...uusi meri

Eräs asia, mitä ystäväni eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet, on innokkuuteni mökkeilyyn. Myönnän, että se saattaa kuulostaa tylsältä: viikonlopun, joskus jopa viikon, viettäminen saarella vanhempien kanssa, talossa, johon ei kulje sähkö eikä juokseva vesi (paitsi kaivosta pumppaamalla - eikä sekään onnistu nyt, koska mustarastas oli ehtinyt rakentaa pesän pumpun ympärille). En ole osannut selittää sitä heille. Olen vältellyt oikeaa syytä sille, miksi lähden niin mielelläni mökille Turun saaristoon, koska se kuulostaa niin typerältä ääneen sanottuna, niin naurettavan, naiivin romanttiselta. Olen vedonnut rauhaan, hyvään ruokaan, uimiseen, puusaunaan ja siihen, että mökillä saan kerrankin nukuttua pitkään. Totta kaikki, mutta tärkeintä on silti meri.

Se ei kyllästytä minua koskaan, koska se ei ole koskaan sama. Se on lempeä, vihreä, uhkaava, hyytävä, säkenöivän sininen, torjuva, lämmin syli, se on tuoksu kosteassa tuulessa ja pisaroiden pistely paljaalla iholla, se on suolan maku huulilla ja haahkojen huutelu iltaulapalta, se on jumalattoman kauniina veneen ympärillä avautuva ulkosaaristo, syvyys ja syvyyden lumo aaltoihin hukkuvassa paatissamme, se on mustien kalojen kätkö ja lokkien keinu, se on niin rakas ja samalla vieras.

Sunnuntai-iltana mereltä kohosi valkoinen sumu. Seurasin, kuinka se saavutti etäisimmät näkyvät saaret, verhosi lintujen luodot ja sulautui pilviin ja aaltoihin. Aamulla sumu oli vieläkin siellä, eikä sen takana ollut mitään. Ei mitään, vain valkoista tyhjyyttä ja meidän pieni saaremme, eristyksissä kaikesta ja kaikista. Vain merisumu on sellaista, niin tiheää, niin ehdotonta. Vain merisumu pitää minut kätkössä, ja kun se päivän mittaan haihtui, hajosi, arki löysi minut taas.

...vertaistuki

Ilmoittauduin jokin aika sitten ilmaiselle, viikonlopun mittaiselle kirjoittajakurssille. Itse kurssi pidetään vasta elokuun ja syyskuun vaihteessa, mutta kurssiin liittyi myös kirjailijaluento, jolla kävin eilen. Urastaan ja arjestaan kirjailijana tulivat kertomaan Anna Maria Mäki ja Juha Itkonen. Täytyy myöntää, että vain jälkimmäinen kirjailija oli minulle tuttu, enkä häneltäkään ole itse lukenut mitään teosta, kuullut vain kehuttavan. Jostain syystä kotimaiset kirjailijat ovat jääneet minulle vieraiksi, pitäisi kai korjata asia...

Luento oli sanoinkuvaamattoman voimauttava, inspiroiva ja innostava kokemus. En tunne kirjailijoita, heitä ei löydy suvustani eikä tuttavapiiristäni; minulla ei ole minkäänlaista kosketusta "oikeiden" kirjailijoiden elämään. Olen tuntenut oloni joskus niin yksinäiseksi, niin irralliseksi "omasta" ammattikunnastani, kamppaillessani itsekseni inspiraation puutteen kanssa, pohtiessani kirjoittamisen mielekkyyttä ja kirjailijan toimeentuloa. Oli suunnaton helpotus huomata, että puhuimme samaa kieltä, nuo oikeat kirjailijat ja minä. Että joku ajattelee ja tuntee niin kuin minä! Että joku tappelee niiden samojen ongelmien kanssa, joihin minäkin hakkaan päätäni. Että joku löytää kirjoittamisen ilon samalla tavalla kuin minäkin, vaikeuksien kautta. Etten ole yksin. Vertaistuki, edes etäinen, tekee kaikesta helpompaa, antaa voimia. Antaa tulevaisuuden - kaukaisen, utuisen haavekuvan, josta nyt sentään tietää, ettei se ole pelkkä kangastus.

...vahva juoksu

En oikein edes tiedä miten se alkoi. Minähän inhosin juoksemista. Pidin sitä typeränä, turhauttavana paarustamisena, tylsänä. Pari viikkoa sitten löysin itseni kuitenkin lenkiltä äidin rinnalta. Kokemus oli...jos ei mahtava, niin ainakin voimauttava. Hengästyin tuskin ollenkaan ja jaksoin muutenkin hyvin neljän kilometrin matkan, juoksu rasitti vain jalkalihaksia. Halusin lisää. Halusin ketterät, vahvat, jäntevät jalat. Halusin kestävyyttä. Halusin juoksijan kehon ja mielen, sitkeän ja terävän.

Kävin tänään melkein kymmenen kilometrin juoksulenkillä. Nimenomaan juoksulenkillä, en nimittäin ottanut yhtäkään kävelyaskelta koko matkan aikana. Ei olisi uskonut, vasta kolme neljän kilometrin mittaista lenkkiä takana. Aikaa kului reilu tunti.

En ole vieläkään tavoittanut sitä paljon puhuttua juoksemisen riemua, sitä ekstaattista oloa, jota ihmiset kertovat hakevansa juoksemisesta. Mutta jotakin koukuttavaa tuossa yksinkertaisessa lajissa on. Kun kuulokkeissa pauhaa juuri oikeanlainen, reipastahtinen, iskevä musiikki ja metsä heittää kasvoille vuoroin viileitä varjoja ja vuoroin auringon hyväilyjä, rasitus unohtuu. Juoksu ei tuntunut kevyeltä missään vaiheessa, mutta ei se painanutkaan kohtuuttomasti. Oli ihanaa huomata, kuinka hyvin jaksoi ylläpitää suhteellisen reipasta tahtia. Askeleet unohtuivat, oli vain jäntevä keho joka jaksaa edelleen haastaa itsensä.

...kevättoiveikkuus

Polku parin vuoden takaiseen toukokuuhun

Toukokuu! Ajattelin jo, ettei se koskaan saavu. Syksy on lempivuodenaikani, mutta kuukausista suosikkini on ehdottomasti tämä viides. Kevät on niin lyhyt aika, ja usein sen kauneimmat hetket osuvat juuri toukokuulle. Koivuihin puhkeavat heleänvihreät valoajuovat suloisenpehmeät ja -tahmeat hiirenkorvat, joka päivä näkee jonkin uuden uudisraivaajakukan kohoavan sotkuisesta maasta, linnut laulavat keväthuumaansa, ja perhoset keikkuvat siinä missä muutama kuukausi sitten leijui lumihiutaleita. Parasta on se, että toukokuun vihreys ei vielä ole sellaista väsähtänyttä runsautta kuin myöhemmin kesällä. Kaikki vihreä on jotenkin kirkkaampaa, nuorta ja virkistävää.
Kevättoiveikkuuteni on herännyt, se täyttää pään kesälomasuunnitelmilla, lämpimillä ajatuksilla ja kummalla tunteella, joka yllättää kesken englannin tunnin: vapaudella.