24. tammikuuta 2015

...matkamuistot

Palasin Barcelonasta tiistaina. Silmien alla oli mustat varjot ja sormissa kuluneet kynsilakat. Univelkaa oli kertynyt niin paljon, että lyhennän sitä vieläkin. Eihän sitä matkalla ollessa malta nukkua, kun on niin paljon näkemistä ja tekemistä; ihasteltavia rakennuksia, käyskenneltäviä puistoja, maistettavia ruokia.

Toin mukanani oliiviöljyä, jamonia (espanjalaista kinkkua) ja pelipaidan perheelle tuliaiseksi, yhden upean vaatekappaleen Espanjan alennusmyynneistä, kolmetoista aukeamaa matkapäiväkirjaa, sekalaisia kuitteja, käyntikortteja ja muita lappusia, ja repaleisen kartan. Yleensä hankin jonkin kauniin, pysyvän matkamuiston itsellenikin, kuten aidon venetsialaisen naamion, mutta nyt ei tehnyt mieli. En tarvinnut mosaiikkiliskon pienoismallia tai Gaudín elämää esittelevää kirjaa. Eivät ne ole se Barcelona, jonka minä koin (vaikka rakastuinkin Gaudín arkkitehtuurin kummallisuuksiin, ennennäkemättömiin muotoihin ja mielikuvitukseen).

Parhaat matkamuistot eivät mahdu matkalaukkuun. Ne ovat sananmukaisesti muistoja, hetkiä, ajatuksia ja tunteita joita vieraassa paikassa on kokenut ja joita ei voi missään muualla enää kokea. Sitä voi vain yrittää tarttua niihin hetkiin, pitää ne itsellään ja tehdä niistä muistoja - toivoa, että ne pysyvät matkassa, kun lentokone laskeutuu kotimaahan. Joskus se ei onnistu. Ihmisen muisti on rajallinen, ja monta hienoa hetkeä olen minäkin varmasti kadottanut. Mutta ne jotka onnistun säilyttämään, ovat sitäkin arvokkaampia. Haluan muistaa millaista oli eksyä Gaudín mielikuvitukseen (tunnetaan myös Park Güellina), millaista oli tanssia salsaa niin pienellä salsaklubilla että pää osui kaikilla kattoon, millasta oli luottaa ihmisiin jotka oli tavannut vasta muutama tunti sitten, millaista oli olla osa hostellin yhteisöä ja ystävystyä niin nopeasti ja ohikiitävästi ihmisiin, joita tuskin enää koskaan tapaa. Ja ennen kaikkea haluan muistaa, millainen itse olin Barcelonassa.

Meidän oli tarkoitus olla salaperäisiä ja taiteellisia, mustaan pukeutuvia kaunottaria jotka katsovat raukeasti silmäripsiensä alta ohikulkevia ihmisiä ja puhuvat kiehtovan outoa kieltä keskenään. Sen sijaan nauroin enemmän ja säännöllisemmin kuin pitkään aikaan, lauloin ääneen hostellin radion mukana ja hymyilin lapsellisen innostuneesti kaikelle ja kaikille. En ollut tyylikkään synkkä vaan hillitön ja elämäniloinen. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. Jos jotain haluan saada mukaani Barcelonasta, se on tuo välitön, onnellinen, itsevarma nuori nainen joka keskustelee sujuvasti englanniksi ja katsoo rohkeasti silmiin. Joka ei pelkää tulevansa torjutuksi.

12. tammikuuta 2015

...elämäni puut

Rakastan puita. Ryhmyisine, elämän kolhimine runkoineen, maata pitkin kiemurtelevine juuristoineen ja lehtikruunuineen ne ovat lumoavan kauniita, lukuisten kuvieni kaunottaria.







Puissa on jotain mystistä. Ne ovat meidän maailmamme jättiläisiä, mykkiä olentoja jotka ovat nähneet paljon. Joskus mietin, mitä ne sanoisivat, jos osaisivat. Muistelisivatko ne pommikoneita Suomen yllä, vai kiinnostaisiko niitä ihmisten asiat ollenkaan? Voin kuvitella, että ei. Ne elävät niin paljon vanhemmiksi kuin yksikään meistä. Ne katsovat kuinka me nukumme, leikimme, suutelemme ja itkemme niiden juurella, kasvamme ja kuolemme pois. Niitä ei liikuta meidän murheemme, vain tuuli ja aurinko. Sellaisessa elämässä on jotain ylevää ja arvoituksellista.






Lempipuuni on mökkipihassamme kasvava uhkea mänty. Se on valtavan korkea, ja sen oksat ovat kuin tehty kiipeämistä varten. Rakastan kiivetä aivan sen latvukseen asti, istua oksanhaaraan ja kääntää kasvoni aurinkoa ja merta kohti. Joskus ohi lentää merimetsoja, kerran oksistossa aivan lähelläni leikki tiaisia. Olen nähnyt sadepilvien vyöryvän taivaanrannasta puutani ja minua kohti, olen lukenut kirjaa jalat heiluen monen metrin pudotuksen yllä. Puussani on yksi erityisen ihana oksa, oikeastaan vain oksanpätkä, harmaantunut, pirstoutunut tynkä, joka tuntuu kuin kädeltä, kun tartun siihen ja kiskon itseäni ylöspäin. Se tuntuu työntävän minua ylemmäs, tähyämään lintuja ja merta. Kovalla tuulella puu huojuu aavistuksen, ja huojuttaa minuakin. Silloin tuntuu kuin puu hengittäisi, syvään, rauhallisesti, maailman mukana.





Myös tunturialueiden koivut ovat jääneet mieleeni. Niissä on jotain ihastuttavaa sitkeyttä ja voimaa, kun ne pyristelevät tuulta vasten, yksin tai kaksin tunturinkupeella, hiukset vihreän- ja keltaisenkirjavina. Ne eivät ehkä puhu, mutta niiltä voi silti oppia jotain: "Jos taivut, et taitu." "Kasva aina aurinkoa kohti." Ja minä kasvan, kasvan niiden juurella ja niiden vierellä ja niiden latvuksessa, kohti aurinkoa.

10. tammikuuta 2015

...tahto

Minulla on vinkki niille lukijoilleni, jotka harrastavat itsekin kirjoittamista. En tosin voi ottaa siitä kunniaa, sillä idea on alunperin Natalie Goldbergin, amerikkalaisen kirjailijagurun. Sain kerran syntymäpäivälahjaksi Goldbergin kaksi kirjoittamisopasta, Luihin ja ytimiin ja Avoin mieli, ja luin ne kannesta kanteen. Aivan varauksettomasti en voi teoksia suositella. Niissä on jonkinlaista new age -tyyppistä henkisyyttä ja mystisyyttä, joka ei ainakaan minuun vedonnut. Mutta siitä huolimatta oppaat tekivät minulle hyvää. Ne luettuani olen yrittänyt ujuttaa kirjoittamista arkeeni, tehdä siitä säännöllistä ja jatkuvaa harjoitusta sen sijaan että kirjoittaisin vain silloin kun minulla on inspiraatio meneillään. Yksi Goldbergin oppaiden kirjoitusharjoitus sopi minulle erityisen hyvin, ja jäi elämääni senkin jälkeen, kun olin lukenut oppaat. Se on nykyään pelastukseni aina, kun huomaan, etten ole kirjoittanut mitään pariin päivään, ja tuottaa miltei poikkeuksetta hyvää tekstiä - tai ainakin hyviä ideoita.

Harjoituksen säännöt ovat yksinkertaiset. Aloita kirjoittamalla "Tahdon kirjoittaa..." ja jatka kirjoittamalla, mitä mieleesi tulee. Mistä haluat kirjoittaa? Mikä aihe on pyörinyt mielessäsi pitkään, mutta et ole saanut siitä otetta? Nyt on tilaisuutesi tarttua tuohon aiheeseen. Ei haittaa, vaikka aihe ei olisi kovin selkeänä mielessäsi. Lähde rakentamaan sitä kaikessa rauhassa, mutta turhia miettimättä. Älä kritisoi sitä mitä kirjoitat. Älä pysähdy harkitsemaan, vaan kirjoita, kirjoita, kirjoita. Kirjoita 10 minuuttia katkotta. Jos hyydyt, jos huomaat kynän pysähtyvän, lopeta lause ja aloita uudestaan: "Tahdon kirjoittaa..."

Itse aloitan yleensä jostain melko abstraktista aiheesta, joka kiehtoo mieltäni: "ulkopuolisuudesta, elämästä yhteiskunnan sivuraiteella", "omistautumisesta", "ihmisistä jotka ovat syntyneet väärään aikakauteen", "jonkinlaisesta jumalattaresta"... Aiheet ovat ehkä tarttuneet minuun jostakin sykähdyttävästä elokuvasta, tai tulleet mieleeni koiranulkoilutuksella. En yritä väkisin saada niistä aikaiseksi mitään tarinaa. Minä vain kirjoitan ne ylös, ja ikään kuin seuraan uteliaana vierestä, mitä niistä kasvaa. Siltä tämä harjoitus tuntuu: kuin ideat itsekseen versoisivat kädestäni ja kynästäni. Joskus niistä kasvaa oikeita tarinoita, yhdestä jopa kokonaisen romaanin juoni; joskus ne epäonnistuvat surkeasti; joskus huomaan kirjoittaneeni jotain kummallista - kuten "Tahdon kirjoittaa, mutta pelkään kirjoittamista. Luulin vihaavani sitä, mutta en minä vihaa. Minä pelkään. Pelkään myötähäpeää ja pettymystä ja kyvyttömyyttä." -, ja ajattelen "Jaaha, vai noin minä ajattelen. Kiinnostavaa." En koskaan tiedä, mitä tulen kirjoittamaan, kun aloitan tämän harjoituksen. Aloitan jostakin hyvin abstraktista tunteesta ja päädyn pieneen lohikäärmeeseen joka työntää tytön kumoon ja levittää läpikuultavat siipensä hänen suojakseen. Noin niin kuin esimerkiksi.

Minusta on erityisen ihanaa, ettei tämä kirjoitusharjoitus lähde negatiivisesta tunteesta "Minun on pakko kirjoittaa enkä keksi mitään kirjoitettavaa, joten otetaan tästä jonkun muun kehittämä kirjoitusharjoitus..." vaan positiivisesta: halusta ja tahdosta kirjoittaa. Siitähän kirjoittaminen alkaa. Siksi minä kirjoitan. Koska tahdon. Tahdon kirjoittaa vapaaehtoisista ihmiskilvistä. Sellaisista kuin Suna, kun hän työntää Ion taakseen, turvaan keihäiltä ja nuolilta. Tahdon kirjoittaa rakkaudesta joka on niin arkipäiväistä ja toisaalta niin poikkeuksellista, niin kyseenalaistamatonta, että sen voi kirjoittaa sivulauseeseen. Tahdon...

8. tammikuuta 2015

...armollisuus

Tammikuu on itsensä piiskaamisen ja armottoman treenaamisen aikaa. Tähän aikaan vuodesta peiliin katsotaan tavallista pidempään ja arvostelevammin kuin ehkä muulloin, uudenvuodenlupaukset ja jouluherkuttelut mielessä. Sellaista se on minullakin, mutta minä en ole koskaan pitänyt armottomuudesta. Lempeys, armollisuus ja rakkaus kuulostavat paljon paremmalta. En ole täysin tyytyväinen kehooni, mutta se on silti minun, ja sitä pitäisi kohdella arvostavasti. Niinpä, jotta tasapaino ei unohtuisi tammikuun ryhtiliikkeessäkään, kaivoin esiin joskus viime kesällä kirjoittamani listan kaikesta siitä, mistä pidän juuri omassa kehossani. Tämän ei ole tarkoitus olla itserakas kirjoitus, vaan lempeä katsaus siihen, miten kummallisen kaunis ihmiskeho on, miten uniikki.

