...uusi meri

Eräs asia, mitä ystäväni eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet, on innokkuuteni mökkeilyyn. Myönnän, että se saattaa kuulostaa tylsältä: viikonlopun, joskus jopa viikon, viettäminen saarella vanhempien kanssa, talossa, johon ei kulje sähkö eikä juokseva vesi (paitsi kaivosta pumppaamalla - eikä sekään onnistu nyt, koska mustarastas oli ehtinyt rakentaa pesän pumpun ympärille). En ole osannut selittää sitä heille. Olen vältellyt oikeaa syytä sille, miksi lähden niin mielelläni mökille Turun saaristoon, koska se kuulostaa niin typerältä ääneen sanottuna, niin naurettavan, naiivin romanttiselta. Olen vedonnut rauhaan, hyvään ruokaan, uimiseen, puusaunaan ja siihen, että mökillä saan kerrankin nukuttua pitkään. Totta kaikki, mutta tärkeintä on silti meri.

Se ei kyllästytä minua koskaan, koska se ei ole koskaan sama. Se on lempeä, vihreä, uhkaava, hyytävä, säkenöivän sininen, torjuva, lämmin syli, se on tuoksu kosteassa tuulessa ja pisaroiden pistely paljaalla iholla, se on suolan maku huulilla ja haahkojen huutelu iltaulapalta, se on jumalattoman kauniina veneen ympärillä avautuva ulkosaaristo, syvyys ja syvyyden lumo aaltoihin hukkuvassa paatissamme, se on mustien kalojen kätkö ja lokkien keinu, se on niin rakas ja samalla vieras.

Sunnuntai-iltana mereltä kohosi valkoinen sumu. Seurasin, kuinka se saavutti etäisimmät näkyvät saaret, verhosi lintujen luodot ja sulautui pilviin ja aaltoihin. Aamulla sumu oli vieläkin siellä, eikä sen takana ollut mitään. Ei mitään, vain valkoista tyhjyyttä ja meidän pieni saaremme, eristyksissä kaikesta ja kaikista. Vain merisumu on sellaista, niin tiheää, niin ehdotonta. Vain merisumu pitää minut kätkössä, ja kun se päivän mittaan haihtui, hajosi, arki löysi minut taas.