Istuin tänään lähes kolme tuntia kokeessa. Olo ei silti ole nuutunut ja tyhjiinkaluttu, päinvastoin. Historian koe oli suorastaan inspiroiva: ei pelkkää tapahtumien raportointia vaan tulkintaa, analyysejä! Ei ollut oikeastaan mitään sellaista tehtävää, mitä en olisi osannut tehdä. Niinpä vain valitsin neljä mieleisintä esseen aihetta kuudesta, mietin hetken, mitä haluan sanoa ja missä järjestyksessä, ja sitten vain kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin kirjoitin... Kirjoitin pitkät esseet venäläistämiskausista ja Kekkosesta ja lyhyet esseet sisällissodasta ja Lapuanliikkeestä. Se oli helppoa, niin kevyttä.
Nyt on kirjoitusputki päällä, ja kova kiire ja palo käyttää sitä romaanin uudelleenkirjoitukseen (lupailin jo vähän minulle meilailleelle Otavan kustannustoimittajalle, että uusin versio on valmis uuden vuoden jälkeen), joten en kirjoita enää paljon enempää tähän. Kaikeksi onneksi kirjoittamiseen on nyt aikaakin, koska jakso vaihtuu eikä tänään ole MITÄÄN(!) tekemistä kouluun liittyen. Ei läksyjä, ei aineita, ei lukemista, ei edes kirjojen päällystystä! Yhden iltapäivän taivas täynnä kirjoittamista.
P.S. Tuuli ajoi edelläni pisteleviä lumikäärmeitä ja -viuhkoja.
P.P.S. Kyllä, lempityylikauteni on romantiikka. Kiitos viime äidinkielenkurssin osaan nyt myös eritellä, miksi tyylini on juuri romantiikkaa. Kaikki tunnusmerkit löytyvät tästä tekstistä: ihannointi, luontokuvaus, suuret tunteet, yksilöpainotteisuus...
28. marraskuuta 2012
27. marraskuuta 2012
...talven tuntu
Lumisade. Sitä voisi katsoa vaikka ikuisuuden. Tuijottaa verhonraosta pimennetystä huoneesta ulos. Hiutaleiden tanssi katulampun ympärillä (ja kaikkialla muuallakin, kaikkialla, pimeydessä valkoista jota ei näe) on yksinkertaisesti lumoavaa, kaunista. Maailma näyttää niin erilaiselta kun sitä verhoaa kevyt harso, läpinäkyvä, alati liikkuva ja silti rauhaisa.
Harmi vain, ettei minulla ole sitä ikuisuutta. Vain muutama minuutti, sitten palaan takaisin historiankirjan ääreen. Huomenna tämän jakson viimeinen koe.
Harmi vain, ettei minulla ole sitä ikuisuutta. Vain muutama minuutti, sitten palaan takaisin historiankirjan ääreen. Huomenna tämän jakson viimeinen koe.
26. marraskuuta 2012
...syksyn varjot
Koiranulkoilutuslenkki ilman iPodia, kännykkää tai ylipäänsä mitään aktiviteettia.
Koira hakeutui koko ajan viereen ja tökki kuonollaan, haki rapsutuksia. En oikein tiedä, oliko se mielissään siitä, että sai kerrankin rauhassa könytä kaikki mahdolliset tuoksut läpi, vai tylsistyttikö sitä.
Ajatuksia tuli ja meni, mutten tarttunut mihinkään, annoin niiden tuulla läpi. Ajatuksettomuus tuntui kumman helpolta, niin kevyeltä että huimasi.
Taivaalla uskomattomat värit.
Autojen äänien alla varisten tummanpuhuva hiljaisuus, kun ne kyyhöttivät paljasoksaisen koivun latvassa omaan synkkyyteensä hautautuneina.
Koira hakeutui koko ajan viereen ja tökki kuonollaan, haki rapsutuksia. En oikein tiedä, oliko se mielissään siitä, että sai kerrankin rauhassa könytä kaikki mahdolliset tuoksut läpi, vai tylsistyttikö sitä.
Ajatuksia tuli ja meni, mutten tarttunut mihinkään, annoin niiden tuulla läpi. Ajatuksettomuus tuntui kumman helpolta, niin kevyeltä että huimasi.
Taivaalla uskomattomat värit.
Autojen äänien alla varisten tummanpuhuva hiljaisuus, kun ne kyyhöttivät paljasoksaisen koivun latvassa omaan synkkyyteensä hautautuneina.
20. marraskuuta 2012
...kaupunkitaivas
Ei se kaunis ole sillä tavalla kuin paljas, syvä ja intensiivinen tähtitaivas jossain maaseudulla tai saaristossa (sellainen johon voisi vaikka hukuttautua, niin kirkkaan tumma ja avara, kun se levittäytyy ylleni). Ei, täällä eivät tähdet tuiki, täällä valosaaste syö niiden kalpeat, pienet valot.
Ei kaupunkitaivas kaunis ole, mutta jollakin hirvittävällä tavalla lumoava. Valosaaste sytyttää iltahämärän oudon likaisenvaaleanpunaiseen hehkuun, jolla ei ole mitään tekemistä auringonlaskun kanssa. Kaupunkitaivaassa on maailmanlopun tunnelma.
19. marraskuuta 2012
...halauspakko
Lyhyt mutta mieleenpainuva välikohtaus keskellä aamukiireitä:
Olen herännyt herätyskellon ääneen. Yleensä herään omia aikojani kymmenisen minuuttia ennen kellonsoittoa, makailen sängyssä hetken ja totuttelen valveillaoloon. Tällä kertaa unirytmini on kuitenkin mennyt sekaisin, ja kellon hälytys kiskoo säpsähtelevän mieleni unesta. Pakotan itseni ylös, vaikka keho kiskoisi takaisin sängyn pohjalle.
Raahaudun huoneestani vessaan päin, kun Miksu sulkee tieni. Se on oppinut kyllä väistämään ihmisiä, mutta ilmeisesti sen mielestä aamutervehdys, -pusu, -hali ja -rapsutus on sellainen velvollisuus, jota ei niin vain väistetäkään. Tyynesti se tepsuttaa minua vastaan, paimentaa minut pöydän viereen, kun yritän livahtaa ohi, ja nostaa vielä etukäpälänsä pöytälevylle, niin että se käytännöllisesti katsoen päätyy syliini.
Ei tuollaiselle viattoman, vilpittömän röyhkeälle koiralle voi oikein suuttuakaan. Se vain halusi joka-aamuisen rapsutuksensa. Ja minä annan sen sille, suukotan kuonoa, rapsutan korvan takaa, taputan lavalle ja käsken sen laskemaan tassunsa pöydältä.
Jotenkin tuo kohtaus tuntui sopivan juuri tähän aamuun, juuri siihen mielentilaan. Olin herännyt liian äkisti ja sännännyt saman tien pystyyn ajatukset ja tasapaino vielä aivan sekaisin. Miksun aamutervehdys pakotti pysähtymään ja rauhoittumaan, rauhoittamaan aamuhetken.
Olen herännyt herätyskellon ääneen. Yleensä herään omia aikojani kymmenisen minuuttia ennen kellonsoittoa, makailen sängyssä hetken ja totuttelen valveillaoloon. Tällä kertaa unirytmini on kuitenkin mennyt sekaisin, ja kellon hälytys kiskoo säpsähtelevän mieleni unesta. Pakotan itseni ylös, vaikka keho kiskoisi takaisin sängyn pohjalle.
Raahaudun huoneestani vessaan päin, kun Miksu sulkee tieni. Se on oppinut kyllä väistämään ihmisiä, mutta ilmeisesti sen mielestä aamutervehdys, -pusu, -hali ja -rapsutus on sellainen velvollisuus, jota ei niin vain väistetäkään. Tyynesti se tepsuttaa minua vastaan, paimentaa minut pöydän viereen, kun yritän livahtaa ohi, ja nostaa vielä etukäpälänsä pöytälevylle, niin että se käytännöllisesti katsoen päätyy syliini.
Ei tuollaiselle viattoman, vilpittömän röyhkeälle koiralle voi oikein suuttuakaan. Se vain halusi joka-aamuisen rapsutuksensa. Ja minä annan sen sille, suukotan kuonoa, rapsutan korvan takaa, taputan lavalle ja käsken sen laskemaan tassunsa pöydältä.
Jotenkin tuo kohtaus tuntui sopivan juuri tähän aamuun, juuri siihen mielentilaan. Olin herännyt liian äkisti ja sännännyt saman tien pystyyn ajatukset ja tasapaino vielä aivan sekaisin. Miksun aamutervehdys pakotti pysähtymään ja rauhoittumaan, rauhoittamaan aamuhetken.
18. marraskuuta 2012
...huomenna
Ei tästä mitään tule.
Mielessä on vaikka kuinka paljon onnenaiheita, hauskoja, piikikkäitä, persoonallisia postauksen aiheita, mutta teksti ei kulje. Se takkuilee, se kerääntyy niin kuin nuoskalumi koiran tassukarvoihin tiiviiksi joulupalloiksi joita pitää kynsillä ja lämpimällä vedellä irrottaa huopaantuneesta turkista. Jokainen sana pitää pakottaa ulos, hitsata kiinni edelliseen. Enkä minä ole kovin hyvä käsitöissä. Lausepötköt tasapaksuja ja turpeita, yhtä esteettisiä kuin lauantaimakkarat. Jumalauta kun ei vaan huvita. Liikaa likaa kielen päällä, liikaa villakoiria ullakolla. Haluan puhtaaksi niistä, irti, irti minusta!
Tällaisina päivinä vihaan kirjoittamista. Rakastan kirjoittamista, kun se sujuu, mutta päivinä, jolloin se ei suju, vihaan sitä senkin edestä, koska tiedän, mitä menetän. Vihaan niitä odotuksia, jotka kasautuvat päivä päivältä, vihaan jopa viime torstaina romaanikäsikirjoitukseni lukeneelta kustannustoimittajalta (tai vastaavalta) tullutta sähköpostia, jossa kysellään, miten uudelleenkirjoittaminen edistyy. Vihaan tätä turhautuneisuutta, tätä avuttomuutta, kyvyttömyyttä.
Tämä menee ohi. Tiedän sen kokemuksesta. Muutaman päivän päästä paukutan jälleen näppäimistöä posket palaen, kaiken unohtaneena. Rakastan kirjoittamista.
Mutta en tänään.
10. marraskuuta 2012
...nyt ja tässä
Joskus tuntuu, etten osaa elää hetkessä. Haaveilen aina jostakin tulevasta, suunnittelen, harjoittelen. Se suuri onni tuntuu odottavan aina nurkan takana. "Kunhan tämä jakso on ohi..." "Jos vain minusta tulisi kirjailija..." "Kunhan tulee kesäloma..." "Sitten kun muutan omaan kotiin..." "Sitten välivuonna..." "Kunhan pääsen yliopistoon..." Perustin tämän blogin osittain juuri siitä syystä, että halusin päästä tästä kurottelusta eroon. Halusin huomata ja muistaa, pysähtyä niihin onnen hetkiin, jotka ovat ihan tässä lähellä, tavoitettavissa.
Kyllä sellaisiakin hetkiä tulee. Aamuhorroksen aikaan käperryn murmeliksi peitteiden alle ja kellun unihämärässä ajatuksetta, pelkkänä pienenä lämpimänä olemassaolon tiivistymänä. Bussissa istuessani huomaan ulkona alati muotoaan muuttavan lintuparven ja onni läikähtää hymynä vastapäätä istuvan ihmeteltäväksi. Ensimmäinen suupala yhdessä laitettua lauantaiateriaa iskee makuhermoihin niin syvälle, että nautinto värähtää selkärangassa asti. Kesken koiranulkoilutuksen pysähdyn ihmettelemään valtavaan lammikkoon heijastuvaa taivasta (niin kuulasta, kirkasta, huikaisevan sinistä). Sellaisina hetkinä olen tässä, kaikkine ajatuksineni, kaikkineni. Olen, olen vain. Se riittää. Se autuus, se kauneus.
Mutta tämä levoton linnun mieli ei ole koskaan pitkään paikallaan. Se kaipaa aina jonnekin muualle, kauemmas, korkeammalle. Se pakahtuu, jos ei pääse häkistään. Sille ei riitä nykyhetki.
Minä olen onnellinen. Juuri nyt, juuri tässä. Mutta onnesta tuntuu aina puuttuvan jotain. Jos ei ystäviä, niin rakastettu. Jos ei perhettä, niin itsenäisyys. Jos ei kotia, niin matkailu. Pelkään, että se, mitä haen, mitä niin kovasti kaipaan, ei ole mahdollista ollenkaan. Että se on pelkkä haave, unelma, ihannemaailma, joka ei koskaan toteudu, ja vaikka toteutuisikin, en osaisi olla tyytyväinen siihenkään.
Kyllä sellaisiakin hetkiä tulee. Aamuhorroksen aikaan käperryn murmeliksi peitteiden alle ja kellun unihämärässä ajatuksetta, pelkkänä pienenä lämpimänä olemassaolon tiivistymänä. Bussissa istuessani huomaan ulkona alati muotoaan muuttavan lintuparven ja onni läikähtää hymynä vastapäätä istuvan ihmeteltäväksi. Ensimmäinen suupala yhdessä laitettua lauantaiateriaa iskee makuhermoihin niin syvälle, että nautinto värähtää selkärangassa asti. Kesken koiranulkoilutuksen pysähdyn ihmettelemään valtavaan lammikkoon heijastuvaa taivasta (niin kuulasta, kirkasta, huikaisevan sinistä). Sellaisina hetkinä olen tässä, kaikkine ajatuksineni, kaikkineni. Olen, olen vain. Se riittää. Se autuus, se kauneus.
Mutta tämä levoton linnun mieli ei ole koskaan pitkään paikallaan. Se kaipaa aina jonnekin muualle, kauemmas, korkeammalle. Se pakahtuu, jos ei pääse häkistään. Sille ei riitä nykyhetki.
Minä olen onnellinen. Juuri nyt, juuri tässä. Mutta onnesta tuntuu aina puuttuvan jotain. Jos ei ystäviä, niin rakastettu. Jos ei perhettä, niin itsenäisyys. Jos ei kotia, niin matkailu. Pelkään, että se, mitä haen, mitä niin kovasti kaipaan, ei ole mahdollista ollenkaan. Että se on pelkkä haave, unelma, ihannemaailma, joka ei koskaan toteudu, ja vaikka toteutuisikin, en osaisi olla tyytyväinen siihenkään.
9. marraskuuta 2012
...pakkasen veistämät oksat
...huuruna tuprahteleva hengitys
...matalalta paistava aamuaurinko
...hiukset samaa sävyä kuin huurteiset heinät
...jään ratina jalkojen alla
...pörheät varikset paljaissa koivuissa
...lumen odotus
Ei minulla muuta.
Tai olisi, muttei teille. Ei millään pahalla.
3. marraskuuta 2012
...mummous
En ymmärrä, miksi vanhenemista niin kauhistellaan. Miksi apteekkien hyllyt täyttyvät ryppyvoiteista, miksi on niin tärkeää näyttää kaksikymmentä vuotta todellista ikäänsä nuoremmalta, miksi ensimmäinen harmaa hius on sellainen järkytys? Vanheneminen nyt vain sattuu kuulumaan elämään. Miksei sitä saisi näyttää?
En minäkään nyt vanhaksi kiirehdi. En haluaisi vielä repsahtaa, rapistua, harmaantua, hidastaa tahtia. Mutta kun sen aika tulee, uskon, että otan vanhuuden vastaan levollisena, uteliaana. En kavahda taaksepäin, piilota elettyjä vuosia voiteiden alle. Luen kasvojeni ryppykartalta menneisyyden merkkejä, seuraan hiuksiini hiipivän harmaan kulkua, kuuntelen kehoani, harrastan kaikkea sitä, mitä mummon kuuluu. Leipomista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, teatteria. Pysähdyn pieniin hetkiin, muistelen menneitä. Päivittelen nykynuorisoa.
Tuota jälkimmäisintä etuoikeutta odotan jo nyt. Tekisi joskus niin mieli pudistella päätään holtittomille, röyhkeille, suorastaan rikollisille teineille, jotka riehuvat ja riekkuvat ostoskeskuksissa, tupakkaringeissä ja koulujen käytävillä. Tekisi mieli päivitellä kavereiden kanssa, kuinka hemmoteltuja jotkut nuoret ovatkaan. Kännykkä jo ennen kouluikää! (Itse sain sen vasta kuudennella luokalla, enkä rehellisesti sanottuna olisi halunnutkaan yhtään aikaisemmin.) Opettajille haistattelua! Meikkiä ja korkokenkiä ja minihameita siinä iässä, jossa minä vielä leikin kurahousuissa lipunryöstöä!
Missä iässä saa alkaa puhua "nykynuorisosta" niin, ettei puhujaa lueta kuuluvaksi heihin ja kuitata koko pöyristynyttä saarnaa pelkkänä vitsinä? Täysi-ikäisenä? Äitinä? Vai onko se vain harmaiden mummojen ja vaarien etuoikeus?
En minäkään nyt vanhaksi kiirehdi. En haluaisi vielä repsahtaa, rapistua, harmaantua, hidastaa tahtia. Mutta kun sen aika tulee, uskon, että otan vanhuuden vastaan levollisena, uteliaana. En kavahda taaksepäin, piilota elettyjä vuosia voiteiden alle. Luen kasvojeni ryppykartalta menneisyyden merkkejä, seuraan hiuksiini hiipivän harmaan kulkua, kuuntelen kehoani, harrastan kaikkea sitä, mitä mummon kuuluu. Leipomista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, teatteria. Pysähdyn pieniin hetkiin, muistelen menneitä. Päivittelen nykynuorisoa.
Tuota jälkimmäisintä etuoikeutta odotan jo nyt. Tekisi joskus niin mieli pudistella päätään holtittomille, röyhkeille, suorastaan rikollisille teineille, jotka riehuvat ja riekkuvat ostoskeskuksissa, tupakkaringeissä ja koulujen käytävillä. Tekisi mieli päivitellä kavereiden kanssa, kuinka hemmoteltuja jotkut nuoret ovatkaan. Kännykkä jo ennen kouluikää! (Itse sain sen vasta kuudennella luokalla, enkä rehellisesti sanottuna olisi halunnutkaan yhtään aikaisemmin.) Opettajille haistattelua! Meikkiä ja korkokenkiä ja minihameita siinä iässä, jossa minä vielä leikin kurahousuissa lipunryöstöä!
Missä iässä saa alkaa puhua "nykynuorisosta" niin, ettei puhujaa lueta kuuluvaksi heihin ja kuitata koko pöyristynyttä saarnaa pelkkänä vitsinä? Täysi-ikäisenä? Äitinä? Vai onko se vain harmaiden mummojen ja vaarien etuoikeus?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)