Asioita joista pidän kehossani:

  • kosteudesta kihartuvat hiukset
  • lohjennut etuhammas
  • isot jalat (olen perinyt ne äidiltäni, ja meillä on tapana vitsailla, että ainakin näillä pysyy hyvin pystyssä)
  • tapa jolla keho reagoi musiikkiin: värähtelee basson tahtiin, tanssahtelee ja venyy kuin jousen jänne
  • hiusten luonnollinen, elävä väri
  • lauluääni (hyvinä päivinä)
  • helposti ruskettuva iho, joka ei koskaan pala (koputan puuta)
  • karaistuneet jalkapohjat (toiset naiset käyttävät jalkaraspia, minä juoksen tarkoituksella kesäisin paljain jaloin)
  • kultaiset säärikarvat
  • iso luomi olkavarressa
  • vasemman pakaran syntymämerkki (en ole varma, onko se syntymämerkki, mutta jokin pigmenttiläiskä, joka jonkun mielestä muistuttaa Kyproksen saarta...)
  • notkeus (yllän maahan jalat suorina yms.)
  • ketteryys tutuilla poluilla ja rannoilla ja puissa
  • se kun pupillit supistuvat nopeasti valoon siirtyessä
  • kuinka herkkä selkäni on kosketukselle
  • kuinka pitkään voin pidättää hengitystäni veden alla
  • kuinka hiuksiini tarttuu roskaa metsäretkiltä
  • juuri leikattujen hiusten keveys ja tuntu sormissa
  • jäntevyys ja sulavuus vedessä
  • selän kaarre
  • joogan jälkeinen raukeus
  • Miksun tassujen paikat alavatsalla ja jalkaterien päällä (muistijälkiä ihollani, kuin haamukipua, mutta ilman kipua)
  • lanneluut
  • haliolo
  • matala verenpaine
  • huono ääreisverenkierto jaloissa (mutta vain silloin kun villasukat ovat käden ulottuvilla)
  • kylmät väreet, varsinkin ruoasta ja kirjoista aiheutuvat
  • kun istun lattialla kyynärpäiden varassa ja keho huojahtelee hengityksen tai sydämenlyöntien tahtiin
Oikeastaan kaikki kohdat eivät edes ole sellaisia, joista varsinaisesti pidän. Minä vain pidän siitä että tiedän ja tiedostan ne asiat omasta ruumiistani. Että minä tunnen kehoni, sen vahvuudet ja heikkoudet (kuten matala verenpaine). Siinä on jotain hienoa, siinä, että tietää mitä esimerkiksi tietynlainen päänsärky tarkoittaa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun oma keho joskus käyttäytyy odottamattomalla tavalla. Vieraan tuntuinen kipu on pelottavampi kuin kipu, jonka tuntee ja tunnistaa. Siksi on niin tärkeää ja kaunista tuntea oma kehonsa.

Mutta tiedättekö, mikä tässä listassa on minun mielestäni kaikkein ilahduttavinta? Se että se on niin persoonallinen. Jos pitäisi listata asioita, joista en pidä kehossani, listasta tulisi luultavasti melkein yhtä pitkä, mutta paljon tylsempi ja arvattavampi. Reisien koko, nenän muoto, pattipolvet... Kuulostaako tutulta? Sellaisia ulkonäkö"ongelmia" on miljoonilla ihmisillä ja naisilla, mutta kuinka monella on lohjennut etuhammas tai koiran tassujen haamujäljet jalkaterien päällä? Minusta siitä voisi päätellä jotakin. Äsken listaamani asiat ovat persoonallisia, koska ne ovat peräisin minusta ja vain minusta, mutta asiat joista en pidä kehossani, muistuttavat mediasta opittuja ulkonäkökriteerejä. Ehkä ne ovatkin kokonaan ulkopuolelta omaksuttuja. Ehkä minun ei pitäisi välittää niistä ollenkaan. Eiväthän ne ole minun. Haliolo ja herkkä selkä sen sijaan ovat.

