21. tammikuuta 2014

...vapaus

Tänään esittelen viimeisimmän elämääni lempeästi mutta peruuttamattomasti ravistelleen kirjan. Kirjat yksi, kaksi ja kolme löytyvät linkkien takaa. Muumiteemalla jatketaan, mutta (joidenkin mielestä) ehkä hiukan kypsemmissä merkeissä.

Olen tainnut ennenkin viitata tähän kirjaan blogissani, mutta se totta vie ansaitsee oman postauksensa. Oli nimittäin osittain Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus -kirjan ansiota, että kykenen nykyään nauttimaan niin suuresti muumikirjoista. Tämän filosofisen tutkielman avulla löysin muumeista niihin piileytyvät syvällisyydet, ja myös itsestäni jotakin uutta, nimittäin eksistentialistin.

Filosofia on minusta yleensä aika käsitteellistä ja käsittämätöntä, mutta eksistentialismi tuntui alusta asti minun jutultani. Ateisti minussa ilahtui siitä, että eksistentialismin mukaan jokaisella ihmisellä on vapaus itse päättää, millainen on ja miten toimii (psykologiassa eksistentialismin lähisukulainen on kai humanistinen psykologia, jossa myös uskotaan siihen, ettei ihmisen olemusta määrittele tämän biologia tai ympäristö). Empaatikko minussa kiintyi siihen, että tämä vapaus voi aiheuttaa ihmiselle myös ahdistusta. Kirjailija minussa kiinnostui siitä, että ihmisen vapaalle tahdolle on olemassa vastavoimia, nimittäin toisten ihmisten odotuksia ja oletuksia. (Mikä se sellainen tarina nyt olisi, jossa päähenkilöllä ei ole lainkaan vastuksia?)


Myöhemmin olen törmännyt eksistentialismiin muun muassa zen-buddhalaisessa temppelissä, jossa kävimme maailman uskonnot -kurssilla vierailulla. Siitähän ollaan montaa mieltä, onko zen-buddhalaisuus edes uskonto, vai pikemminkin filosofia. Uskontoon viittaavia rituaaleja ei paljon ole. Zen-buddhalaisuuteen kuuluvat lähinnä erilaiset meditaatioharjoitukset. Joissakin harjoituksissa vain keskitytään hengittämiseen tai olemiseen, mutta toisissa pyritään ratkomaan syvällisiä, filosofisia kysymyksiä keskittymällä niihin pitkään ja hartaasti. Nämä kysymykset koskettelevat usein samoja teemoja kuin eksistentialismikin: todellista olemusta, olemista, elämistä. Kuka olen? Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on olemassa? Elämän perimmäisiä kysymyksiä.

Nyt harhauduttiin kauas pääaiheesta, itse kirjasta, mutta juuri niin tämä Laajarinteen teos minuun vaikuttaa. Se tuo ajatteluun ja itsensä pohdintaan niin paljon uutta, avaa aivan uusia näkökulmia elämään, kuljettaa ajatukset uusiin ulottuvuuksiin.

20. tammikuuta 2014

...tuttu ja vieras

Tove Janssonin Muumipappa ja meri on luultavasti paras kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tiedän, että sitä yleisesti pidetään lastenkirjana, mutta ennen kuin heitätte ensimmäisen kiven, antakaa sille mahdollisuus. Avatkaa se, lukekaa edes yksi luku. Hämmästytte. Niin minäkin hämmästyin kun luin sen viime viikolla, vaikka olen sentään lukenut sen useita kertoja aikaisemminkin ja tiesin, kuinka hyvä se on.

Kyllä, tarinassa on mörkö ja merihevosia ja elävä saari, mutta niiden alla, niiden takana, on jotain tummaa ja syvää ja upeaa, jotain niin psykologisesti tarkkanäköistä, ettei sille löydä sanoja. Muumipappa ja meri on kertomus tarpeettomuuden tunteesta, yksinäisyydestä, kasvamisesta, häpeästä - ja merestä, totta kai. En ole koskaan lukenut parempaa kuvausta merestä, en mitään yhtä viisasta ja totta. Epäilemättä juuri tämä meren kuvaus on yksi niistä syistä, miksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä. Minä tunnistan nuo aallot, minä tunnistan tuon avaruuden, ja minä tunnistan nuo kallionkielekkeet ja metsiköt ja rannat, joilla muumitkin tallustelevat. Tunnistan ne omasta mökkisaarestani, niin rakkaaksi tulleesta.


Luulen, että koko kirja on kuin sipuli, joka aukeaa kerros kerrokselta lukijan varttuessa ja kypsyessä. Lapselle tämä on vain yksi satu lisää, ehkä hieman tummasävyinen, mutta iltasatuainesta silti. Lapsi ei kuitenkaan voi ymmärtää niitä syvyyksiä, jotka minä olen tästä kirjasta löytänyt. Enkä minäkään kai vielä ymmärrä kaikkea. Edelleen tuntuu siltä, että on jotain mitä en tavoita. Jotain mitä en aivan käsitä, koska en ole tarpeeksi vanha ja kokenut. Tämä kirja odottaa kuitenkin kärsivällisesti lukijansa kypsymistä. Jonain päivänä vielä ymmärrän. Jonain päivänä olen tarpeeksi vanha "lastenkirjalle".

Muumipappa ja meri on järjestyksessä kolmas elämäni tärkeimmistä kirjoista. Huomenna on luvassa neljäs eli tällä hetkellä viimeinen. Aikaisemmat postaukset voi lukea täältä, ja täältä.

19. tammikuuta 2014

...lapsekkuus

Tämä postaus on jatkoa eilen alkaneelle pienelle sarjalle, jossa esittelen elämäni merkittävimpiä kirjoja, kirjoja jotka ovat muuttaneet maailmaani tai minua suuntaan tai toiseen, näkyvästi tai salavihkaa. Eilen esittelin ensimmäisen, Ronja Ryövärintyttären, iltasatusuosikkini lapsuudesta. Tänään on vuorossa toinen kirja. (Järjestys ei ole tärkeysjärjestys, vaan kronologinen.)


Runotyttö (yhteisnide)Kuuluin ala-asteella Matilda-kerhoon, koululaisten lukupiiriin, joka luki noin kirjan kuukaudessa. Kerran luettavaksemme tuli L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian ensimmäinen osa. Innostuin siitä ja luin nopeaan tahtiin kaksi muutakin osaa. Samaistuin niin vahvasti yksinäiseen, haaveilevaan tyttöön, joka puhui kiville ja kissoille, joka antoi nimet pihakujan puille, joka näki keijuja ja koki "leimahduksia", että olin valmis julistamaan sen parhaaksi ikinä lukemakseni kirjaksi. Muut eivät kuitenkaan nähneet sitä samoin. Heidän mielestään kirja oli lapsellinen. Muistan, kuinka melkein raivostuin muille lukupiiriläisille. Kuinka he eivät ymmärtäneet! Minulle Uuden Kuun Emilia oli sielunkumppani. Me ajattelimme samalla tavalla, näimme maailman samalla tavalla. Se tuntui rohkaisevalta, sillä pienestä runotytöstä tuli lopulta oikea kirjailija. Niihin aikoihin, osittain tuon kirjan takia, aloin tajuta, että myös minusta voisi oikeasti tulla kirjailija, jos jatkaisin sinnikkäästi sitä mistä pidin.


En tiedä, kiinnostaako tämä minulle tärkeiden kirjojen listaaminen ketään, mutta itseäni varten minä lähinnä kirjoittelenkin tänne. Toivottavasti joku saa siinä sivussa hyviä lukuvinkkejä...

P.S. Lukuvinkeistä puheenollen, kaverini esitteli minut taannoin loistavalle sivustolle http://www.goodreads.com/, josta tällainen lukutoukkakin löytää paljon tutustumisen arvoisia kirjoja muiden arvostelujen ja listojen kautta. Suosittelen!

