28. syyskuuta 2012

...jotain, mitä odottaa

Kun pääsee epätavallisen aikaisin koulusta (koeviikko <3 ), kotiinpaluusta puuttuu jotakin. Eteisessä on ilosta steppaavan koiran kokoinen aukko. Käsi kaipaa viileää, töykkivää kirsua ja kasvot tervetulosuukkoa. Ensimmäisen kerran, kun viime vuonna tulin yhdentoista aikoihin kotiin, pelästyin ensin, että mitä sille yliherkälle talonvahdille on tapahtunut, kun sitä ei näe eikä kuule. Tavallisesti se on vastaanottamassa heti ulko-ovella, niin että hyvä kun sisälle pääsee, mutta kun tulen poikkeuksellisen aikaisin kotiin, koira ei osaakaan odottaa minua, vaan tulee yllätetyksi päivätorkuiltaan.

Raukka on aina yhtä hämmentyneen näköinen könytessään esiin vanhempien makuuhuoneesta kuin talviuniltaan herätetty karhu tai mäyrä. Sillä on silmät sirrissä ja liikkeet hitaat ja varovaiset, niin kuin se ei vielä luottaisi jalkojensa kantavuuteen. Eteiseen päästessään se on jo hiukan herännyt, ja huiskuttaa häntäänsä ja heittää muutamat kosteat pusut poskilleni ja korvilleni. Tavallista anna-ruokaa-vie-ulos-leiki-kanssani-silitä-ole-seurana-urinaansa se ei silti aloita, vaan on koko ajan hiukan pökerryksissään. Raukkaparka. Tiedän tunteen.
  - Voi pientä. Iida menee nyt kirjoittamaan susta postausta, jatka sä vaan unias.

Ja se jatkaa.

24. syyskuuta 2012

...juhlien tähteet

Ehkä tämä on se viikko.

Ehkä se muutaman yön takainen uni, jossa juoksin autotiellä (yhtä nopeasti kuin autot) neljän kilometrin matkan kouluun yhtään väsymättä, jalat ja sydän voimakkaina, oli enne. Jotainhan sen täytyi merkitä, kun yleensä joka ikiseen näkemääni painajaisuneen liittyy nimenomaan jalkojen voimattomuus, se, että niitä täytyy raahata perässään nimetöntä pahaa paetessa tai rakkaita puolustaessa, se, etteivät ne kestä, että ne ovat heikot ja hauraat, vapisevat. Täytyyhän sen merkitä jotakin, että yhtäkkiä unikehoni on niin vahva ja kevyt, niin nopea, ketterä. Ehkä jonkinlaista muutosta. Henkistä tai fyysistä. Eikö unimaailma aina kuitenkin heijastele todellisuutta?

Ehkä tämä on se viikko, kun lopultakin saan suoritettua kaikki harjoitusohjelmani kohdat: joogan joka toinen päivä, kolme käsilihastreeniä ja kaksi rankkaa urheilusuoritusta. Kalenterissa näyttää ainakin lupaavalta. Koeviikon takia viivyn koulussa vain kolmisen tuntia joka päivä, tiistaina on kokonaan vapaata. Okei, täytyyhän minun niihin kokeisiinkin lukea, mutta ei nyt sentään koko aikaa. Kyllä pitäisi ehtiä. Toinen juttu on, viitsiikö. Kun olisi muutama katsomista odottava elokuvakin, puhumattakaan pinosta toinen toistaan ihanampia kirjoja...

Ei. Tämä on se viikko, on. Liikuntapäiväkirjani etukanteen olen kirjoittanut kannustimen: yksi täydellinen viikko vastaa yhtä kirjaostosta. Kirjamessuihin enää kuukausi...

23. syyskuuta 2012

...sanat suustani

Syksyn sadepäivissä on tosiaankin jotain sanomattoman ihanaa. Se tunne, kun herää sateen kohinaan ja päästää sen sisään avaamalla tuuletusikkunan. Se veden ääni ja tuoksu, se läpikuultava harmaus ulkona, se pilvien pehmentämä valo. Se tunnelma nukkuvassa talossa, niin kuin koti olisi tavallista pesämäisempi, jotenkin niin turvallisen tuntuinen. Mäyrän hengitystä hämärissä nurkkauksissa.

Parhaat sadepäivät ovat niitä, kun ei itse tarvitse mennä sateeseen. Kun on viikonloppu ja koeviikko edessä ja ihanat vanhemmat, jotka lupautuvat viemään koiran ulos "kun sulla on niin paljon tekemistä". Kun voi jäädä omaan huoneeseen lukemaan ja opiskelemaan, kuuntelemaan sadetta peltikatolla. Kun voi täyttää kodin leipomusten tuoksulla ja lämmöllä.

Taidan olla aika kotihiiri. Varsinkin näin syksyllä iskee sellainen alkukantainen vietti, joka käskee keräämään talvivarastoa (pakkaseen, ehkä hiukan vatsaankin) ja neulomaan lämpimiä vaatteita ja rakentamaan pesää. Olen nyt pari viime päivää harhaillut sellaisella sivustolla kuin http://www.fromscandinaviawithlove.com/, kopioinut inspiroivia kuvia tiedostoihini, haaveillut omasta asunnosta, jota sisustaa, kalustaa, täyttää kirjoilla, maalata...

Mitä sinä teet sadepäivinä?

16. syyskuuta 2012

...mökkiviikonloppu

Se on täällä taas. Kirpeät aamut ja huuruna tuprahteleva hengitys. Televisioon palaavat sarjat. Muuttolinnut, sadepäivät, puolukat, omenat. Kirkas kultainen valo, aivan toinen kuin kuukausiin. Elävä, viileän kaunis kuin lasi. Syysvalo.

Minä olen syysihmisiä, muutenkin kuin vain syntymäpäiväni mukaan. Minä rakastan syksyä, rakastan kaikkea siihen liittyvää, jopa iltoihin kuin varkain hiipivää hämärää.


Syksyisin minulla on levottomat jalat (villasukkiin käärityt) ja muuttolinnun mieli. Vaeltelen metsissä ja sänkipelloilla Miksun ja kameran kanssa, metsästän konjakinhehkuista valoa ja koivuista satavaa kultaa. Hengitän ruskaa, jolle ei ole saksan kielessä sanaa, kadotan itseni niihin väreihin. Liekehtivään oranssiin, palonpunaiseen, poltettuun keltaiseen. Maalaan ne levottomaan liikkeeseen, annan niiden lentää linssini poikki niiden kiihkeää lepatusta pysäyttämättä. Kaikki on liikkeessä, muutoksessa, kuolemassa ja selviytymässä, enkä minäkään malta olla paikoillani pitkään, kaipaan Lappiin, meren äärelle, vaellukselle, ulkomaille. Työpöytäni yläpuolella maailmankartta kerjää minun katsettani kuljeskelemaan...


 Sadepäivinä en minäkään silti viitsi kuljeskella metsässä. Kun ulkona maailma verhoutuu veteen, sen ääneen ja valoon ja tuoksuun, minä tyynnytän levottomat jalkani hiihtelemällä villasukissa ja levottomat ajatukseni pakenemalla kovien kansien väliin.

Se on täällä taas. Syksy.


10. syyskuuta 2012

...neitoperhosenpunainen



Se ei nyt tästä kuvasta kauhean hyvin näy, mutta neitoperhosenpunainen on aivan oma värinsä. Tietyssä kulmassa siipien suomuista nimittäin erottuu punaista taittava kulta. Se on yksi lempiväreistäni.

Toinen lempivärini on sininen. Petrolinsininen, välimerensininen, taivaansininen, lasuurinsininen... Miltei missä tahansa sävyssä tuo väri on suosikkini.

Vihreä on myös kaunis, mutta siitä kelpaa vain kaksi sävyä: hiirenkorvien heleä vihreä sekä sellainen voimakas, intensiivinen vihreä, jonka kohtasin yllättäen pari päivää sitten. Kävelimme saksalaisten vieraiden kanssa saunalta, ja vilkaisin taakseni. Matalalta paistava ilta-aurinko kultasi märän nurmikon herättäen syksyisen vihreän eloon.

P.S. Paljastettakoon, että tämän turhanpäiväisen (?) postauksen syy on se, että yritän vältellä kertomasta, kuinka romaanini uudelleenkirjoittaminen etenee. Ei etene.

