27. elokuuta 2012

...normaali hengitys

Sain sitten yhden vapaapäivän. Toisaalta mukavaa hengähtää vähän, tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä ja valmistautua henkisesti arjen pyöritykseen, mutta eihän kukaan oikeasti pidä yskimisestä, kuumeesta, lihassärystä ja sitkeästä nuhasta, vaikka niiden vuoksi saisikin jäädä pois lukiosta. Olo on niin kurja, ettei vapaudestaan saa lainkaan nauttia.

Sairastuminen sattui huonoon aikaan. Melontareissuani se ei sentään ehtinyt pilaamaan, mutta läheltä piti. Saa nähdä, toivunko flunssasta keskiviikon ja torstain koulukuvaukseen mennessä... Niistämisestä punainen nenä tuskin auttaa asiaa, kun minusta on muutenkin liki mahdotonta saada siedettävää valokuvaa. Keskiviikkona saapuu myös berliiniläinen vaihto-oppilas, joka viipyy luonamme viikon verran. Toivottavasti ääneni palaa siihen mennessä.

26. elokuuta 2012

...tuhansien järvien maa

Ajatus ei oikein kulje nyt. Pää tuntuu jotenkin huokoiselta ja silti kumman raskaalta, hartioita särkee, kurkku on kipeä, kuume jyskyttää ohimoita. Haluan silti kirjoittaa tämän, ennen kuin painun sänkyyn lukemaan historian pistariin (ensimmäinen maailmansota), sillä alkava viikko on niin kiireinen, etten luultavasti ehdi lainkaan kirjoittelemaan, ja niin yksi elämäni parhaista kokemuksista jää jakamatta teidän kanssanne.

Huolimatta orastaneesta flunssasta (joka nyt painaa raskaasti päälle) nautin täysin rinnoin retkestämme Karkkilan lähistöllä sijaitsevalle Vähävedelle. Retki oli osa lukion intensiivikurssia, joka koostuu kolmesta osiosta: melonnasta, yösuunnistuksesta ja seinäkiipeilystä. Kurssin kaksi jälkimmäistä aktiviteettia järjestetään joskus lokakuussa. Tänä viikonloppuna oli vuorossa melontaretki.

Vähäveden melontakeskukselta saimme varusteet, ruokaa, yöpymispaikan, opetusta ja oppaan ensimmäiselle retkellemme. Ruoka oli herkullista (uunilämpimiä sämpylöitä aamiaiseksi!), ilma suosi ja opettajamme/oppaamme oli hyvä. Perjantaina opettelimme melomaan kajakeilla ja teimme lyhyen, muistaakseni noin seitsemän kilometrin reissun järvellä. Lauantaina lähdimme jo aamusta omien opettajiemme kanssa hiukan pidemmälle reissulle, joka kesti kuutisen tuntia ja käsitti ainakin kolme järveä, pienen kosken, siltarummun, ruovikkoa, kimaltelevia järvenselkiä, trangialla valmistetun lounaan, lumpeita, harmaahaikaroita ja kuikkia.

Rakastuin kajakkiin. Sen keveyteen, sen mukavuuteen, sen yksinkertaisuuteen. Vetten päällä liukuessa, ympärillään idyllinen järvimaisema, sitä tuntee meloneensa suoraan johonkin primitiiviseen aikaan, aikaan ennen elektroniikkaa, kristinuskoa ja tiedettä. Melan lapa viistää vettä, koskettaa pinnanalaista maailmaa ja kohoaa jälleen ylös kuin kajakin liitoa vauhdittava punasulkainen siipi. Aikaa ei ole, se katoaa täällä, muuttuu numeroista auringoksi. Maisemat vaihtuvat mutta vesi on samaa, raskasta, tummaa, makeaa. Ajatus lepää, tyyntyy. Lentää kuikan mukana.

21. elokuuta 2012

...äänesi leveä hymy

Lukion terveydenhoitajan ovessa on tiedote, josta löytyy mm. tieto siitä, milloin on avovastaanotto ja minä aikoina terkkari on ylipäätään paikalla. Tässä tiedotteessa on kirjoitusvirhe, joka on tavallista hauskempi:
"--, muut lukion opiskelijat tapan tarvittaessa."
Rohkaisevaa. Uskaltauduin kuitenkin sisään. ;)

P.S. Lupasin eilen paljastaa, mistä kirjoista poimimani lauseet olivat peräisin. Tässä listaa siitä:

  1. Richard Adams: Ruohometsän kansa
  2. John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
  3. Esko-Pekka Tiitinen: Villapäät
  4. Tove Jansson: Muumipappa ja meri
  5. Michelle Paver: Veriveljen vala
  6. Päivi Honkapää: Viides tuuli
  7. Michelle Paver: Suden veli
Toivottavasti edes joku innostui/innostuu tarttumaan kirjoitusharjoitukseeni.

20. elokuuta 2012

...junanraiteiden tuoksu

Huomenna jälleen luovan kirjoittamisen tunti, ihanaa! Ryhmämme on pieni ja muut kurssille ilmoittautuneet abeja, jotka toivovat lähinnä saavansa kurssista jotain hyötyä yo-kokeisiin. Mutta opettaja on hyvä. Näkee, että hän on aidosti innostunut kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta.

Ensimmäisillä tunneilla olemme oppineet tekniikoita ideoimiseen. Kirjoitimme tajunnanvirtaa, assosioimme, käytimme valmista aloituslausetta ponnahduslautana omalle kertomuksellemme... Pidin eniten tuosta jälkimmäisestä harjoituksesta. Opettaja näytti meille viisi-kuusi erilaista aloituslausetta eri romaaneista. Valitsimme suosikkimme ja jatkoimme kertomusta samaan tyyliin, keksien henkilöitä, tapahtumia... Itse valitsin Don De Lillon romaanin, Putoavan miehen, ensimmäisen lauseen. Sen rytmi ja kieli puhutteli minua, haastoi ja houkutteli tutustumaan lähemmin siihen maailmaan, johon lause viittasi. Tällainen teksti tuosta yhdestä lauseesta syntyi:
Se ei ollut enää katu vaan maailma, lähenevän yön ja lankeavan tuhkan aika ja paikka. Siinä maailmassa minä olin yksin, se oli minun, yksin minun. Huurteen peittämät katukivet polttivat jalkojani, kun kuljin hiljenneessä illassa kohti kujansuuta. Maailmani reunalla pysähdyin, kurotin poikkikadun toisella puolella kimmeltäviä ikkunoita kuin tähtiä. Mutta minä tiesin paikkani. Tiesin maailmani rajat. Annoin varjojen syödä minut, kävelin takaisin.
Tunsin sen kujanpätkän kuin omat taskuni, niin kuin tunsin kaupungin jokaisen kujan, hylätyn talon ja takapihan. Tiesin heti, että jokin oli pielessä. Kujalla oli joku muukin, hengitystä, vapinaa, läsnäolo. Roskatynnyrin kyljessä joku hengitti samaa pimeyttä kuin minä.
- Kuka siellä? Astuin lähemmäs, ääneni pakotettu rohkeus kilpenäni. Joku yskäisi. Tuhkaa ja savusumua. Samaa kuin minussa. - Kysyin, kuka siellä. Tule esiin.
- Anna minun olla. Ääni repaleinen ja lepattava kuin narulle unohtunut lakana. Astuin lähemmäs. 
Sitten loppui aika. En tiedä, miten olisin jatkanut kertomusta, eikä se oikeastaan jäänyt kaihertamaan mieltäni niin kuin potentiaalinen romaanintarina jäisi, mutta sitä oli mukava kirjoittaa.

Kurssin lopputyönä teemme kukin oman portfoliomme, johon kokoamme parhaita tekstejämme. Nyt kirjoittamamme tekstit ovat vasta raakaversioita, myöhemmin alamme kehittää ja muokata niitä. Tästäkin tekstistä saattaa vielä jalostua novelli.

Ajattelin tarjota teillekin mahdollisuuden kokeilla kirjoitusharjoitustamme. Kokosin tähän muutamia lempikirjojeni aloituslauseita, joista kokeilunhaluiset voivat valita yhden puhuttelevimman, jota jatkaa haluamallaan tavalla kymmenen minuutin ajan. Ilmoitan seuraavasssa postauksessani, mistä kirjoista lainaukset ovat peräisin (myöhemmin on hauska tarkistaa, miten erilaisen kertomuksen itse hahmotteli).

  1. Esikkojen aika oli ohi.
  2. Nuori kanadalainen, hädin tuskin viidentoista vanha, oli empinyt liian kauan.
  3. Kun me muutimme tänne, mie en aluksi oikein osannut puhua.
  4. Muutamana päivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton.
  5. Joskus ei yhtään aavista.
  6. Minut muistetaan.
  7. Torak hätkähti hereille unesta, johon ei ollut missään nimessä aikonut vaipua.
Ei kannata valita sellaista lausetta, jonka mahdollisesti tunnistaa ja muistaa, millaisesta kirjasta se on. Parempi muodostaa ihan oma kertomuksensa vain niistä eväistä, joita saa tuosta yhdestä lauseesta ja omasta mielikuvituksestaan.

19. elokuuta 2012

...lähestyvän syksyn tuntu

Kaipaan rauhallisia kotiviikonloppuja. Sellaisia, kun voi jäädä sisälle, vetää villasukat jalkaan ja kääriytyä vilttiin ja kirjaan. Olla vain, opiskella hiukan, tehdä läksyjä. Joogata, viedä Miksua pitkille lenkeille. Leipoa, mutta vain jos oikeasti huvittaa. Katsoa televisiota. Kirjoittaa.

Sellaisia viikonloppuja joudun odottamaan vielä muutaman viikon verran. Tämän viikonlopun olin mummilassa kaverin kanssa. Poimimme viinimarjoja ja söimme liikaa. Ensi viikolla luvassa on melontaretki - se on osa valinnaista liikunnankurssia. Sitten perheeseemme muuttaa viikoksi berliiniläinen vaihtari, jonka luona olin vastavuoroisesti viime syksynä. Kolmen viikon kuluttua lähdemme toivottavasti pitkästä aikaa mökille. Siellä voin lopultakin rentoutua, mutta toisaalta kaipaan ihan oikeasti sitä, ettei tarvitse matkustaa minnekään.

Kyllä, kirjoitan tätä matkaväsymyksen vallassa. Junamatka kesti kolme tuntia. Luin, yritin aloittaa historian kirjoitelmaa (yritykseksi jäi), katselin maisemia. Junassa on mukava matkustaa autoon verrattuna, kulkeminen on tasaista ja hiljaista, maisemat liukuvat ohi, halutessaan voi kuljeskella käytävillä jalkojaan oikomassa. Mutta matkustaminen kuin matkustaminen väsyttää. Tavaroiden purkaminen väsyttää. Huomiseen koulupäivään valmistautuminen väsyttää. Onneksi olin fiksu ja ahkera ja tein kaikki läksyni lauantaina (historian projektin pitää olla valmis vasta torstaina), joten nyt, kun olen täyttänyt velvollisuuteni tätä blogia kohtaan, painun suoraan sänkyyn ja unten maille.

13. elokuuta 2012

...joskus niin vaikea löytää

Tämä on taas näitä päiviä.

Olen ruma.
Minulla on valtavat silmäpussit.
Hiustyylini on tylsä.
Sekoan sanoissa puhuessani.
Kirjoittaminen ei luista.
Niska on kipeä.
Olen lihava.
Ruoka on pahaa.
Kynnet ovat huonossa kunnossa.
Vaatteet hiertävät, roikkuvat, tai ovat muuten vain joko epämukavia tai rumia.
Mikään ei huvita.
Kampaajakäynti maksoi liikaa.
Viimeöinen uni oli todellisuutta suloisempi.

Kaikki on huonosti tai vielä huonommin, enkä jaksa tehdä asialle mitään. Tunnen itseni kömpelöksi, kykenemättömäksi tämän todellisuuden vaatimuksiin. Kampaaja haluaisi jutella, mutta ei saa minusta irti kuin toisiinsa kompastelevia sanoja ja kasvoille kohoavan syvän punan. Haluaisin niin kovasti olla sosiaalinen, puhelias, fiksu ja filmaattinen, mutta epäonnistun pahasti kaikessa, mitä yritän.

Joskus tuntuu, ettei todellisuus ole minua varten.

10. elokuuta 2012

...sanattomuus

En jaksa kirjoittaa tänään mitään. Pää humisee tyhjää, ja itse asiassa haluankin pitää sen juuri sellaisena, tyhjänä, valkoisena. Sille valkoiselle paperille alan sitten kirjoittaa romaaniani. Kohta. Mutta ensin luvassa valokuvia. Tämänkertainen valokuvapostaus on Miksu-painotteinen, koska vein koirani tänään hammaskivenpoistoon eläinlääkäriin. Miksu nukutettiin, ja hain sen muutama tunti sitten kotiin. Se oli ihan sekaisin ja säikky ensi alkuun, mutta alkaa nyt vähitellen palautua ennalleen. Ruokahalu on ainakin palannut. :) Joten, saanen esitellä teille Miksun, shetlanninlammaskoiraksi liian suuren, mutta minulle juuri sopivan agilityhirmun ja hurmurin:

Frisbee taustalla vähän häiritsee, muuten tämä on kuin muotokuva

Koiran nauru




Kukkulan kingi


7. elokuuta 2012

...sydämen sulattava hymy

Kävin juuri elämäni ensimmäisellä jumppatunnilla. Olen päättänyt tehdä elämäntapamuutoksen (siitä lisää kohta), joka sisältää muun muassa rankempaa ja monipuolisempaa liikuntaa, ja niinpä päätin lähteä äidin mukaan aerobic-tunnille.

Sanotaan suoraan: Olen rapakunnossa. Hikoilin kuin pieni porsas, kasvoni helottivat, lihaksia särki. Lisäksi motoriikkani ei ole järin hyvä, joten sekoilin askeleissa ja jätin suosiolla käsiliikkeet pois ja keskityin vain jalkatyöskentelyyn. Mutta hauskaa se oli! Musiikki tempaisi mukaansa, heittäydyin, riemuitsin. Kymmenet fitness-kengät jyskyttivät lattiaa, kun varjonyrkkeilimme, rockasimme, potkimme. Tätä olen kaivannut. Jooga on nautinnollista, mutta joskus on hyvä harrastaa vähän rankempaa, tuskallisempaa, rivakampaa liikuntaa, jossa hiki lentää ja syke kohoaa.

Olen tehnyt harjoitusohjelman itselleni. Sen lisäksi, että pyöräilen kouluun ja takaisin joka arkipäivä niin kauan kuin tiet ovat lumettomat, aion

  • joogata joka toinen päivä. Harrastan astangajoogaa, joka on joogista vaativinta. Se ei ole pelkkää venyttelyä, niin kuin jotkut luulevat (yrittäkääpä pysytellä päälläseisonnassa viisi pitkää, syvää hengitystä), vaan rasittaa syviä lihaksia ja kehittää tasapainoa.
  • tehdä käsilihasliikkeitä kolme kertaa viikossa. Allien pelossa pyysin isääni näyttämään muutamia liikkeitä, jotka kiinteyttävät käsivarsia. Pullistelevia lihaksia en tahdo, vaan jäntevyyttä, lujuutta.
  • harrastaa rankkaa, monipuolista liikuntaa kaksi kertaa viikossa. Rullaluistelua, uimista, jumppaa, sulkapalloa, liikuntatunteja lukiossa, seinäkiipeilyä, hiihtoa, pitkänmatkanluistelua, ehkä jopa muutama salikäynti hypäreillä.
Yritän parhaani, jotta pitäisin kiinni suunnitelmasta. Olen nimittäin ennenkin laatinut tällaisia harjoitusohjelmia, eivätkä ne pitkään ole kestäneet opiskelun, koiran, teatteriharrastuksen, lukemisen ja kirjoittamisen viedessä aikaani. Harrastuksia minulla ei ole paljon, mutta mielenkiinnonkohteita aivan liikaa. Ehkä kuitenkin tällä kertaa...? Yrittänyttä ei laiteta. Suunnitelma astuu voimaan tästä viikosta alkaen.
Valmiina - paikoillanne - hep!


P.S. Tuo otsikossa mainittu päätä huimaava hymy oli peräisin jumppapaikan työntekijältä. Kyllä, kyseessä oli miespuolinen henkilö. Kyllä, hän oli hyvännäköinen. Kyllä, päätökseni lähteä myös ensi tiistaina jumppaan johtuu osittain (25%:sesti) hänestä. Pitäähän sitä nyt joku kannustin olla. ;)

6. elokuuta 2012

...mustikasta siniset sormet

En keksinyt tänään mitään kirjoitettavaa, joten ajattelin esittää kysymyksen, jonka olen jo pitkään halunnut esittää:

Mitä teille tulee mieleen kirjasta, jonka nimi on Haukkojen sukua?

Tiedän, että blogissani käydään, joten vaivautuisivatko haamulukijatkin nyt pysähtymään hetkeksi ja kirjoittamaan muutaman sanasen? Kirjoittakaa, mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Onko nimi naurettava, kaunis, dramaattinen, kummallinen? Lukisitteko kirjan nimen perusteella? Mitä ennakko-odotuksia nimi asettaa? Odotatteko tuon nimiseltä kirjalta seikkailua, romantiikkaa, kauhua? Vastatkaa rehellisesti, koska niin kuin olen ennenkin maininnut, en ole kovin kiintynyt tähän romaanini nykyiseen nimikyhäelmään, enkä siis todellakaan loukkaannu, jos ette pidä siitä. Kysyn ihan vain uteliaisuudesta, kartoittaakseni vähän, mitä mahdolliset lukijat tuosta nimestä ajattelevat.

3. elokuuta 2012

...täydellinen valokuva

Silloin tällöin käy näin. Jokin hetki, väri, muoto, valo, kiinnittää huomioni. Katson sitä ja jokin siinä kuvassa katsoo minua takaisin. Hetken verran maailma on huikaisevan kaunis, täydellinen, tiivistynyt yhteen ainoaan kuvaan.

Kuvaan, jonka tiedän voivani ikuistaa - jos minulla vain olisi kamera.

Simpeleen pieni ja syrjäinen juna-asema. Kolme lasta - yksi niistä olen minä - ja kaksi eläkeläistä kantaa painavia laukkuja junalaiturille. Kaunis, kirkas päivä. Vasemmalla aukeaa elävä valokuva.

Yritä nähdä se, minun vuokseni. Vaimeassa tuulessa huojahteleva heinä, jossa auringon kulottama kulta ja hento vihreä sekoittuvat toisiinsa. Muutama lehtipuu. Suurten, pyöreiden lehtien lomasta ja läpi siilautuva aurinko. Yhteen puista nojaa polkupyörä. Ei mikään Jopo, ei huippuunsa viritetty maastopyörä. Hiukan ruosteinen, kulunut. Sijoita se puu ja siihen nojaava pyörä kuvan oikeaan alalaitaan, niin että runko on aavistuksen irrallaan kuvan reunasta ja pyörä on puun vasemmalla puolella. Anna muun tilan täyttyä siitä heinikosta ja puiden rungoista. Aivan valokuvan ylälaidassa sumea reunus puiden lehtivihreää.

Sydäntä riepoo, etten silloin pysähtynyt, kaivanut kameraa esiin laukustani - se oli aivan pohjimmaisena, siksi kai en sitä ottanut - ja ottanut muutamaa kuvaa. Olisin ehtinyt. Junaa piti odottaa vielä reilu kymmenen minuuttia. Mutta sitä en silloin tiennyt, ja nyt olen menettänyt tuon valokuvan. Toisaalta, jos löydän samankaltaisen ympäristön joskus, voin lavastaa tilanteen. En pidä ajatuksen keinotekoisuudesta, mutta minä todella haluan saada tuon kuvan, nähdä sen milloin ikinä haluan. Tässä tapauksessa kirjoittaminen ei nimittäin riitä.

1. elokuuta 2012

...revityn rikkaruohon tuoksu

Kun ei ole paljon tekemistä, sitä huomaa, kuinka suuri merkitys kirjoittamisella on elämään.

Täällä mummilassa ei voi mm. tavata kavereitaan, löhötä television ääressä, rullaluistella, joogata (en jaksanut raahata joogamattoa mukaan), kävelyttää koiraa (pappa ei ole koiraihminen, joten vanhemmat päättivät ottaa hundin mukaansa kotiin), käydä kaupoilla tai järjestellä ja siivota huonetta (kyllä, joskus iskee armoton siivous&sisustus -vimma). Ei täällä nyt tylsää ole, mutta hiukan yksitoikkoista välillä, päivä kun koostuu tavallisesti nukkumisesta (päiväunet), syömisestä ja uimisesta. Väliaikoina kirjoitan, luen ja harhailen netissä. (Ihan uteliaisuudesta, mitä te oikein teette, kun surffailette netissä? Itse en jaksa roikkua siellä ikuisuuksia facebookin ja sähköpostin tarkastettuani.)

Riisutussa virikeympäristössä (kaverit nauravat tätä lukiessaan, mutta eikö tullut hieno ilmaus!) muistan taas, miksi rakastan kirjoittamista. Koska minun on pakko.

Kun kirjoittaminen on kevyttä ja tarina kulkee, tunnen olevani elossa. Olen salaisuudenkantaja, sisälläni kasvaa jokin suuri ja kaunis, elävä. Onnistuneen kirjoitusrupeaman jälkeen voin sulkea läppärin kannen huojentuneena, luottavaisesti, sillä tiedän, että tarina jatkaa elämistä vielä senkin jälkeen, kun tietokone on suljettu. Se juoksee sisälläni, on koko ajan mukana.

Mutta on aikoja, jolloin teksti jumittuu. Sitä voi kestää kuukausia, viikkoja, päiviä, tai vain muutamia tunteja, niin kuin eilen kävi. Yhtäkkiä olen täynnä "pohjatonta pessimismiä--täydellistä uskon puutetta", niin kuin Claes Andersson kuvaa tavallista kirjailijan työpäivää. En jaksa uskoa tarinaan, sen henkilöihin, omaan tekstiini. Häpeän niitä. Pelkään, ettei niistä ole mihinkään. Kun suljen läppärin kannen, paha olo jää. Se horjuttaa minua. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä ja merkityksettömältä. Harhailen.

Kotona, arjen pyörityksessä, kirjoittamisen tärkeys ei korostu samalla tavalla. Silloin voi kulua kuukausia niin, etten kajoakaan romaaniini. Voin työntää sen mielestäni kavereiden, koiran, lukion ja harrastusten avulla, vaientaa tietokoneen pimeän ruudun syyttävän äänen. Voin esittää välinpitämätöntä, pitää ahdistuksen poissa.
Usein vasta lukon avauduttua ja kirjoittamisen taas sujuessa huomaan, kuinka kovasti olen sitä kaivannut.