4. tammikuuta 2015

...sydämen tilalla basso

Musiikkimaku on vaikea asia. En vieläkään oikein osaa määritellä, millaisesta musiikista pidän, kun sitä minulta kysytään. Elokuvamusiikista? Indie-rockista? Melodisesta...öö...popista? Jos jätetään tyylilajit sikseen, sanoisin, että pidän "tanssittavasta ja mukana laulettavasta musiikista, jossa on rakastettava basso, kiehtovat sanat ja mielellään jokin piano- tai viulukuvio joka soittelee selkärankaani". Ymmärrettävästi tällaisella kuvauksella on vaikea etsiä musiikkia edes kaikkitietävästä ystävästäni Spotifysta, joten uutta musiikkia on joskus vaikea löytää.

En voi koskaan ennalta tietää, mikä kappale "iskee". Vaikka biisissä olisi hyvät sanat tai kiva basso tai omaperäinen rytmi, ei se välttämättä saa minua tuntemaan mitään. Se, että rakastan artistin yhtä kappaletta kaikesta sydämestäni ja ruumiistani, ei tarkoita sitä että pidän artistin muista kappaleista. Elämäni suurimpia mysteerejä on se, miksi jokin kappale jää tasapaksuksi taustamusiikiksi, ja toinen saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja lihakset nykimään rytmin tahtiin. Ei sitä voi tietää. Se pitää tuntea.

Jos jotakuta kiinnostaa, millainen minun musiikkimakuni oikeasti on, suosittelen kuuntelemaan näitä kappaleita - mielellään Spotifysta ja hyvistä kuulokkeista tai kajareista, ei Youtubesta tietokoneen kautta (ei ole mitään niin tympeää kuin kuunnella jonkun toisen lempimusiikkia huonolla äänentoistolla):

alt-J: Every Other Freckle (nerokkaat sanat ja koukuttava loppumantra)
Miike Snow: The Wave
Ben Howard: Old Pine - EP Version (tuo mieleen kesän huolettomuuden ja auringossa vaalenneet hiukset)
Ellie Goulding: Hanging On - I See MONSTAS Remix
Woodkid: Run Boy Run
Kodaline: Pray
Bastille: Sleepsong
El Tango De Roxanne Moulin Rouge -levyltä (itse kohtauskin on katsomisen arvoinen - ja itse asiassa koko elokuva)
Ed Sheeran: I See Fire (kohdassa 3:58 tämän pienen ihmisen keho rusentuu)
MS MR: Dark Doo Wop
Tom Odell: Heal
Arctic Monkeys: Do I Wanna Know? (kuunneltuani kappaletta noin kymmenen kertaa putkeen kysyin kaveriltani, onko mahdollista olla rakastunut bassoon)
Arctic Monkeys: Arabella ("wraps her lips round the Mexican coke / makes you wish that you were the bottle / takes a sip of your soul and it sounds like..." ja se kuulostaa...kurittavalta, mahtavalta, tuskalliselta rakkaudelta)
John Williams: Williams: The Tale Of Viktor Navorski - The Terminal/Soundtrack Version (upeasti kehittyvä teema, joka nousee nopeasti kohti huippua kohdassa 2:35...wait for it)
Bill Withers: Ain't No Sunshine - Single Version
Delta Rae: Is There Anyone Out There (kohdassa 3:50 kuulostaa siltä kuin laulajan olisi tarkoitus laulaa vain vähän tavallista pidempi nuotti, mutta yhtäkkiä laulu muuttuu huudoksi jota ei voi enää keriä takaisin, sillä jokin laulajan sisällä on katkennut, jotain on päässyt vapaaksi, ja se jokin riepottaa minunkin sydäntäni)
Kodaline: High Hopes
Of Monsters And Men: Love Love Love
Thomas Newson: Flute - Original Mix (tässä kappaleessa huilu on kuin jokin kirkas ajatus tai valo tai lintu joka lentää tumman, tuhotun maan yllä...niin kaunis ja ylimaallinen, varsinkin kohdassa 1:30)
The Civil Wars: Kingdom Come (jos kirjoilla olisi soundtrack, tämä kappale kuuluisi oman kirjani soittolistaan)
The Civil Wars: Billie Jean - Live
Bebe: No+Ilorá (pidän hyvin harvoin kappaleista, joiden sanoja en ymmärrä, mutta tässä on sitä jotakin)
Campo': El Viento

Ei minulla oikeastaan ole mitään lisättävää näiden kappaleiden jälkeen...