24. maaliskuuta 2015

...japanilainen estetiikka

Tällä hetkellä yöpöydälläni on Sputnik-rakastettuni, viides lukemani Haruki Murakamin kirja. Aloitin kirjan pari päivää sitten bussissa istuen, ja upposin heti ensimmäisellä sivulla tilaan, jota voisi kutsua murakamimaiseksi todellisuudeksi. Sieltä minut löytää näinä kylminä alkukevään päivinä. Se on lempeä, hienovaraisen askeettinen ja viehättävä maailma, jossa käyskentelee siroja ihmisiä, ja hillittyjä mutta sitäkin syvempiä tunteita. Tyylikkyydestään huolimatta se ei ole siloteltu todellisuus. Murakamin kirjoissa ihmisillä on arveluttavia moraalikäsityksiä, he ovat turhautuneita ja ärsyyntyneitä ja reissussa rähjääntyneitä, mutta siitä huolimatta he ovat yleensä jollain tapaa ihailtavia. Ainakin minussa Murakami herättää halun olla parempi ihminen, enemmän tuon kirjallisen maailman hahmojen kaltainen.

Vaikka olen lukenut Murakamia maltillisesti, pyhittäen sille vain muutamia hetkiä iltapäivisin ja iltaisin, romaanin tunnelma seurailee minua aamusta iltaan. En välttämättä ajattele kirjan tapahtumia tai hahmoja, mutta saatan huomata olemisessani vaikutteita siitä, mitä olen lukenut. Sitä on vaikea selittää, mutta Murakamin lukeminen saa minut näkemään maailman astetta sensuellimpana, viehättävämpänä. Kiinnitän huomiota siihen miten aamun valo laskeutuu huoneeseeni, tai kuinka puiden oksat heittävät sulavia varjoja kylmän kiven pinnalle. Minun tekee mieli venytellä, valmistaa kevyttä ruokaa, juoda hiukan jäähtynyttä teetä, pukeutua androgyynin tyylikkäästi, kulkea paljain jaloin ympäri taloa ja kuunnella musiikkia jossa soivat klassiset, akustiset soittimet, saksofoni ja piano, sello. Minun tekee mieli olla sivistynyt, tyyni, lempeä, vivahteikas ihminen, sellainen kuin ihmiset Murakamin maailmassa ovat. Haluan tuoksua kevyesti sitruksiselle, olla kasvissyöjä, rakastaa ja olla hyvä kätkemään sen. Haluan, että elämäni on askeettisen selkeä ja järjestelmällinen, mutta silti - tai juuri siksi - kaunis ja nautinnollinen.

Jos kirjoilla on kyky muuttaa ihmistä, toivon todella, että Murakamin kirjat ovat niitä jotka kykenevät siihen.

18. maaliskuuta 2015

...valo

Minulle on lähiaikoina kertynyt hitaasti mutta varmasti varsin rasittava määrä univelkaa. Elämä on vain yksinkertaisesti liian jännittävää kulutettavaksi nukkumiseen, vaikka rakastankin unta ja lepoa yli kaiken. Viime yönä tarjoutui tilaisuus nukkua tuota velkaa pois. Tai niin kuvittelin. Menin sänkyyn puoli yhdeltätoista (aikaisemminkin olisin voinut, mutta kun postista saapuu laatikollinen omia kirjoja, ei niistä malta pitää näppejään erossa vaan alkaa heti signeerata niitä) ja nukahdin minuutin sisällä. Upposin jonnekin. Seuraavaksi muistan huoneeni ovesta työntyneen valon ja isäni, jonka sanoista vain yksi upposi tajuntaani: revontulet.

Samana iltana muutama tunti aikaisemmin kaverini oli ilmoittanut nähneensä revontulia Espoon taivaalla. Minä olin Leppävaaran juna-asemalla ja kurottelin aivan asemalaiturin reunalla, jotta näkisin katoksen alta. En nähnyt mitään. Kiroilin huonoa tuuriani kavereilleni ja kiukuttelin, etten varmaan koskaan näe revontulia. Olen ollut Lapissakin yli viikon putkeen, puhumattakaan siitä että asun Suomessa, enkä siltikään ole onnistunut näkemään niitä.

Kun isä tuli herättämään minut kello kahdeltatoista yöllä, juoksin pihalle paljain jaloin, niin paljon pelkäsin että revontulet jäisivät tälläkin kertaa näkemättä. Takin ehdin sentään laittaa päälle. Ja siellä ne olivat. Revontulet, aurora borealis, vedenvalkeat (Emmi Itärannan esikoisromaanissa revontulille on annettu mielestäni erittäin osuva ja kaunis nimi), taivaan tulet. Ensimmäiseni. Ensin erotin taivaalla vain kevyttä utua, kummallista kuultavanharmaata pilveä. Sitten näin kuinka se liikehti. Kuin tuulenvireessä väreilevä verho, tai auringon heijastus vedessä. Kovin upeanvärinen se ei ollut, korkeintaan hailakan vaaleansininen. Mutta se liikehdintä, se oli uskomattoman viehkeää katsottavaa. Kun sen näkee, ei ihmettele ollenkaan, miksi revontulia on pidetty monessa kulttuurissa henkimaailman asioina. Taivaan poikki aaltoilevissa valoissa on jotain lumoavaa, jotain joka pakottaa seisomaan hiljaa paikallaan, pää kenossa, hengitys taivasta kohti kohoavana huurupilvenä. Silloin tällöin väri ikään kuin leiskahti eteenpäin, valloitti uuden alueen kirkasta tähtitaivasta, niin kuin tuulen voimasta pullistuva ohut verho. Se leiskautti minunkin sydäntäni.

Lopulta routainen maa pakotti minut kipittämään lämpimän suihkun kautta sänkyyn. Jalkoja jäyti pakkanen, mutta verhojen takana vedenvalkeat jatkoivat tanssiaan, ja niiden tanssiin minä nukahdin.