Kun pääsee epätavallisen aikaisin koulusta (koeviikko <3 ), kotiinpaluusta puuttuu jotakin. Eteisessä on ilosta steppaavan koiran kokoinen aukko. Käsi kaipaa viileää, töykkivää kirsua ja kasvot tervetulosuukkoa. Ensimmäisen kerran, kun viime vuonna tulin yhdentoista aikoihin kotiin, pelästyin ensin, että mitä sille yliherkälle talonvahdille on tapahtunut, kun sitä ei näe eikä kuule. Tavallisesti se on vastaanottamassa heti ulko-ovella, niin että hyvä kun sisälle pääsee, mutta kun tulen poikkeuksellisen aikaisin kotiin, koira ei osaakaan odottaa minua, vaan tulee yllätetyksi päivätorkuiltaan.
Raukka on aina yhtä hämmentyneen näköinen könytessään esiin vanhempien makuuhuoneesta kuin talviuniltaan herätetty karhu tai mäyrä. Sillä on silmät sirrissä ja liikkeet hitaat ja varovaiset, niin kuin se ei vielä luottaisi jalkojensa kantavuuteen. Eteiseen päästessään se on jo hiukan herännyt, ja huiskuttaa häntäänsä ja heittää muutamat kosteat pusut poskilleni ja korvilleni. Tavallista anna-ruokaa-vie-ulos-leiki-kanssani-silitä-ole-seurana-urinaansa se ei silti aloita, vaan on koko ajan hiukan pökerryksissään. Raukkaparka. Tiedän tunteen.
- Voi pientä. Iida menee nyt kirjoittamaan susta postausta, jatka sä vaan unias.
Ja se jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti