kesän jälkeen, mutta minä rakastan merta nytkin, kovana ja hyytävänä. Haluan oppia sen. En halua häiritä sen hiljaisuutta, vain tunkeutua siihen. Olla osa sitä, niin kuin puu tunkeutuu juurineen rantakallioon ja kasvaa lopulta siihen kiinni, kiinni maisemaan ja hiljaisuuteen joka sitä kantaa. Niin, haluan olla puu, käyräoksainen ja vino, kaarna sileäksi hioutunut, lempeä ja kova. Marraskuun lapsi, kovia kokenut."

"Minulla on käsissä verta ja nokea kun kävelen kuultavansinisen veden ääreen. Vesi paljastaa käteni kylmälle tuulelle."

"...niin kuin poikasensa menettäneet joutsenet kiertävät marraskuisia rantoja."

Marraskuussa on kuolemaa ja yksinäisyyttä, siitähän sen nimikin jo tulee. Mutta ei se ole täysin lohduton, eikä varsinkaan ruma. Siinä on jotain väkevää ja komeaa, sellaisessa pimeydessä. Marraskuu, yksinäisten joutsenten ja paljaiden puiden kuukausi. Marraskuu, voimakkaiden siiveniskujen ja tyhjentyneille rannoille pystypäin jääneiden hahmojen kuukausi.

...ratapihan kettu

Turulla on käynnissä salaliitto minun houkuttelemisekseni Varsinais-Suomen sievään yliopistokaupunkiin. Ei sen oikeastaan tarvitsisi enää tehdä mitään asian eteen, koska minä olen jo antanut Turulle sydämeni, mutta silti tuo kaupunki päätti verhota itsensä pehmoiseen, valkoiseen ensilumeen vierailuni kunniaksi.

Lähdin Turkuun tavatakseni siellä opiskelevaa ystävääni. Ensi vuonna minäkin liityn turkulaisten opiskelijoiden joukkoon, puhun tenteistä ja opintotuesta ja vertailen kirsikkatomaattien hintaa. Odotan sitä innolla. Tällä hetkellä kaikki, mikä liittyy omillaan asumiseen - sisustamisesta shampoon valitsemiseen, menojen ja tulojen tarkasta syynäämisestä siivoukseen - , kiehtoo minua. Olen varautunut siihen, ettei minulla ole varaa kovin tilavaan vuokra-asuntoon, ja että ajoittain yksinäisyys on musertavaa, mutta yksin pärjääminen ei pelota ollenkaan. (Osittain ehkä siksi, että Turussa asuu leijonanosa suvustani, eikä lapsuudenkotikaan niin kovin kaukana ole.) Niin se vain on; tämänikäiset on tehty pesästä lentämistä varten.

Mutta Turku. Se on niin kovin kaunis, lumella ja ilman. Joenvarren puut ja valot ja talot olivat lempeän lyyrisiä marraskuun iltahämärässä, kun harpoimme kirjastosillan yli kohti yliopistoaluetta. Lumi narahteli, hengitys kohosi lohikäärmeensavuna ilmaan. Tuomiokirkon kellot soivat, ja vaikka ne olivatkin vasta kolme lyhyttä välilyöntiä, sydämeni hypähteli. Kuinka erilaista olisikaan pyöräillä yliopistolle mukulakivisen tuomiokirkonaukion poikki kuin oli pyöräillä lukioon! Ajatella, että samalla koulutiellä oli aikoinaan myös Agricola. Nimenomaan kaupungin historiallisuus viehättää minua aivan erityisesti. Suloinen kahvila johon poikkesimme kaakaolle lunta pipoistamme puistellen, sijaitsi rakennuksessa jossa oli pidetty keisarilliset tanssiaiset vuonna 1809. Portsan (virallisemmin Port Arthurin) idyllisellä puutaloalueellakin tuoksuu vielä savu, kun perheet lämmittävät kotejaan. Voiko olla mitään suloisempaa? Ehkä Turun murre...

...uusi ihana makuyhdistelmä

Rakastan listoja. Ehkä olette sen jo huomanneetkin. Teen tehtävälistoja, ostoslistoja, kirjalistoja, listoja siitä miksi pidän jostakin tai jostakusta, ja unelmalistoja. Listat selkeyttävät elämää, ja niitä on hauska laatia - on hauskaa huomata kuinka monta kohtaa keksii. Jälkeenpäin noiden kohtien yliviivaaminen on pienen elämäni pieniä-suuria iloja: kun on esimerkiksi tutustunut yhteen kohteeseen luvattoman pitkästä "Missä kaikkialla maailmassa haluan käydä" -listastani, ja sen voi ruksia yli, siirtyä seuraavaan matkakohteeseen. (Tämä tekniikka tosin pettää useasti... Kun jokin matkakohde onkin niin ihana, että siellä haluaa käydä uudestaan, ei lista ole vähentynyt yhdelläkään kohdalla - rahat sen sijaan ovat.)

Viime viikolla keksin jälleen laatia listan eräästä aiheesta, nimittäin siitä kuka ja millainen haluan tulevaisuudessa olla. Uskon vakaasti siihen, että kun tavoitteensa on kirjannut ylös, ne myös toteutuvat todennäköisemmin kuin jos ne vain jäisivät tiedostamattomiksi toiveiksi jonnekin alitajuntaan. Tässä listani siis on:

Haluaisin olla...
...tatuoitu äiti. (Tatuoinneista lisää myöhemmin.)
...arpinen seikkailija / matkailija jolla on talo täynnä kummallisuuksia, kuten aito didgeridoo ja jääkarhun käpälänjälki kipsissä.
...saaressa asuva kirjailija.
...tanssiksi pistävä vaimo ja isoäiti.
...noitaäiti joka tuntee luonnon, ja etenkin saariston.
...tarinankertoja.

Täytyy silti sanoa että pidän myös siitä millainen olen juuri nyt (välivuottaan viettävä nuori, opiskelupaikka odottamassa, vapaa, sen verran rahoissani että voin vähän matkustella, epäsäännöllisissä töissä, muutaman ihanan ihmisen ystävä). En ole pitkään aikaan ollut näin tyyni, tyytyväinen elämääni. Toki jalkoja hiukan kihelmöi siihen malliin, että pian olisi taas ulkomaanmatkan aika, mutta matkakuumekin tuntuu suloiselta, kun tietää oikeasti voivansa lähteä milloin tahansa melkein minne tahansa. Välivuoden iloja.

...sisu

Joskus tuntuu, että olen jo kirjoittanut kaiken. Tänään on syysolo, haikea ja täynnä ihmetystä, levottomat jalat ja kaipaussydän. Haluaisin kirjoittaa siitä. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka ilmasta Itämeren yltä katsottuna Suomi oli pilvien peitossa ja kuinka se tuntui kotiinpaluulta. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka tervehdin sateesta kiiltäviä autoteitä, kypsiä pihlajanmarjoja, naapurin omenapuuta ja tuoksua joka oli niin erilainen kuin etelämpänä, naamioiden ja kanavien kaupungissa. Haluaisin kirjoittaa villasukkaväestä ja sateesta ja valosta, mutta sitten tajuan, että olen kirjoittanut niistä jo. Sitten haluaisin sanoa, että olen kirjoittanut niistä jo koska nyt on syksy ja syksy on minun vuodenaikani, mutta sitten tajuan että olen sanonut senkin jo. Joten mitään sanottavaa ei lopulta jää, ja silti kaikki tarpeellinen on sanottu, jos ei minun sanoillani niin sitten jonkun muun.

Muumikirjat ovat täydellistä luettavaa syksylle. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että muumikirjat ovat täydellistä luettavaa milloin vain, mutta esimerkiksi kirjassa Muumilaakson marraskuu on upeaa syksyn kuvausta:

"Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat seiniä ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

  On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Koko ikäni olen ollut se joka jää, se joka kerää omaisuutensa aivan likelle itseään ja kaivautuu kaikkein perimmäiseen koloon, nojatuolin nurkkaan huopakerrosten alle teekupillisen ja hyvän kirjan kanssa. Eikä siinä mitään väärää ole. Minä pidän turvallisuudesta ja lempeydestä. Mutta aina minussa on myös ollut se puoli, joka on halunnut lähteä. Levottomat jalat, linnun mieli, Nuuskamuikkussydän, miksi sitä nyt kutsuukaan. Ja tänä syksynä minä kerrankin olen se joka lähtee, nimittäin ensin Ruotsiin ja sitten Lapin tunturialueille vaeltamaan. Tänään pakkasin isän avustamana rinkkani ja nostin sen selkääni säätöjä varten. Olen viimeiset pari kuukautta horjunut innostuksen ja pelon välillä, mitä tulee erämaissa patikoimiseen, yksin pärjäämiseen ja reitin löytämiseen, mutta kun täyteen pakattu rinkka asettui lantiolleni, lopetin horjumisen. Rinkan paino vakuutti ja vakautti minut. Minä olin puu, tyyni ja sitkeä ja voimakas, ja kun vilkaisin kuvaani peilistä, pystyin viimeinkin kuvittelemaan itseni syrjäiselle tunturinrinteelle, vaivaiskoivujen joukkoon ja Lapin harmaan tuulisen taivaan alle. Minä olen niitä jotka lähtevät, niin on ollut aina. Olen valintani tehnyt, enkä aio antaa periksi.