8. syyskuuta 2012

...elävä kielioppi

Syy siihen, miksi en ole pitkään aikaan kirjoitellut (siis ennen eilistä), lähti keskiviikkona takaisin kotikaupunkiinsa Berliiniin. Meillä oli siis viikon ajan vaihto-oppilas. Kyse oli lukion intensiivikurssista, joten kaikenlaista ohjelmaa oli berliiniläisille järjestetty. Minäkin, pääkaupunkiseudulla miltei koko ikäni asunut, sain tilaisuuden tutustua vähän paremmin naapurikaupunki Helsinkiin kierrättäessämme vieraitamme nähtävyydeltä toiselle.

En ole ikinä esimerkiksi nähnyt Sibelius-monumenttia. Nyt kun näin, oli tietenkin pakko pistää pää sellaisen putken sisään ja huutaa. Kivasti kaikui.

Äidin mukaan olen kyllä kerran käynyt Suomenlinnassa - tosin korkeintaan kaksivuotiaana taaperona. Oli siis korkea aika korjata tämäkin puute. Tässä muutamia onnistuneimpia otoksia tuolta reissulta:



























Olen lukenut saksaa ensimmäiseltä luokalta lähtien, eli kymmenen vuotta. Oli ihanaa huomata pärjäävänsä vieraalla kielellä. Turvauduin englantiin vain yksittäisten sanojen kohdalla, kun en heti muistanut saksan vastaavaa.

Ehkä vieläkin hauskempaa oli kuunnella saksankieltä. Berliinissä on ihan oma murteensa, josta en ymmärrä juuri mitään, mutta silloin, kun "oma berliiniläiseni" puhui minulle, hän vaihtoi kirjakieliseen saksaan ja puhui muutenkin rauhallisesti ja selkeästi. Oli lumoavaa bongailla kauniisti muodostetuista lauseista eriäviä yhdysverbejä, datiivia, sivulauserakennetta, refleksiiviverbejä...kaikkia niitä asioita, joita olemme tunneilla opetelleet. Kielioppi elää, niin kuin postauksen otsikossa jo vähän vihjaisinkin.




7. syyskuuta 2012

...uusi sukupolvi

Kaksi päivää kestäneet sukkavikkelät huipentuivat tänään spektaakkelimaiseen sukkagaalaan. Niille, jotka eivät kuulu olarilaisten lahkoon, selvennettäköön, että kyse on lukion ykkösvuosikurssilaisten mopotuksesta. Olarin lukion tutorit olivat järjestäneet kaikenlaista hauskaa ja nolostuttavaa tekemistä, teemapukeutumista, leikkejä ja erilaisia tehtäviä. Kahden päivän ajan lukiomme oli taikametsä, jossa vilisti keijuja, peikkoja, kylpyläasiakkaita, Nalle Puheja, Marioita, karjapaimenia ja vampyyrejä, vain joitakin mainitakseni. Välituntisin me kakkos- ja kolmosluokkalaiset keräännyimme seuraamaan ykkösluokkalaisten julkista nöyryytystä.

Ykkösvuosikurssilaisten mopotus kuuluu lukion perinteisiin, eikä se oikeasti ole niin kamalaa kuin miltä kuulostaa. Suurin osa ykkösistä osallistui innolla leikkeihin ja tutoreiden palvontaan. Jotkut näyttivät oikein nauttivan saamastaan huomiosta. Eteisaula sykki naurusta ja musiikista.

Seurasin ylpeyden- ja ikävänsekaisin tuntein sukkavikkeliä. Viime vuonna minä olin tuossa, ensimmäisenä päivänä Uuno Turhapurona ja toisena päivänä hippinä. Silloin tällöin teki taas mieli mennä mukaan leikkiin, hullutella, tanssia. Toisaalta tuntui mukavalta myös vain seurata sivusta uuden olarilaissukupolven syntyä ja kasvua, nähdä perinteiden ja aatteiden siirtyvän eteenpäin. On ihanaa tuntea kuuluvansa joukkoon, olevansa osa yhteisöä. Etenkin, kun kyse on näin riehakkaasta, hyväntuulisesta, tervehenkisestä, fiksusta ja innostuneesta yhteisöstä kuin Olarin lukiossa. Vaikka Olarin lukion vala vannotaankin käsi MAOLilla, tunnen kuuluvani tänne. Täällä saan nauttia opiskelusta, täällä yhteishenki on hyvä ja luokkahuoneet täynnä ideoita, nuoruuden intoa.