Kuva täältä

18. tammikuuta 2014

...alkusoinnut, lupaus jostakin

Luen valtavasti kirjoja. En osaa edes arvailla, kuinka monta olen elämäni aikana lukenut. Ehkä satoja. Ehkä tuhat. Jotkin useampaan kertaan. (Olen huono arvioimaan mitään, millä on tekemistä numeroiden kanssa: ikää, pituutta, etäisyyttä, hintaa...) Jotkin niistä ovat hyviä. Toiset karmeita. Jotkin unohtuvat viikon päästä lukemisestaan. Toiset jäävät kummittelemaan mieleeni, kunnes saan hankittua ne itselleni, kosketeltaviksi, katsottaviksi, ohikuljettaviksi hyllyyni. Joihinkin palaan uudestaan ja uudestaan, koska jokin niissä kiehtoo minua, puhuttelee, häiritsee tai koskettaa. Lempikirjoja minulla on hyllyn täydeltä, mutta on vain muutamia, tällä hetkellä yhden käden sormilla laskettava määrä, jotka ovat oikeasti merkinneet jotain elämää suurempaa minulle. Ajattelin ensin esitellä ne kaikki yhdessä postauksessa, mutta se alkoi venyä uhkaavasti, joten päätin jakaa kirjat eri päiville. Tulevana neljänä päivänä esittelen siis yksitellen neljä minun maailmaani muuttanutta kirjaa. Tässä ensimmäinen:

Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär oli lempikirjani lapsena. Voi tosin olla, että muistan väärin - voi olla, etten niin pienenä edes kiinnittänyt huomiota siihen, mikä on lempikirjani. Tämä on kuitenkin jäänyt parhaiten mieleeni, koska se oli jännittävä, hauska ja kauniisti kirjoitettu. Se on edelleen mielestäni hyvä kirja, kaunis, ajatuksiaherättävä kertomus kasvamisesta ja omista valinnoista, vanhempien ja lasten suhteesta. Ronja Ryövärintytär on tärkeä kirja minulle siksikin, että se on ainoa, josta minulla on muistikuva äidin lukemana. Äidilläni, niin kuin monien muidenkin äideillä, oli tapana lukea minulle ja veljilleni iltasatuja, kun olimme pieniä. Kiipesimme äidin ja isän sänkyyn, käperryimme äidin lämpimään kylkeen ja kuuntelimme hänen lukemiaan tarinoita, katsoimme kuvia. Noissa hetkissä oli jotain suloista, turvallista. Mutta ne olivat myös jotain enemmän. Ne olivat siemen. Ainakin näin jälkikäteen olen ajatellut, että iltasaduista kaikki alkoi. Niistä alkoi minun rakkauteni ja janoni tarinoihin. Niistä alkoi minun kaipuuni luoda itsekin jotain yhtä ihanaa kuin ne tarinat, jotka saivat minut nauramaan, jännittämään ja vakavoitumaan joka ilta äitini kyljessä.

6. tammikuuta 2014

...sitoutuminen

En ole yleensä mikään lupailija. Oli lupaus sitten pieni tai suuri, minulla on ollut tapana sisällyttää siihen pieni varaus: "ehkä", "varmaan", "jos ehdin", "niin pitkään kuin pystyn", "kunnes pitää alkaa lukea kirjoituksiin". Eskarista tähän päivään asti olen halunnut pitää oikeutenani vetäytyä tiukan paikan tullen annetusta lupauksesta: "Mä sanoin 'ehkä'". Tästä syystä en ole kokenut kovin mielekkäänä antaa myöskään uuden vuoden lupauksia.

Alkaneelta vuodelta odotan kuitenkin niin paljon (kevään kirjoitukset, pääsykokeet yliopistoihin, kesätyöt, välivuosi, Lapin vaellus...), että vastavuoroisuuden vuoksi päätin kerrankin antaa muutamia lupauksia.

Vuonna 2014 lupaan

  • tutustua rohkeammin uusiin ihmisiin
  • nukkua taivasalla ainakin kerran
  • oppia pitämään itsestäni otetuista valokuvista - tai edes sietämään niitä
  • olla aktiivisempi ystävä
  • viettää vähemmän aikaa television ääressä ja enemmän ulkona kuljeksien, seikkaillen, vaellellen
  • käydä useammin kirpparilla
Näillä lupauksilla haastan itseni sopivasti, mutta niin, että myös itse saan niistä jotakin elämääni. Kovin tiukkojahan nuo komparatiivilla ilmaistut lupaukset eivät ole, mutta minulle juuri sopivia. Vuoden kuluttua punnitaan, kuinka uskollisesti olen niitä seurannut.

Millaisia lupauksia sinä teit uudelle vuodelle?