...saarikävelyt

Ensimmäistä kertaa mökillä talven jälkeen. Saaristossa oli kaunista mutta kylmää, aamuisin venepoukamassa oli riitettä ja kamiinaan piti sytyttää tuli ennen kuin voi edes ajatella aamiaispöydän kattamista. Kylmyys ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta mökkeilystä. Toppatakkiin kääriytyneenä, nenä pilkistäen kaulahuivin ja pipon välisestä raosta tarvoin kaislikoissa ja kallioilla, rannoilla ja mäntymetsässä. Etsiskelin rannoilta jäiden ja syysmyrskyjen tuomaa rojua (löysin vain muutaman laudan ja komean pahkan, jälkimmäisen lisäsin kokoelmaani hehkulampun ja yksinäisen sinisen puukengän joukkoon). Vierailin isän kanssa muutamalla muulla saarella ja tein jännittäviä löytöjä: hiiren tai myyrän kallon ja useita paloja jonkin ison nisäkkään selkärangasta. Tervehdin lintuja: tuttua isokoskelopariskuntaa, joka oli yhtä arka kuin ennenkin, hiekkasärkällä lepääviä joutsenia, uteliaita talitiaisia, valtavina parvina ajelehtivia haahkoja. Suosikkejani, soukkasiipisiä tiiroja, ei vielä näkynyt. Niillä onkin kaikkein pisin muuttomatka.

Miksukin nautiskeli saaristolaiskoiran olostaan

Rakastan saaristossa sitä, kuinka siellä kaikki on niin äärirajoillaan. Merisumu on sakeampaa kuin mikään näkemäni sumu mantereella. Merituuli juoksee päin sellaisella voimalla, että se joko kaataa tai nostaa lentoon. Ja kun on tyyntä, on kuin kaikki äänet olisivat kuolleet. Tai ei aivan: silloin tällöin voi kuulla ohi lentävän korpin siipien humahtelun. Niin kaunis ääni - ja ajatella, etten edes tietäisi sen olemassaolosta, jos en olisi asunut saaressa kaukana liikenteen taukoamattomasta hälystä.


Joka kerta kun käymme mökillä, päätökseni vain vahvistuu: jonakin päivänä minä muutan tänne, asun jossakin saaressa keskellä merta, ajan veneellä ostoksille ja kuuntelen merta päivät pitkät. Haluan kuulua saaristoon. Haluan tuntea tarinat ja salatiedon jokaisen linnun, kasvin ja tuulen takana, jotta maisema, jota katson, olisi enemmän minun. Haluan sanoa: "Haahkat ovat myöhässä tänä vuonna." ja: "Ruohosipuli on nyt parhaimmillaan, käydään poimimassa sitä rannalta." Haluan olla kotonani saaristossa, niin kuin harmaantunut laituri tai merimetsojen ja lokkien omakseen ottama luoto. Sitä minä haluan elämältäni.

...aavistus jostakin

Ala-asteen loppuessa itkin. Itkin, koska olin viettänyt siellä kuusi onnellista, hauskaa vuotta, saanut hyviä ystäviä ja tutustunut mahtaviin opettajiin. Itkin, koska en tiennyt, mitä odottaa tulevaisuudelta, kuinka monta ystävää menettäisin eri kouluihin.

Yläasteen loppuessa olin riemuissani, että olin päässyt siitä paikasta. Se oli aiheuttanut minulle vain unettomia öitä, ahdistusta ja kiukkua, opettanut vain, että tarvitsin ympärilleni suojakuoren, etten voinut antaa kaiken osua niin syvälle itseeni, etten voinut olla niin herkkä enää.

Nyt, lukion lopun häämöttäessä, en oikein tiedä miten reagoisin. Toisaalta minusta tuntuu, että on jo aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta olen viihtynyt Olarissa niin hyvin, että tuntuu haikealta jättää se. Lukiossa olen saanut kasvaa jälleen omaan suuntaani. Toisin kuin vannoin, minusta on tullut entistä herkempi - kauneudelle, vaistoilleni ja maailmalle -, mutta myös vahvempi. Pahat puheet, ahtaat mielet, eivät enää satu minuun niin helposti. Kuulen ne kyllä, mutten anna niiden horjuttaa askeleitani, sillä minä tiedän minne olen menossa.

Huomenna vietetään penkkareita. Jätämme koulun riehakkaissa merkeissä, mutta lopulliset hyvästit ne eivät ole. Palaamme vielä monesti, ilmaiseen ruokailuun, tentteihin, preleihin, kirjoituksiin. Ja lopulta lakkiaisiin. Vasta silloin saan tietää, miltä tuntuu jättää paikka, jossa olen löytänyt varmuuden askeleisiini. Miltä tuntuu jättää ihmiset, joista on tullut minulle ystäviä, tuttavia, tai jotka ovat jääneet vain kasvoiksi täyttämään kuvaani Olarin lukiosta. Juuri nyt minua lähinnä harmittaa. Harmittaa, etten ole tutustunut useampiin ihmisiin, etten ole ollut vielä puheliaampi, uskaliaampi, avoimempi. On uskomatonta, kuinka vähän tunnen niitä ihmisiä, joita näen lähes päivittäin ympärilläni. Sen tajuamiseen tarvittiin hauska ja varmasti vielä vanhuudenpäivilläkin riemastuttava vihkonen, abikronikka. Kun luin sitä eilen itsekseni, aloin ymmärtää, että olin nähnyt vasta aavistuksen vuosikurssitovereideni kyvyistä erilaisissa juhlissa ja muissa tapahtumissa. Miten lahjakkaita, monipuolisia, mielenkiintoisia ihmisiä voikaan mahtua yhteen ainoaan lukioon! Yksi harrastaa eksoottisia lemmikkieläimiä, toinen on suosittu dj, kolmas keksijä. Jokaisen naaman takana, oli se sitten kuinka "tuttu" ja huomaamaton tahansa, on tarina. On surullista, että juuri kun olen löytänyt nuo tarinat, ne viedään minulta pois. Mutta niin toimii elämä. Kolme vuotta minulla on ollut mahdollisuus löytää nuo tarinat, ja omani niiden joukosta, ja olen kiitollinen siitä.

...viisto valo

Minä olen aamuihminen. Rakastan aamuja, etenkin sellaisia joina saan itse päättää mitä teen. Nyt kun perinteinen koulunkäynti on loppunut (jäljellä enää hyvin vajaa koeviikko ennen lukulomalle siirtymistä), olen saanut nauttia pitkistä aamuista tarvitsematta kiirehtiä bussiin, tarvitsematta valuttaa energiaani hitaasti ja hyödyttömästi pelkkään opetuksen seuraamiseen. Pitkät aamut eivät tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita hitaita aamuja, sellaisia jolloin voin kuluttaa tuntikausia yöpaidassa, siemailla kaakaota ja lueskella kirjaa. Olen herännyt suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisina koulupäivinäkin, syönyt hyvän aamiaisen kiirehtimättä mutta kuitenkin ripeästi, lukenut Hesarin läpi ja ryhtynyt sitten hommiin.

On uskomatonta, kuinka paljon saan aikaan muutamana aamutuntina. Yhdentoista aikaan olen jo opiskellut muutaman sanaston, leiponut kakun, selannut kesätyöilmoituksia ja kerrannut ruotsin kieliopista pronominit. Aamulla olen tehokkaimmillani, iltaa kohden kaikki tuntuu jähmettyvän, mukaan lukien aivotoimintani. Silloin on aika käpertyä kirjan tai hyvän elokuvan ääreen, rentoutua, tyyntyä. Tai, niin kuin tänään, lähteä jumppaan ja rasittaa vaihteeksi kroppaa eikä aivoja.

Aamut ovat myös huikaisevan kaunista aikaa. Tänään kun kävin ulkoiluttamassa Miksua lähimetsikössä, pysähdyin tuon tuostakin ihastelemaan lumen peittämiä oksia ja oksien lomasta siilautuvaa valoa. Päivällä valo on valkoista ja iltaisin sinertävää, kylmää, mutta aamuisin aurinko paistaa viistosti ja sen valossa on kevyt kullansävy. Melkein harmitti, että olin jättänyt kameran kotiin, mutta ei siinä aamun kultaamassa metsässä kovin pitkään voinut olla huonolla tuulella.

...helmikuun hanget

Tuuli heilauttaa katolta ilmaan ohuen harson, joka leijailee ikkunani ohitse laskostuen, tanssahdellen. Ilma on täynnä kiehtovia kuvioita, pakkaskeijuja. Lopultakin se on täällä. Talvi.

...vapaus

Tänään esittelen viimeisimmän elämääni lempeästi mutta peruuttamattomasti ravistelleen kirjan. Kirjat yksi, kaksi ja kolme löytyvät linkkien takaa. Muumiteemalla jatketaan, mutta (joidenkin mielestä) ehkä hiukan kypsemmissä merkeissä.

Olen tainnut ennenkin viitata tähän kirjaan blogissani, mutta se totta vie ansaitsee oman postauksensa. Oli nimittäin osittain Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus -kirjan ansiota, että kykenen nykyään nauttimaan niin suuresti muumikirjoista. Tämän filosofisen tutkielman avulla löysin muumeista niihin piileytyvät syvällisyydet, ja myös itsestäni jotakin uutta, nimittäin eksistentialistin.

Filosofia on minusta yleensä aika käsitteellistä ja käsittämätöntä, mutta eksistentialismi tuntui alusta asti minun jutultani. Ateisti minussa ilahtui siitä, että eksistentialismin mukaan jokaisella ihmisellä on vapaus itse päättää, millainen on ja miten toimii (psykologiassa eksistentialismin lähisukulainen on kai humanistinen psykologia, jossa myös uskotaan siihen, ettei ihmisen olemusta määrittele tämän biologia tai ympäristö). Empaatikko minussa kiintyi siihen, että tämä vapaus voi aiheuttaa ihmiselle myös ahdistusta. Kirjailija minussa kiinnostui siitä, että ihmisen vapaalle tahdolle on olemassa vastavoimia, nimittäin toisten ihmisten odotuksia ja oletuksia. (Mikä se sellainen tarina nyt olisi, jossa päähenkilöllä ei ole lainkaan vastuksia?)

Myöhemmin olen törmännyt eksistentialismiin muun muassa zen-buddhalaisessa temppelissä, jossa kävimme maailman uskonnot -kurssilla vierailulla. Siitähän ollaan montaa mieltä, onko zen-buddhalaisuus edes uskonto, vai pikemminkin filosofia. Uskontoon viittaavia rituaaleja ei paljon ole. Zen-buddhalaisuuteen kuuluvat lähinnä erilaiset meditaatioharjoitukset. Joissakin harjoituksissa vain keskitytään hengittämiseen tai olemiseen, mutta toisissa pyritään ratkomaan syvällisiä, filosofisia kysymyksiä keskittymällä niihin pitkään ja hartaasti. Nämä kysymykset koskettelevat usein samoja teemoja kuin eksistentialismikin: todellista olemusta, olemista, elämistä. Kuka olen? Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on olemassa? Elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Nyt harhauduttiin kauas pääaiheesta, itse kirjasta, mutta juuri niin tämä Laajarinteen teos minuun vaikuttaa. Se tuo ajatteluun ja itsensä pohdintaan niin paljon uutta, avaa aivan uusia näkökulmia elämään, kuljettaa ajatukset uusiin ulottuvuuksiin.

...tuttu ja vieras

Tove Janssonin Muumipappa ja meri on luultavasti paras kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tiedän, että sitä yleisesti pidetään lastenkirjana, mutta ennen kuin heitätte ensimmäisen kiven, antakaa sille mahdollisuus. Avatkaa se, lukekaa edes yksi luku. Hämmästytte. Niin minäkin hämmästyin kun luin sen viime viikolla, vaikka olen sentään lukenut sen useita kertoja aikaisemminkin ja tiesin, kuinka hyvä se on.

Kyllä, tarinassa on mörkö ja merihevosia ja elävä saari, mutta niiden alla, niiden takana, on jotain tummaa ja syvää ja upeaa, jotain niin psykologisesti tarkkanäköistä, ettei sille löydä sanoja. Muumipappa ja meri on kertomus tarpeettomuuden tunteesta, yksinäisyydestä, kasvamisesta, häpeästä - ja merestä, totta kai. En ole koskaan lukenut parempaa kuvausta merestä, en mitään yhtä viisasta ja totta. Epäilemättä juuri tämä meren kuvaus on yksi niistä syistä, miksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä. Minä tunnistan nuo aallot, minä tunnistan tuon avaruuden, ja minä tunnistan nuo kallionkielekkeet ja metsiköt ja rannat, joilla muumitkin tallustelevat. Tunnistan ne omasta mökkisaarestani, niin rakkaaksi tulleesta.

Luulen, että koko kirja on kuin sipuli, joka aukeaa kerros kerrokselta lukijan varttuessa ja kypsyessä. Lapselle tämä on vain yksi satu lisää, ehkä hieman tummasävyinen, mutta iltasatuainesta silti. Lapsi ei kuitenkaan voi ymmärtää niitä syvyyksiä, jotka minä olen tästä kirjasta löytänyt. Enkä minäkään kai vielä ymmärrä kaikkea. Edelleen tuntuu siltä, että on jotain mitä en tavoita. Jotain mitä en aivan käsitä, koska en ole tarpeeksi vanha ja kokenut. Tämä kirja odottaa kuitenkin kärsivällisesti lukijansa kypsymistä. Jonain päivänä vielä ymmärrän. Jonain päivänä olen tarpeeksi vanha "lastenkirjalle".

Muumipappa ja meri on järjestyksessä kolmas elämäni tärkeimmistä kirjoista. Huomenna on luvassa neljäs eli tällä hetkellä viimeinen. Aikaisemmat postaukset voi lukea täältä, ja täältä.

...lapsekkuus

Tämä postaus on jatkoa eilen alkaneelle pienelle sarjalle, jossa esittelen elämäni merkittävimpiä kirjoja, kirjoja jotka ovat muuttaneet maailmaani tai minua suuntaan tai toiseen, näkyvästi tai salavihkaa. Eilen esittelin ensimmäisen, Ronja Ryövärintyttären, iltasatusuosikkini lapsuudesta. Tänään on vuorossa toinen kirja. (Järjestys ei ole tärkeysjärjestys, vaan kronologinen.)


Kuuluin ala-asteella Matilda-kerhoon, koululaisten lukupiiriin, joka luki noin kirjan kuukaudessa. Kerran luettavaksemme tuli L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian ensimmäinen osa. Innostuin siitä ja luin nopeaan tahtiin kaksi muutakin osaa. Samaistuin niin vahvasti yksinäiseen, haaveilevaan tyttöön, joka puhui kiville ja kissoille, joka antoi nimet pihakujan puille, joka näki keijuja ja koki "leimahduksia", että olin valmis julistamaan sen parhaaksi ikinä lukemakseni kirjaksi. Muut eivät kuitenkaan nähneet sitä samoin. Heidän mielestään kirja oli lapsellinen. Muistan, kuinka melkein raivostuin muille lukupiiriläisille. Kuinka he eivät ymmärtäneet! Minulle Uuden Kuun Emilia oli sielunkumppani. Me ajattelimme samalla tavalla, näimme maailman samalla tavalla. Se tuntui rohkaisevalta, sillä pienestä runotytöstä tuli lopulta oikea kirjailija. Niihin aikoihin, osittain tuon kirjan takia, aloin tajuta, että myös minusta voisi oikeasti tulla kirjailija, jos jatkaisin sinnikkäästi sitä mistä pidin.


En tiedä, kiinnostaako tämä minulle tärkeiden kirjojen listaaminen ketään, mutta itseäni varten minä lähinnä kirjoittelenkin tänne. Toivottavasti joku saa siinä sivussa hyviä lukuvinkkejä...

P.S. Lukuvinkeistä puheenollen, kaverini esitteli minut taannoin loistavalle sivustolle http://www.goodreads.com/, josta tällainen lukutoukkakin löytää paljon tutustumisen arvoisia kirjoja muiden arvostelujen ja listojen kautta. Suosittelen!

Kuva täältä

...alkusoinnut, lupaus jostakin

Luen valtavasti kirjoja. En osaa edes arvailla, kuinka monta olen elämäni aikana lukenut. Ehkä satoja. Ehkä tuhat. Jotkin useampaan kertaan. (Olen huono arvioimaan mitään, millä on tekemistä numeroiden kanssa: ikää, pituutta, etäisyyttä, hintaa...) Jotkin niistä ovat hyviä. Toiset karmeita. Jotkin unohtuvat viikon päästä lukemisestaan. Toiset jäävät kummittelemaan mieleeni, kunnes saan hankittua ne itselleni, kosketeltaviksi, katsottaviksi, ohikuljettaviksi hyllyyni. Joihinkin palaan uudestaan ja uudestaan, koska jokin niissä kiehtoo minua, puhuttelee, häiritsee tai koskettaa. Lempikirjoja minulla on hyllyn täydeltä, mutta on vain muutamia, tällä hetkellä yhden käden sormilla laskettava määrä, jotka ovat oikeasti merkinneet jotain elämää suurempaa minulle. Ajattelin ensin esitellä ne kaikki yhdessä postauksessa, mutta se alkoi venyä uhkaavasti, joten päätin jakaa kirjat eri päiville. Tulevana neljänä päivänä esittelen siis yksitellen neljä minun maailmaani muuttanutta kirjaa. Tässä ensimmäinen:

Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär oli lempikirjani lapsena. Voi tosin olla, että muistan väärin - voi olla, etten niin pienenä edes kiinnittänyt huomiota siihen, mikä on lempikirjani. Tämä on kuitenkin jäänyt parhaiten mieleeni, koska se oli jännittävä, hauska ja kauniisti kirjoitettu. Se on edelleen mielestäni hyvä kirja, kaunis, ajatuksiaherättävä kertomus kasvamisesta ja omista valinnoista, vanhempien ja lasten suhteesta. Ronja Ryövärintytär on tärkeä kirja minulle siksikin, että se on ainoa, josta minulla on muistikuva äidin lukemana. Äidilläni, niin kuin monien muidenkin äideillä, oli tapana lukea minulle ja veljilleni iltasatuja, kun olimme pieniä. Kiipesimme äidin ja isän sänkyyn, käperryimme äidin lämpimään kylkeen ja kuuntelimme hänen lukemiaan tarinoita, katsoimme kuvia. Noissa hetkissä oli jotain suloista, turvallista. Mutta ne olivat myös jotain enemmän. Ne olivat siemen. Ainakin näin jälkikäteen olen ajatellut, että iltasaduista kaikki alkoi. Niistä alkoi minun rakkauteni ja janoni tarinoihin. Niistä alkoi minun kaipuuni luoda itsekin jotain yhtä ihanaa kuin ne tarinat, jotka saivat minut nauramaan, jännittämään ja vakavoitumaan joka ilta äitini kyljessä.

...sitoutuminen

En ole yleensä mikään lupailija. Oli lupaus sitten pieni tai suuri, minulla on ollut tapana sisällyttää siihen pieni varaus: "ehkä", "varmaan", "jos ehdin", "niin pitkään kuin pystyn", "kunnes pitää alkaa lukea kirjoituksiin". Eskarista tähän päivään asti olen halunnut pitää oikeutenani vetäytyä tiukan paikan tullen annetusta lupauksesta: "Mä sanoin 'ehkä'". Tästä syystä en ole kokenut kovin mielekkäänä antaa myöskään uuden vuoden lupauksia.

Alkaneelta vuodelta odotan kuitenkin niin paljon (kevään kirjoitukset, pääsykokeet yliopistoihin, kesätyöt, välivuosi, Lapin vaellus...), että vastavuoroisuuden vuoksi päätin kerrankin antaa muutamia lupauksia.

Vuonna 2014 lupaan

• tutustua rohkeammin uusiin ihmisiin
• nukkua taivasalla ainakin kerran
• oppia pitämään itsestäni otetuista valokuvista - tai edes sietämään niitä
• olla aktiivisempi ystävä
• viettää vähemmän aikaa television ääressä ja enemmän ulkona kuljeksien, seikkaillen, vaellellen
• käydä useammin kirpparilla

Näillä lupauksilla haastan itseni sopivasti, mutta niin, että myös itse saan niistä jotakin elämääni. Kovin tiukkojahan nuo komparatiivilla ilmaistut lupaukset eivät ole, mutta minulle juuri sopivia. Vuoden kuluttua punnitaan, kuinka uskollisesti olen niitä seurannut.

Millaisia lupauksia sinä teit uudelle vuodelle?