...hävitä hetkeksi

Hiljaisuus, syvä ja selittelemätön, kiusaantunut, on vallannut blogini. Kukaan ei ole huudellut perään, onneksi. Säästyin vastaamasta.

Oli aika, jolloin minusta oli ihanaa kirjoittaa blogia. Tajusin aika nopeasti, ettei tästä tule sellaista trendikästä, tuhansien seuraamaa blogia vaan pienen piirin kiinnostuksenkohde. Ja minusta se oli ihan ok. Sain tehdä tätä sellaisena sivuraiteena kirjoittamiselleni. Sain tehdä tätä omaan tahtiini, omalla tyylilläni. Tästä blogista tuli muistikirja ja päiväkirja. Mutta niin kuin päiväkirja, myös tämä alkoi tuntua entistä enemmän taakalta. Jutunaiheet kertyivät, enkä jaksanut tarttua niihin, en halunnut pakottaa itseäni kirjoittamaan. Tauot venyivät, ryhtiliikkeet jäivät tekemättä, hiljaisuuteni ja saamattomuuteni alkoi hävettää, kunnes käänsin selkäni kokonaan tälle kummalliselle, epäonnistuneelle blogiyritykselle. Ehkä minusta ei vain ole bloggaajaksi. Ehkä ketään ei kiinnosta. Edes minua.

Juuri nyt en tiedä, mitä tekisin tälle. Kunniallisinta olisi kai lopettaa kokonaan, mutten haluaisi luovuttaa vielä. Minulla on suunnitelmia, visioita, ideoita vielä. Tarvitsen vain vähän aikaa niiden hiomiseen, arvioimiseen. Kuunnelkaa hiljaisuutta. Ehkä se joskus vastaa teille.

...kaikki kuusi aistia

Tänään Helsingissä käydessäni uskaltauduin kerrankin pyhän kolmion (Kamppi-Sokos-Stockmann) ulkopuolelle. Kaulassa roikkui kamera, kädessä suli kesän ensimmäinen jäätelötötterö, aurinkolasit olin työntänyt päälaelle, koska ne vääristivät värisävyjä ja häiritsivät kuvatessa. Elin jokaisella aistilla, kiihkeästi, uteliaasti.
Kauniita rakennuksia, varjoja, puita, ihmisiä ja hymyjä oli liikaa eriteltäväksi, ne kaikki olivat yhtä värikästä ryöppyä, joka hyökyi silmille ja kameran linssille.
Auringon lämpö oli yhtä konkreettinen kuin kosketus käsivarsieni iholla.
Liikenteen äänet sekoittuivat turistien ja suomalaisten puheeseen ja lokkien rääkäisyihin, jotka rumuudestaan huolimatta muistuttivat merestä ja kaikesta siihen liittyvästä kauniista.
Ruttopuistoa kohti kävellessä syreenien tuoksu kävi niin läpitunkevaksi, että se sekoittui oudoksi mutta ihanaksi makuyhdistelmäksi kirsikka-valkosuklaajäätelön kanssa.

Kaikki tuo vastaan vyöryvä aistien virta aiheutti sellaista maailmoja syleilevää riemua, että vastasin jokaiseen näkemääni hymyyn ja sytytin muutaman uuden vastaantulijoiden kasvoille.
(Toinen syy hyvään tuuleeni oli laukussa lantiota vasten keinahteleva romaanikäsikirjoitus, jonka olin käynyt hakemassa muistiinpanojen kera Otavalta. Isoja korjausehdotuksia oli enää yksi, muuten käsikirjoituspinkasta löytyi vain pieniä kielioppivirheiden oikomisia sekä runsaasti hymiöitä urakasta palkitsemassa. Varsinaista dead line:han minulla ei ole, koska sopimusta ei ole kirjoitettu, mutta ehdottivat, että viimeistelisin romaanin elokuun alkuun mennessä. En haluaisi toivoa liikoja, mutta kuulostaa vähän siltä, että Otavalla suunnitellaan ensi syksyn kirjatarjontaa...)

P.S. Tuolla kuudennella aistilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa; halusin vain laskea sen edes nimellisesti mukaan niihin viiteen perinteiseen aistiin, koska itse uskon kuudennen olemassaoloon - ainakin jollain tasolla. Otsikon taka-ajatus oli myös houkutella lukijoita. ;)