En ymmärrä, miksi vanhenemista niin kauhistellaan. Miksi apteekkien hyllyt täyttyvät ryppyvoiteista, miksi on niin tärkeää näyttää kaksikymmentä vuotta todellista ikäänsä nuoremmalta, miksi ensimmäinen harmaa hius on sellainen järkytys? Vanheneminen nyt vain sattuu kuulumaan elämään. Miksei sitä saisi näyttää?
En minäkään nyt vanhaksi kiirehdi. En haluaisi vielä repsahtaa, rapistua, harmaantua, hidastaa tahtia. Mutta kun sen aika tulee, uskon, että otan vanhuuden vastaan levollisena, uteliaana. En kavahda taaksepäin, piilota elettyjä vuosia voiteiden alle. Luen kasvojeni ryppykartalta menneisyyden merkkejä, seuraan hiuksiini hiipivän harmaan kulkua, kuuntelen kehoani, harrastan kaikkea sitä, mitä mummon kuuluu. Leipomista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, teatteria. Pysähdyn pieniin hetkiin, muistelen menneitä. Päivittelen nykynuorisoa.
Tuota jälkimmäisintä etuoikeutta odotan jo nyt. Tekisi joskus niin mieli pudistella päätään holtittomille, röyhkeille, suorastaan rikollisille teineille, jotka riehuvat ja riekkuvat ostoskeskuksissa, tupakkaringeissä ja koulujen käytävillä. Tekisi mieli päivitellä kavereiden kanssa, kuinka hemmoteltuja jotkut nuoret ovatkaan. Kännykkä jo ennen kouluikää! (Itse sain sen vasta kuudennella luokalla, enkä rehellisesti sanottuna olisi halunnutkaan yhtään aikaisemmin.) Opettajille haistattelua! Meikkiä ja korkokenkiä ja minihameita siinä iässä, jossa minä vielä leikin kurahousuissa lipunryöstöä!
Missä iässä saa alkaa puhua "nykynuorisosta" niin, ettei puhujaa lueta kuuluvaksi heihin ja kuitata koko pöyristynyttä saarnaa pelkkänä vitsinä? Täysi-ikäisenä? Äitinä? Vai onko se vain harmaiden mummojen ja vaarien etuoikeus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti