En oikein edes tiedä miten se alkoi. Minähän inhosin juoksemista. Pidin sitä typeränä, turhauttavana paarustamisena, tylsänä. Pari viikkoa sitten löysin itseni kuitenkin lenkiltä äidin rinnalta. Kokemus oli...jos ei mahtava, niin ainakin voimauttava. Hengästyin tuskin ollenkaan ja jaksoin muutenkin hyvin neljän kilometrin matkan, juoksu rasitti vain jalkalihaksia. Halusin lisää. Halusin ketterät, vahvat, jäntevät jalat. Halusin kestävyyttä. Halusin juoksijan kehon ja mielen, sitkeän ja terävän.
Kävin tänään melkein kymmenen kilometrin juoksulenkillä. Nimenomaan juoksulenkillä, en nimittäin ottanut yhtäkään kävelyaskelta koko matkan aikana. Ei olisi uskonut, vasta kolme neljän kilometrin mittaista lenkkiä takana. Aikaa kului reilu tunti.
En ole vieläkään tavoittanut sitä paljon puhuttua juoksemisen riemua, sitä ekstaattista oloa, jota ihmiset kertovat hakevansa juoksemisesta. Mutta jotakin koukuttavaa tuossa yksinkertaisessa lajissa on. Kun kuulokkeissa pauhaa juuri oikeanlainen, reipastahtinen, iskevä musiikki ja metsä heittää kasvoille vuoroin viileitä varjoja ja vuoroin auringon hyväilyjä, rasitus unohtuu. Juoksu ei tuntunut kevyeltä missään vaiheessa, mutta ei se painanutkaan kohtuuttomasti. Oli ihanaa huomata, kuinka hyvin jaksoi ylläpitää suhteellisen reipasta tahtia. Askeleet unohtuivat, oli vain jäntevä keho joka jaksaa edelleen haastaa itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti