24. maaliskuuta 2015

...japanilainen estetiikka

Tällä hetkellä yöpöydälläni on Sputnik-rakastettuni, viides lukemani Haruki Murakamin kirja. Aloitin kirjan pari päivää sitten bussissa istuen, ja upposin heti ensimmäisellä sivulla tilaan, jota voisi kutsua murakamimaiseksi todellisuudeksi. Sieltä minut löytää näinä kylminä alkukevään päivinä. Se on lempeä, hienovaraisen askeettinen ja viehättävä maailma, jossa käyskentelee siroja ihmisiä, ja hillittyjä mutta sitäkin syvempiä tunteita. Tyylikkyydestään huolimatta se ei ole siloteltu todellisuus. Murakamin kirjoissa ihmisillä on arveluttavia moraalikäsityksiä, he ovat turhautuneita ja ärsyyntyneitä ja reissussa rähjääntyneitä, mutta siitä huolimatta he ovat yleensä jollain tapaa ihailtavia. Ainakin minussa Murakami herättää halun olla parempi ihminen, enemmän tuon kirjallisen maailman hahmojen kaltainen.

Vaikka olen lukenut Murakamia maltillisesti, pyhittäen sille vain muutamia hetkiä iltapäivisin ja iltaisin, romaanin tunnelma seurailee minua aamusta iltaan. En välttämättä ajattele kirjan tapahtumia tai hahmoja, mutta saatan huomata olemisessani vaikutteita siitä, mitä olen lukenut. Sitä on vaikea selittää, mutta Murakamin lukeminen saa minut näkemään maailman astetta sensuellimpana, viehättävämpänä. Kiinnitän huomiota siihen miten aamun valo laskeutuu huoneeseeni, tai kuinka puiden oksat heittävät sulavia varjoja kylmän kiven pinnalle. Minun tekee mieli venytellä, valmistaa kevyttä ruokaa, juoda hiukan jäähtynyttä teetä, pukeutua androgyynin tyylikkäästi, kulkea paljain jaloin ympäri taloa ja kuunnella musiikkia jossa soivat klassiset, akustiset soittimet, saksofoni ja piano, sello. Minun tekee mieli olla sivistynyt, tyyni, lempeä, vivahteikas ihminen, sellainen kuin ihmiset Murakamin maailmassa ovat. Haluan tuoksua kevyesti sitruksiselle, olla kasvissyöjä, rakastaa ja olla hyvä kätkemään sen. Haluan, että elämäni on askeettisen selkeä ja järjestelmällinen, mutta silti - tai juuri siksi - kaunis ja nautinnollinen.

Jos kirjoilla on kyky muuttaa ihmistä, toivon todella, että Murakamin kirjat ovat niitä jotka kykenevät siihen.

18. maaliskuuta 2015

...valo

Minulle on lähiaikoina kertynyt hitaasti mutta varmasti varsin rasittava määrä univelkaa. Elämä on vain yksinkertaisesti liian jännittävää kulutettavaksi nukkumiseen, vaikka rakastankin unta ja lepoa yli kaiken. Viime yönä tarjoutui tilaisuus nukkua tuota velkaa pois. Tai niin kuvittelin. Menin sänkyyn puoli yhdeltätoista (aikaisemminkin olisin voinut, mutta kun postista saapuu laatikollinen omia kirjoja, ei niistä malta pitää näppejään erossa vaan alkaa heti signeerata niitä) ja nukahdin minuutin sisällä. Upposin jonnekin. Seuraavaksi muistan huoneeni ovesta työntyneen valon ja isäni, jonka sanoista vain yksi upposi tajuntaani: revontulet.

Samana iltana muutama tunti aikaisemmin kaverini oli ilmoittanut nähneensä revontulia Espoon taivaalla. Minä olin Leppävaaran juna-asemalla ja kurottelin aivan asemalaiturin reunalla, jotta näkisin katoksen alta. En nähnyt mitään. Kiroilin huonoa tuuriani kavereilleni ja kiukuttelin, etten varmaan koskaan näe revontulia. Olen ollut Lapissakin yli viikon putkeen, puhumattakaan siitä että asun Suomessa, enkä siltikään ole onnistunut näkemään niitä.

Kun isä tuli herättämään minut kello kahdeltatoista yöllä, juoksin pihalle paljain jaloin, niin paljon pelkäsin että revontulet jäisivät tälläkin kertaa näkemättä. Takin ehdin sentään laittaa päälle. Ja siellä ne olivat. Revontulet, aurora borealis, vedenvalkeat (Emmi Itärannan esikoisromaanissa revontulille on annettu mielestäni erittäin osuva ja kaunis nimi), taivaan tulet. Ensimmäiseni. Ensin erotin taivaalla vain kevyttä utua, kummallista kuultavanharmaata pilveä. Sitten näin kuinka se liikehti. Kuin tuulenvireessä väreilevä verho, tai auringon heijastus vedessä. Kovin upeanvärinen se ei ollut, korkeintaan hailakan vaaleansininen. Mutta se liikehdintä, se oli uskomattoman viehkeää katsottavaa. Kun sen näkee, ei ihmettele ollenkaan, miksi revontulia on pidetty monessa kulttuurissa henkimaailman asioina. Taivaan poikki aaltoilevissa valoissa on jotain lumoavaa, jotain joka pakottaa seisomaan hiljaa paikallaan, pää kenossa, hengitys taivasta kohti kohoavana huurupilvenä. Silloin tällöin väri ikään kuin leiskahti eteenpäin, valloitti uuden alueen kirkasta tähtitaivasta, niin kuin tuulen voimasta pullistuva ohut verho. Se leiskautti minunkin sydäntäni.

Lopulta routainen maa pakotti minut kipittämään lämpimän suihkun kautta sänkyyn. Jalkoja jäyti pakkanen, mutta verhojen takana vedenvalkeat jatkoivat tanssiaan, ja niiden tanssiin minä nukahdin.

23. helmikuuta 2015

...niin etten tiedä mitä tehdä sillä kaikella

Niin se vain on, että mitä enemmän omassa elämässä on meneillään, sitä vähemmän tänne tulee kirjoitettua. Enkä kirjoita muutenkaan, juuri nyt. En ehdi. Sen aika on sitten kun oma elämä on tyhjempää - ei välttämättä tylsempää, vain sellaista ettei se jatkuvasti kutita vatsasta ja nyi suupieliä ja täytä päätä kesävaatteilla, takkatulilla ja linnunsiivillä.

On oikeastaan aika rasittavaa olla onnellinen. En ole nukkunut kunnolla viikkoihin. Vaikka kaikki on oikeasti tosi hyvin, tunnen välillä lamaannuttavaa ahdistusta tai kaikennielevää ärsyyntymistä ihan pienistä asioista. Luulen, että se on vain sydämen keino suojella itseään. Ei koko ajan voi olla onnensa kukkuloilla, hulluksihan siitä tulisi. Synkeämmät hetket ovat sydämen horjahtelua kaiken sen onnen alla, yritys päästä takaisin tasapainoon.

Kaikesta elämässäni tapahtuvasta en halua puhua täällä, mutta yksi syy onnelliseen olemiseeni on tämä: ensi viikolla julkaistaan esikoisromaanini Tähtimosaiikki. Olen odottanut sitä, unelmoinut siitä, pelännyt sitä, jännittänyt sitä ja valmistautunut siihen niin pitkään etten voi uskoa että aika on lopultakin koittamassa. Kun jo "pelkkä" haastattelupyyntökin kirjan tiimoilta saa minut tekemään hillittömiä varsahyppyjä työpaikan taukotilassa (onneksi muut eivät silloin olleet tauolla, sillä taisin vähän hihkaistakin ääneen), miltäköhän tuntuu lämpimäisen piteleminen käsissäni, kirjoittamieni sanojen lukeminen kovien kansien välistä? Luulen, että pyörtyminen olisi sopiva reaktio.

22. helmikuuta 2015

...uskoutuminen

Aloitin meikkaamisen noin puolitoista vuotta sitten, 17-vuotiaana. En tiedä miksi juuri silloin. Se ei ollut tietoinen päätös, vaan pelkkä tuntemus. Minusta vain tuntui, että nyt on aika. Aika perehtyä meikkauksen saloihin, aika ihastua luomiväreihin ja poskipuniin ja puuterin tuoksuun. Aika pyörtää joskus yläasteen matikantunnilla itselleen annettu lupaus, ettei ikinä aio ostaa ripsentaivutinta.

Muistan vielä sen päivän, kun näin parhaalla ystävälläni ensimmäistä kertaa ripsiväriä. Se yllätti minut. Hän näytti niin erilaiselta sen kanssa, vieraalta. Juuri se oli ensimmäinen ajatukseni meikistä: ei se, että se tekisi ihmisestä kauniin, vaan että se tekee ihmisestä erilaisen näköisen. (Ei sillä että kaverini ei olisi ollut kaunis, hän oli, ja on, mutta se ei ollut ensimmäisenä mielessäni.) Ehkä juuri siksi en itse aloittanut meikkaamista samaan aikaan. Tuntui kuin se ei olisi koskenut minua ollenkaan, vaikka juuri silloin, yläasteelle siirtyessä, kaikki tuntuivat aloittavan meikkauksen.

Elin koko yläasteen meikkaamattomana. Katselin kuinka luokkakaverit ehostivat itseään jumppatunnin jälkeen, puuteroivat, nyppivät, taivuttivat, rajasivat, punasivat. Siinä rituaalissa oli jotain kiehtovaa, sen myönnän. Minusta oli hauska seurata sivusta kuinka ystäväni meikkasivat itseään. Joskus se vaikutti hiukan naurettavalta; ensin tytöt peittävät kasvojensa punaisuuden meikkivoiteella, ja levittävät sitten päälle punaa purkista. Mutta jotain ihastuttavan naisellista värikkäissä paleteissa, pehmoisissa siveltimissä, pelottavan näköisissä ripsentaivuttimissa ja huulipunahylsyissä oli. Silloin tällöin joku halusi meikata minutkin, ja minä suostuin. Mutta vaikka kuulin ensimmäisen kehuni pojalta joka näki minut sinisessä luomivärissä, en jostain syystä koskaan tuntenut tarvetta aloittaa meikkaamista. Kyse ei ollut siitä, että olisin kuvitellut olevani niin kaunis etten tarvinnut meikkiä. (Minulla oli - ja on - päiviä, jolloin aidosti pidän siitä mitä näen peilistä, mutta enimmäkseen pidän itseäni varsin tavanomaisen näköisenä. En ole klassisen kaunis, korkeintaan sievä, aina silloin tällöin, oikeasta kulmasta katsottuna.) Minä vain en koskaan kokenut meikkaamista tärkeäksi. Muuten en osaa sitä selittää. Se ei kiinnostanut minua, se ei koskenut minua. Edes ryhmäpaine ei vaikuttanut minuun.

Lukioon siirryttäessä meikkaamattomuus alkoi tuntua enemmän tietoiselta valinnalta. Olin kuullut tarpeeksi tarinoita siitä kuinka kaverini eivät kehdanneet enää mennä ruokakauppaankaan meikkaamattomina. En halunnut sellaista itselleni. Halusin yhä ne muutamat päivät kuukaudessa, jolloin kylpyhuoneen peilistä minua katsoi sievä olento suurine, meikkaamattomine silmineen ja luonnollisine huulineen. Pelkäsin, että jos aloittaisin meikkaamisen, se veisi minut kokonaan, enkä enää osaisi nähdä itseäni kauniina ilman sitä.

Nyt, puolentoista vuoden kuluttua ensimmäisten meikkieni ostamisesta, suhteeni meikkaamiseen muistuttaa vanhaa sanontaa "tuli on hyvä renki mutta huono isäntä". Olen löytänyt muutaman hyvän tuotteen: ohuen mutta tasoittavan meikkivoiteen, hyvän puuterin, kauniin huulipunasävyn ja ihanan rajauskynän. Joidenkin tuotteiden kohdalla vielä haeskelen: ensialkuun täydelliseltä vaikuttanut ripsari osoittautui suomalaiseen räntäsateeseen kestämättömäksi, ja haluaisin kokeilla jotain muitakin värejä luomilleni kuin pronssin ja kullan eri sävyjä, mutta kaikki muu näyttää ihollani siltä kuin olisin maalannut vesiväreillä. En anna kuitenkaan hyvien tai huonojen meikkien hallita itseäni. On päiviä, jolloin laitan koko helahoidon kasvoilleni, ja nautin siitä touhusta, kaikesta siitä varjostamisesta ja häivyttämisestä ja siitä kuinka kulmakarvat piirtyvät silmien yläpuolelle ja silmät näyttävät entistäkin suuremmilta ja sinisemmiltä. Joskus taas tyydyn pelkkään pohjustukseen, tai kulmiin, tai ripsariin. Joskus on kausia jolloin kulmaväri näyttää liian röyhkeältä ja silmiinpistävältä, ja ylipäätään meikki tekee minusta koppavan ja etäisen näköisen. Silloin jätän hyvällä omallatunnolla meikkaamatta. Menen fiiliksen mukaan, päivä kerrallaan, ja varon ylilyöntejä.

Yksi on pysynyt samana: en edelleenkään ole sitä mieltä, että meikki tekee ihmisestä kauniimman. Vain erilaisen näköisen. "Rumina" päivinä saan itsestäni pienellä ehostuksella ehkä siistimmän ja huolitellumman näköisen, mutta en silti iske silmää peilistä katselevalle nuorelle naiselle. Hyvinä päivinä taas ei ole oikeastaan väliä, meikkaanko vai en. Kun meikki on onnistunut, se kieltämättä tuo esille kasvojen parhaat puolet, ja häivyttää huonompia, mutta se ei varsinaisesti muuta ihmisen ulkonäköä. Voin korostaa silmiä tai huulia, mutten voi muuttaa niiden väriä tai tehdä niistä paksumpia. Ei sillä että niin haluaisin tehdäkään.

17. helmikuuta 2015

...aamun houreet

Haluan tatuoinnin.

Tämä ei ole mikään hetken villitys. Olen harkinnut tätä pitkään, vuosikausia, kerännyt inspiraatiokuvia ja tehnyt mielikuvaharjoituksia peilin edessä (miten kaunis pinta rintakehä onkaan, kuin tehty musteviivoille). Suunnitelmat ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta nyt ne ovat pysyneet samoina niin pitkän aikaa, että luulen uskaltavani ottaa seuraavan askeleen. Vanhemmille asia pitää vielä esitellä, ja tatuointistudio valita, mutta jos kaikki menee niin kuin toivon, huhtikuussa minua koristaa joutsenen tähtikuvio, suosikkini kaikista tähtikuvioista.

Tatuoinnit kiehtovat minua. Niiden pysyvyys ja symboliikka tekee niistä jotain paljon enemmän kuin vain esteettisiä koristeita iholla. Toisaalta ne ovat ehdottomasti kauniimpia kuin toisenlaiset jäljet, mustelmat ja arvet joita elämä meihin jättää. (Minulla on hiukan typerä päähänpinttymä saada elinikäisiä haavoja, arpia joista voin kertoa tarinoita vanhemmalla iällä. Vielä niitä ei ole tullut - lukuunottamatta himmeää viivaa polvessani, jonka repäisin kaatuneen puun oksantynkään sen yli kiivetessäni - , enkä tietysti niitä tarkoituksella hankikaan, mutta suunnitelmissa on niin monta matkaa, että eiköhän niitä pakostikin siunaannu...) Tatuointi on jäljen jättämistä ympäristönsä sijaan itseensä. "Minä olin täällä, jotain tapahtui, jotain muistamisen arvoista." Ja: "Tämä on minun kehoni, merkitsen sen itselleni." Haluan hakkauttaa ideani ja unelmani, elämäni tällaisena kuin sitä nyt elän, ihooni.

Päädyin joutsenen tähtikuvioon sen harvinaisuuden, kauneuden ja symboliikan takia. Linnut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Niissä on vapautta ja keveyttä jota toivon itseeni, mutta myös raskasta kaipuuta, jonka senkin tunnen. Pelkkä linnunkuva, siluetti, on kuitenkin niin tavanomainen tatuointiaihe, etten halunnut sellaista omaan kehooni. Halusin jotain ainutlaatuista, jotain mikä merkitsee paljon vain minulle. Sitten löysin kuvia tähtikuviotatuoinneista. Viehkeitä, siroja pisteviivoja ja sieviä tähtiä ripoteltuna kalpeille olkapäille, lonkkaluille. Se tuntui heti sopivalta minulle. Lempitähtikuvioni on joutsen. Se on ristin muotoinen, suurehko hahmo joka levittää siipensä taivaalle syysöinä ja lentää pitkin linnunrataa. Täydellinen tatuointi ihmiselle joka kaipaa kauas mutta rakastaa myös marraskuisia, suomalaisia rantoja ja vaaleita kesäöitä.

Nyt kun olen päättänyt, mikä ensimmäinen tatuointini tulee olemaan, olen käynyt ahneeksi. Haluan kokonaisen tähtitaivaan rintakehääni, en vain yksinäistä joutsenta lentämässä sydämen suunnalta kohti olkapäätäni. Haluan lohikäärmeen fantasiamaailmoista muistuttamaan, ja ison karhun merkitsemään minut kotimaahani kuuluvaksi. Haluan suuren puun kasvavan selkääni... Mutta on maltettava mielensä. Minulla on kyllä aikaa toteuttaa tatuointisuunnitelmani, jos niin päätän. Aion aloittaa yhdestä, siitä tärkeimmästä.

10. helmikuuta 2015

...naisellinen olo

Sanoin kerran ystävieni kanssa keskustellessa: "Me kaikki vaan teeskennellään, ei aikuisia ole olemassakaan." Luulen, että puheenaiheena oli se, kuinka kaverini ei tuntenut olevansa kypsä ja aikuinen vaikka sitä häneltä odotettiin. Silloin tuo lausahdus tuntui oivaltavalta. Minusta tuntui, että aikuisuus on pelkkä myytti, että kaikki ns. aikuiset vain teeskentelevät kypsää ja vastuullista, vaikka oikeasti kaikki ovat yhtä ymmällään maailmasta ja veroilmoituksista ja palkanlaskennasta. Nyt en ole enää ihan varma asiasta.

Lukion jälkeen olen alkanut tuntea oloani jotenkin erilaiseksi. Itsenäistymisenkaipuu minulla on ollut jo jonkin aikaa, halu muuttaa omilleni ja järjestää omannäköiseni elämän ympäristöön, jonka olen itse valinnut. Haluan kodin jota siivota ja sisustaa, haluan tehdä omat ostokseni, haluan joutua seuraamaan rahankäyttöäni, jotta rahat riittäisivät koko kuukaudeksi. Yhtäkkiä kaikki nuo pienet suuret asiat eivät tunnukaan masentavilta, vaan jännittäviltä. Seikkailulta. Yhtäkkiä "vastuullinen aikuinen" ei olekaan kirosana vaan jotain, millaiseksi haluan tulla. Ja kuukausi kuukaudelta minusta todella tuntuu, kuin olisin tulossa sellaiseksi.

Asioita jotka saavat minut tuntemaan itseni aikuiseksi:
  • tyylikäs musta osoitekirja
  • S-etukortti
  • palkka
  • myymälän sulkeminen itsenäisesti
  • salijäsenyys
  • nahkakengistä huolehtiminen
  • vuokra-asuntojen etsiminen
  • auton vieminen huoltoon ja katsastukseen isin puolesta
  • ylipäätään ajaminen
  • töihin lähteminen
  • lääkärintodistus
  • oma hylly kylpyhuoneessa
  • päätös siivota siksi että huone on sotkuinen, ei siksi että käsketään siivoamaan
  • tulevat vaalit joissa saan äänestää
  • omat matkat
Etenen vielä pienin askelin; asun elokuuhun asti vanhempieni luona, joten aikuistumisen rajat ovat huoneeni kokoiset. Se saattaa olla ihan hyväkin asia. Vaikka aikuistuminen kiinnostaa, en halua kiirehtiä sitä kohti. Ehtiihän sitä sitten olla vastuullinen ja järkevä, säästää rahaa, maksaa laskuja, päättää mitä sitä tänään söisi. Olen (edelleen) ihan tyytyväinen siihen missä ja millainen olen nyt: aikuistumisen kynnyksellä, mutta vielä tarpeeksi nuori ja vastuuton, jotta voin silloin tällöin katsoa Disney-elokuvia ja vaihtaa yöppäriin kuudelta illalla. Ja kuka tietää, ehkä aikuisuutta ei todella olekaan olemassa, ja voin jatkaa samalla linjalla vielä yli kaksikymppisenäkin.

24. tammikuuta 2015

...matkamuistot

Palasin Barcelonasta tiistaina. Silmien alla oli mustat varjot ja sormissa kuluneet kynsilakat. Univelkaa oli kertynyt niin paljon, että lyhennän sitä vieläkin. Eihän sitä matkalla ollessa malta nukkua, kun on niin paljon näkemistä ja tekemistä; ihasteltavia rakennuksia, käyskenneltäviä puistoja, maistettavia ruokia.

Toin mukanani oliiviöljyä, jamonia (espanjalaista kinkkua) ja pelipaidan perheelle tuliaiseksi, yhden upean vaatekappaleen Espanjan alennusmyynneistä, kolmetoista aukeamaa matkapäiväkirjaa, sekalaisia kuitteja, käyntikortteja ja muita lappusia, ja repaleisen kartan. Yleensä hankin jonkin kauniin, pysyvän matkamuiston itsellenikin, kuten aidon venetsialaisen naamion, mutta nyt ei tehnyt mieli. En tarvinnut mosaiikkiliskon pienoismallia tai Gaudín elämää esittelevää kirjaa. Eivät ne ole se Barcelona, jonka minä koin (vaikka rakastuinkin Gaudín arkkitehtuurin kummallisuuksiin, ennennäkemättömiin muotoihin ja mielikuvitukseen).

Parhaat matkamuistot eivät mahdu matkalaukkuun. Ne ovat sananmukaisesti muistoja, hetkiä, ajatuksia ja tunteita joita vieraassa paikassa on kokenut ja joita ei voi missään muualla enää kokea. Sitä voi vain yrittää tarttua niihin hetkiin, pitää ne itsellään ja tehdä niistä muistoja - toivoa, että ne pysyvät matkassa, kun lentokone laskeutuu kotimaahan. Joskus se ei onnistu. Ihmisen muisti on rajallinen, ja monta hienoa hetkeä olen minäkin varmasti kadottanut. Mutta ne jotka onnistun säilyttämään, ovat sitäkin arvokkaampia. Haluan muistaa millaista oli eksyä Gaudín mielikuvitukseen (tunnetaan myös Park Güellina), millaista oli tanssia salsaa niin pienellä salsaklubilla että pää osui kaikilla kattoon, millasta oli luottaa ihmisiin jotka oli tavannut vasta muutama tunti sitten, millaista oli olla osa hostellin yhteisöä ja ystävystyä niin nopeasti ja ohikiitävästi ihmisiin, joita tuskin enää koskaan tapaa. Ja ennen kaikkea haluan muistaa, millainen itse olin Barcelonassa.

Meidän oli tarkoitus olla salaperäisiä ja taiteellisia, mustaan pukeutuvia kaunottaria jotka katsovat raukeasti silmäripsiensä alta ohikulkevia ihmisiä ja puhuvat kiehtovan outoa kieltä keskenään. Sen sijaan nauroin enemmän ja säännöllisemmin kuin pitkään aikaan, lauloin ääneen hostellin radion mukana ja hymyilin lapsellisen innostuneesti kaikelle ja kaikille. En ollut tyylikkään synkkä vaan hillitön ja elämäniloinen. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. Jos jotain haluan saada mukaani Barcelonasta, se on tuo välitön, onnellinen, itsevarma nuori nainen joka keskustelee sujuvasti englanniksi ja katsoo rohkeasti silmiin. Joka ei pelkää tulevansa torjutuksi.

12. tammikuuta 2015

...elämäni puut

Rakastan puita. Ryhmyisine, elämän kolhimine runkoineen, maata pitkin kiemurtelevine juuristoineen ja lehtikruunuineen ne ovat lumoavan kauniita, lukuisten kuvieni kaunottaria.







Puissa on jotain mystistä. Ne ovat meidän maailmamme jättiläisiä, mykkiä olentoja jotka ovat nähneet paljon. Joskus mietin, mitä ne sanoisivat, jos osaisivat. Muistelisivatko ne pommikoneita Suomen yllä, vai kiinnostaisiko niitä ihmisten asiat ollenkaan? Voin kuvitella, että ei. Ne elävät niin paljon vanhemmiksi kuin yksikään meistä. Ne katsovat kuinka me nukumme, leikimme, suutelemme ja itkemme niiden juurella, kasvamme ja kuolemme pois. Niitä ei liikuta meidän murheemme, vain tuuli ja aurinko. Sellaisessa elämässä on jotain ylevää ja arvoituksellista.






Lempipuuni on mökkipihassamme kasvava uhkea mänty. Se on valtavan korkea, ja sen oksat ovat kuin tehty kiipeämistä varten. Rakastan kiivetä aivan sen latvukseen asti, istua oksanhaaraan ja kääntää kasvoni aurinkoa ja merta kohti. Joskus ohi lentää merimetsoja, kerran oksistossa aivan lähelläni leikki tiaisia. Olen nähnyt sadepilvien vyöryvän taivaanrannasta puutani ja minua kohti, olen lukenut kirjaa jalat heiluen monen metrin pudotuksen yllä. Puussani on yksi erityisen ihana oksa, oikeastaan vain oksanpätkä, harmaantunut, pirstoutunut tynkä, joka tuntuu kuin kädeltä, kun tartun siihen ja kiskon itseäni ylöspäin. Se tuntuu työntävän minua ylemmäs, tähyämään lintuja ja merta. Kovalla tuulella puu huojuu aavistuksen, ja huojuttaa minuakin. Silloin tuntuu kuin puu hengittäisi, syvään, rauhallisesti, maailman mukana.





Myös tunturialueiden koivut ovat jääneet mieleeni. Niissä on jotain ihastuttavaa sitkeyttä ja voimaa, kun ne pyristelevät tuulta vasten, yksin tai kaksin tunturinkupeella, hiukset vihreän- ja keltaisenkirjavina. Ne eivät ehkä puhu, mutta niiltä voi silti oppia jotain: "Jos taivut, et taitu." "Kasva aina aurinkoa kohti." Ja minä kasvan, kasvan niiden juurella ja niiden vierellä ja niiden latvuksessa, kohti aurinkoa.

10. tammikuuta 2015

...tahto

Minulla on vinkki niille lukijoilleni, jotka harrastavat itsekin kirjoittamista. En tosin voi ottaa siitä kunniaa, sillä idea on alunperin Natalie Goldbergin, amerikkalaisen kirjailijagurun. Sain kerran syntymäpäivälahjaksi Goldbergin kaksi kirjoittamisopasta, Luihin ja ytimiin ja Avoin mieli, ja luin ne kannesta kanteen. Aivan varauksettomasti en voi teoksia suositella. Niissä on jonkinlaista new age -tyyppistä henkisyyttä ja mystisyyttä, joka ei ainakaan minuun vedonnut. Mutta siitä huolimatta oppaat tekivät minulle hyvää. Ne luettuani olen yrittänyt ujuttaa kirjoittamista arkeeni, tehdä siitä säännöllistä ja jatkuvaa harjoitusta sen sijaan että kirjoittaisin vain silloin kun minulla on inspiraatio meneillään. Yksi Goldbergin oppaiden kirjoitusharjoitus sopi minulle erityisen hyvin, ja jäi elämääni senkin jälkeen, kun olin lukenut oppaat. Se on nykyään pelastukseni aina, kun huomaan, etten ole kirjoittanut mitään pariin päivään, ja tuottaa miltei poikkeuksetta hyvää tekstiä - tai ainakin hyviä ideoita.

Harjoituksen säännöt ovat yksinkertaiset. Aloita kirjoittamalla "Tahdon kirjoittaa..." ja jatka kirjoittamalla, mitä mieleesi tulee. Mistä haluat kirjoittaa? Mikä aihe on pyörinyt mielessäsi pitkään, mutta et ole saanut siitä otetta? Nyt on tilaisuutesi tarttua tuohon aiheeseen. Ei haittaa, vaikka aihe ei olisi kovin selkeänä mielessäsi. Lähde rakentamaan sitä kaikessa rauhassa, mutta turhia miettimättä. Älä kritisoi sitä mitä kirjoitat. Älä pysähdy harkitsemaan, vaan kirjoita, kirjoita, kirjoita. Kirjoita 10 minuuttia katkotta. Jos hyydyt, jos huomaat kynän pysähtyvän, lopeta lause ja aloita uudestaan: "Tahdon kirjoittaa..."

Itse aloitan yleensä jostain melko abstraktista aiheesta, joka kiehtoo mieltäni: "ulkopuolisuudesta, elämästä yhteiskunnan sivuraiteella", "omistautumisesta", "ihmisistä jotka ovat syntyneet väärään aikakauteen", "jonkinlaisesta jumalattaresta"... Aiheet ovat ehkä tarttuneet minuun jostakin sykähdyttävästä elokuvasta, tai tulleet mieleeni koiranulkoilutuksella. En yritä väkisin saada niistä aikaiseksi mitään tarinaa. Minä vain kirjoitan ne ylös, ja ikään kuin seuraan uteliaana vierestä, mitä niistä kasvaa. Siltä tämä harjoitus tuntuu: kuin ideat itsekseen versoisivat kädestäni ja kynästäni. Joskus niistä kasvaa oikeita tarinoita, yhdestä jopa kokonaisen romaanin juoni; joskus ne epäonnistuvat surkeasti; joskus huomaan kirjoittaneeni jotain kummallista - kuten "Tahdon kirjoittaa, mutta pelkään kirjoittamista. Luulin vihaavani sitä, mutta en minä vihaa. Minä pelkään. Pelkään myötähäpeää ja pettymystä ja kyvyttömyyttä." -, ja ajattelen "Jaaha, vai noin minä ajattelen. Kiinnostavaa." En koskaan tiedä, mitä tulen kirjoittamaan, kun aloitan tämän harjoituksen. Aloitan jostakin hyvin abstraktista tunteesta ja päädyn pieneen lohikäärmeeseen joka työntää tytön kumoon ja levittää läpikuultavat siipensä hänen suojakseen. Noin niin kuin esimerkiksi.

Minusta on erityisen ihanaa, ettei tämä kirjoitusharjoitus lähde negatiivisesta tunteesta "Minun on pakko kirjoittaa enkä keksi mitään kirjoitettavaa, joten otetaan tästä jonkun muun kehittämä kirjoitusharjoitus..." vaan positiivisesta: halusta ja tahdosta kirjoittaa. Siitähän kirjoittaminen alkaa. Siksi minä kirjoitan. Koska tahdon. Tahdon kirjoittaa vapaaehtoisista ihmiskilvistä. Sellaisista kuin Suna, kun hän työntää Ion taakseen, turvaan keihäiltä ja nuolilta. Tahdon kirjoittaa rakkaudesta joka on niin arkipäiväistä ja toisaalta niin poikkeuksellista, niin kyseenalaistamatonta, että sen voi kirjoittaa sivulauseeseen. Tahdon...

8. tammikuuta 2015

...armollisuus

Tammikuu on itsensä piiskaamisen ja armottoman treenaamisen aikaa. Tähän aikaan vuodesta peiliin katsotaan tavallista pidempään ja arvostelevammin kuin ehkä muulloin, uudenvuodenlupaukset ja jouluherkuttelut mielessä. Sellaista se on minullakin, mutta minä en ole koskaan pitänyt armottomuudesta. Lempeys, armollisuus ja rakkaus kuulostavat paljon paremmalta. En ole täysin tyytyväinen kehooni, mutta se on silti minun, ja sitä pitäisi kohdella arvostavasti. Niinpä, jotta tasapaino ei unohtuisi tammikuun ryhtiliikkeessäkään, kaivoin esiin joskus viime kesällä kirjoittamani listan kaikesta siitä, mistä pidän juuri omassa kehossani. Tämän ei ole tarkoitus olla itserakas kirjoitus, vaan lempeä katsaus siihen, miten kummallisen kaunis ihmiskeho on, miten uniikki.

Asioita joista pidän kehossani:

  • kosteudesta kihartuvat hiukset
  • lohjennut etuhammas
  • isot jalat (olen perinyt ne äidiltäni, ja meillä on tapana vitsailla, että ainakin näillä pysyy hyvin pystyssä)
  • tapa jolla keho reagoi musiikkiin: värähtelee basson tahtiin, tanssahtelee ja venyy kuin jousen jänne
  • hiusten luonnollinen, elävä väri
  • lauluääni (hyvinä päivinä)
  • helposti ruskettuva iho, joka ei koskaan pala (koputan puuta)
  • karaistuneet jalkapohjat (toiset naiset käyttävät jalkaraspia, minä juoksen tarkoituksella kesäisin paljain jaloin)
  • kultaiset säärikarvat
  • iso luomi olkavarressa
  • vasemman pakaran syntymämerkki (en ole varma, onko se syntymämerkki, mutta jokin pigmenttiläiskä, joka jonkun mielestä muistuttaa Kyproksen saarta...)
  • notkeus (yllän maahan jalat suorina yms.)
  • ketteryys tutuilla poluilla ja rannoilla ja puissa
  • se kun pupillit supistuvat nopeasti valoon siirtyessä
  • kuinka herkkä selkäni on kosketukselle
  • kuinka pitkään voin pidättää hengitystäni veden alla
  • kuinka hiuksiini tarttuu roskaa metsäretkiltä
  • juuri leikattujen hiusten keveys ja tuntu sormissa
  • jäntevyys ja sulavuus vedessä
  • selän kaarre
  • joogan jälkeinen raukeus
  • Miksun tassujen paikat alavatsalla ja jalkaterien päällä (muistijälkiä ihollani, kuin haamukipua, mutta ilman kipua)
  • lanneluut
  • haliolo
  • matala verenpaine
  • huono ääreisverenkierto jaloissa (mutta vain silloin kun villasukat ovat käden ulottuvilla)
  • kylmät väreet, varsinkin ruoasta ja kirjoista aiheutuvat
  • kun istun lattialla kyynärpäiden varassa ja keho huojahtelee hengityksen tai sydämenlyöntien tahtiin
Oikeastaan kaikki kohdat eivät edes ole sellaisia, joista varsinaisesti pidän. Minä vain pidän siitä että tiedän ja tiedostan ne asiat omasta ruumiistani. Että minä tunnen kehoni, sen vahvuudet ja heikkoudet (kuten matala verenpaine). Siinä on jotain hienoa, siinä, että tietää mitä esimerkiksi tietynlainen päänsärky tarkoittaa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun oma keho joskus käyttäytyy odottamattomalla tavalla. Vieraan tuntuinen kipu on pelottavampi kuin kipu, jonka tuntee ja tunnistaa. Siksi on niin tärkeää ja kaunista tuntea oma kehonsa.

Mutta tiedättekö, mikä tässä listassa on minun mielestäni kaikkein ilahduttavinta? Se että se on niin persoonallinen. Jos pitäisi listata asioita, joista en pidä kehossani, listasta tulisi luultavasti melkein yhtä pitkä, mutta paljon tylsempi ja arvattavampi. Reisien koko, nenän muoto, pattipolvet... Kuulostaako tutulta? Sellaisia ulkonäkö"ongelmia" on miljoonilla ihmisillä ja naisilla, mutta kuinka monella on lohjennut etuhammas tai koiran tassujen haamujäljet jalkaterien päällä? Minusta siitä voisi päätellä jotakin. Äsken listaamani asiat ovat persoonallisia, koska ne ovat peräisin minusta ja vain minusta, mutta asiat joista en pidä kehossani, muistuttavat mediasta opittuja ulkonäkökriteerejä. Ehkä ne ovatkin kokonaan ulkopuolelta omaksuttuja. Ehkä minun ei pitäisi välittää niistä ollenkaan. Eiväthän ne ole minun. Haliolo ja herkkä selkä sen sijaan ovat.

4. tammikuuta 2015

...sydämen tilalla basso

Musiikkimaku on vaikea asia. En vieläkään oikein osaa määritellä, millaisesta musiikista pidän, kun sitä minulta kysytään. Elokuvamusiikista? Indie-rockista? Melodisesta...öö...popista? Jos jätetään tyylilajit sikseen, sanoisin, että pidän "tanssittavasta ja mukana laulettavasta musiikista, jossa on rakastettava basso, kiehtovat sanat ja mielellään jokin piano- tai viulukuvio joka soittelee selkärankaani". Ymmärrettävästi tällaisella kuvauksella on vaikea etsiä musiikkia edes kaikkitietävästä ystävästäni Spotifysta, joten uutta musiikkia on joskus vaikea löytää.

En voi koskaan ennalta tietää, mikä kappale "iskee". Vaikka biisissä olisi hyvät sanat tai kiva basso tai omaperäinen rytmi, ei se välttämättä saa minua tuntemaan mitään. Se, että rakastan artistin yhtä kappaletta kaikesta sydämestäni ja ruumiistani, ei tarkoita sitä että pidän artistin muista kappaleista. Elämäni suurimpia mysteerejä on se, miksi jokin kappale jää tasapaksuksi taustamusiikiksi, ja toinen saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja lihakset nykimään rytmin tahtiin. Ei sitä voi tietää. Se pitää tuntea.

Jos jotakuta kiinnostaa, millainen minun musiikkimakuni oikeasti on, suosittelen kuuntelemaan näitä kappaleita - mielellään Spotifysta ja hyvistä kuulokkeista tai kajareista, ei Youtubesta tietokoneen kautta (ei ole mitään niin tympeää kuin kuunnella jonkun toisen lempimusiikkia huonolla äänentoistolla):

alt-J: Every Other Freckle (nerokkaat sanat ja koukuttava loppumantra)
Miike Snow: The Wave
Ben Howard: Old Pine - EP Version (tuo mieleen kesän huolettomuuden ja auringossa vaalenneet hiukset)
Ellie Goulding: Hanging On - I See MONSTAS Remix
Woodkid: Run Boy Run
Kodaline: Pray
Bastille: Sleepsong
El Tango De Roxanne Moulin Rouge -levyltä (itse kohtauskin on katsomisen arvoinen - ja itse asiassa koko elokuva)
Ed Sheeran: I See Fire (kohdassa 3:58 tämän pienen ihmisen keho rusentuu)
MS MR: Dark Doo Wop
Tom Odell: Heal
Arctic Monkeys: Do I Wanna Know? (kuunneltuani kappaletta noin kymmenen kertaa putkeen kysyin kaveriltani, onko mahdollista olla rakastunut bassoon)
Arctic Monkeys: Arabella ("wraps her lips round the Mexican coke / makes you wish that you were the bottle / takes a sip of your soul and it sounds like..." ja se kuulostaa...kurittavalta, mahtavalta, tuskalliselta rakkaudelta)
John Williams: Williams: The Tale Of Viktor Navorski - The Terminal/Soundtrack Version (upeasti kehittyvä teema, joka nousee nopeasti kohti huippua kohdassa 2:35...wait for it)
Bill Withers: Ain't No Sunshine - Single Version
Delta Rae: Is There Anyone Out There (kohdassa 3:50 kuulostaa siltä kuin laulajan olisi tarkoitus laulaa vain vähän tavallista pidempi nuotti, mutta yhtäkkiä laulu muuttuu huudoksi jota ei voi enää keriä takaisin, sillä jokin laulajan sisällä on katkennut, jotain on päässyt vapaaksi, ja se jokin riepottaa minunkin sydäntäni)
Kodaline: High Hopes
Of Monsters And Men: Love Love Love
Thomas Newson: Flute - Original Mix (tässä kappaleessa huilu on kuin jokin kirkas ajatus tai valo tai lintu joka lentää tumman, tuhotun maan yllä...niin kaunis ja ylimaallinen, varsinkin kohdassa 1:30)
The Civil Wars: Kingdom Come (jos kirjoilla olisi soundtrack, tämä kappale kuuluisi oman kirjani soittolistaan)
The Civil Wars: Billie Jean - Live
Bebe: No+Ilorá (pidän hyvin harvoin kappaleista, joiden sanoja en ymmärrä, mutta tässä on sitä jotakin)
Campo': El Viento

Ei minulla oikeastaan ole mitään lisättävää näiden kappaleiden jälkeen...