Lyhyt mutta mieleenpainuva välikohtaus keskellä aamukiireitä:
Olen herännyt herätyskellon ääneen. Yleensä herään omia aikojani kymmenisen minuuttia ennen kellonsoittoa, makailen sängyssä hetken ja totuttelen valveillaoloon. Tällä kertaa unirytmini on kuitenkin mennyt sekaisin, ja kellon hälytys kiskoo säpsähtelevän mieleni unesta. Pakotan itseni ylös, vaikka keho kiskoisi takaisin sängyn pohjalle.
Raahaudun huoneestani vessaan päin, kun Miksu sulkee tieni. Se on oppinut kyllä väistämään ihmisiä, mutta ilmeisesti sen mielestä aamutervehdys, -pusu, -hali ja -rapsutus on sellainen velvollisuus, jota ei niin vain väistetäkään. Tyynesti se tepsuttaa minua vastaan, paimentaa minut pöydän viereen, kun yritän livahtaa ohi, ja nostaa vielä etukäpälänsä pöytälevylle, niin että se käytännöllisesti katsoen päätyy syliini.
Ei tuollaiselle viattoman, vilpittömän röyhkeälle koiralle voi oikein suuttuakaan. Se vain halusi joka-aamuisen rapsutuksensa. Ja minä annan sen sille, suukotan kuonoa, rapsutan korvan takaa, taputan lavalle ja käsken sen laskemaan tassunsa pöydältä.
Jotenkin tuo kohtaus tuntui sopivan juuri tähän aamuun, juuri siihen mielentilaan. Olin herännyt liian äkisti ja sännännyt saman tien pystyyn ajatukset ja tasapaino vielä aivan sekaisin. Miksun aamutervehdys pakotti pysähtymään ja rauhoittumaan, rauhoittamaan aamuhetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti