...jotain uutta jotain vanhaa

Olen miettinyt koko aamun, mitä kirjoittaisin uuden vuoden postaukseen. Jotain merkityksellistä sen pitäisi olla, kolumnin tapaista toiveikasta ja silti piikikästä pohdintaa... Vaatimukset taisivat olla liikaa, sillä pakenin monta aloitusta pois pyyhittyäni tiedostojen uumeniin... Kerrankin kannatti.

Löysin aikoja sitten kirjoittamani miniromaanin. Välillä sitä melkein hävetti lukea. Ajatus loikki, toinen toistaan dramaattisemmat vaaratilanteet seurasivat toisiaan kiihkeässä tahdissa auttamatta kuitenkaan itse tarinaa eteenpäin, henkilöt olivat litteitä ja jotkin tapahtumat plagioitu suoraan eräästä kirjasarjasta. Silti jatkoin lukemista.

Sillä kaiken sen lapsellisuuden ja melodramaattisuuden alta pilkotti jotain tuttua. Ideoita. Tunnistin tapahtumista ja tekstistä asioita, joita olin käsitellyt äsken kirjoittamassani romaanissa, ja toisia, joita olin ajatellut käyttää seuraavassa. Tekstistäni on tullut kypsempää ja taidokkaampaa ja ajattelusta monipuolisempaa ja syvempää, mutta pohjalla on sama idea, sama teema, puhdas ja koskematon.

Ajattelen tuota lyhytromaania - niin suurta myötähäpeää kuin se nyt tuottaakin (voiko tuntea myötähäpeää itseään kohtaan?) - ikään kuin tarpeellisena ja hyödyllisenä harjoituksena. Siitä ei koskaan tullut mitään muuta kuin koululaisen kunnianhimoinen raapustus, eikä koskaan tulekaan, vaikka olisinkin niin epätoivoinen että yrittäisin uudelleenkirjoittaa sitä. Mutta sen kantamat idean siemenet eivät ole joutuneet hukkaan tai hautautuneet liian syvälle tiedostojen kätköihin, vaikka miniromaani itse sinne joutuikin. Ne ovat kantaneet aina tähän päivään asti, itäneet, kasvaneet, jalostuneet. Ne eivät olleet vielä valmiita silloin, kun kirjoitin kyseisen lyhytromaanin; minä en ollut vielä valmis. Mutta niiden aika tuli, lopulta.

Jotkin ideat tarvitsevat enemmän aikaa kehittyäkseen. Enkä nyt tarkoita vain tarinan aihioita, vaan elämää ylipäätään. Ehkä sinullakin on jokin epäonnistunut projekti mieltäsi painamassa ja harmittamassa, ehkä viime vuoden uuden vuoden lupaus oli liian haastava? Vielä ei kannata luovuttaa. Jotkin ideat vain paranevat vanhetessaan, itäessään jossakin mielen perukoiden kosteudessa ja hämärässä. Ehkä jo tänä vuonna maailma on valmis mullistavalle keksinnöllesi? Ehkä jo tänä vuonna olet itse valmis.

Inspiroivaa uutta vuotta 2013!

...päästää irti

Lähetin romaanini tänään aamulla Otavalle. Kolmannen kerran. (Kolmas kerta toden sanoo?)

En voi uskoa, että se on ohi. Haukkojen sukua on ollut niin pitkään niin suuri osa elämääni. Olen tutustunut sen hahmoihin paremmin kuin joihinkin ystäviini, olen kiintynyt niistä jokaiseen, myös niihin "pahiksiin". Olen vaellellut sen miljöössä tuntikausia. Olen yrittänyt etäännyttää itseni siitä, jotta näkisin sen virheet. Olen antanut periksi ja antanut sen vain viedä minua. Kirjoittaminen on niin pitkään tarkoittanut minulle Haukkojen suvun kirjoittamista. Nyt siitä olisi päästävä irti, siirryttävä seuraavaan vaiheeseen, jatkettava elämäänsä ilman sitä.

Vaikka voihan olla, että saan sen vielä kerran korjattavaksi ja muokattavaksi... Mutta siihen asti olen tyhjä, päämäärätön. Äiti, joka on lähettänyt lapsensa maailmalle eikä tiedä, mitä tekisi vapaudellaan.

Seuraavan romaanin idea versoo jo, on oksinut jo pitkään. Tavallaan odotan jo, että saan alkaa rakentaa sen maailmaa, tutustua uuteen päähenkilöön, aloittaa kaiken alusta. Mutta tämä odotus ei ole malttamattomuutta, vaan pikemminkin aavistus siitä, että pian tapahtuu jotain ihanaa. Se on tuolla, ihan nurkan takana, mutta koska tiedän, että se on siellä, minulla ei ole kiire. Jonakin päivänä se tapahtuu. Jonakin aamuna (iltapäivänä, iltana, yönä?) uuden tarinan kutsu käy liian vastustamattomaksi. Ja vähitellen uusi päähenkilö, uusi miljöö, juoni, teema, syrjäyttävät vanhan. Kaikki alkaa taas alusta. Kirjoittamisen tuska ja ihanuus, tyhjän paperin kammo, sietämätön itsekritiikki, epäusko. Hyvää kannattaa odottaa, eikö?

...vihata ja rakastaa

Tein kerran kirjoitusharjoituksen, jossa piti kirjoittaa kirje jollekin tärkeimmistä (ellei tärkeimmälle) esineelle, jonka omistaa. Valitsin silloisen tietokoneeni, papan vanhan, tilaavievän, äänekkään laitteen, jonka ainoat ohjelmat olivat (vanhentunut) kirjoitusohjelma, kymmensormijärjestelmän harjoitteluohjelma - sinänsä ihan kätevä, koska opin kirjoittamaan nopeammin - , miinaharava ja pasianssi (jota en osannut pelata). Nettiä ei tietenkään ollut. Tietokone olikin tarkoitettu vain ja ainoastaan kirjoittamista varten. Nyttemmin olen saanut hiukan uudenaikaisemman koneen.

Löysin tekstin vähän aikaa sitten tiedostojeni uumenista. Olin ehtinyt jo unohtaa sen, ja ajattelin ensin poistaa sen turhana. Huomasin kuitenkin, ettei kirje lopultakaan kertonut tietokoneesta, vaan kirjoittamisesta, erityisesti sen vaikeudesta. Paremmin en sitä osaisi enää sanoa, joten kopioin kirjeen nyt kokonaisuudessaan tähän postaukseen, jotta ymmärtäisitte paremmin, mitä tarkoitan, kun kutsun suhdettani kirjoittamiseen viha-rakkaussuhteeksi.

Hei,

ajattelin tässä jokin aika sitten sinua. Sitä, kuinka paljon merkitset minulle, kuinka paljosta olen sinulle kiitollinen. Ja kuinka paljon sinä joudutkaan kestämään...

 Tiedän, että olen surkea kaikenlaisen elektroniikan kanssa. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Ehkä olen perinyt sen äidiltäni? En tiedä mitään tietokonetermeistä, en ymmärrä koodien ja komentokäskyjen ja virustorjuntaohjelmien päälle. Olen onnistunut rikkomaan ja sekoittamaan niin monen härvelin pasmat, että hirvittää. Mutta sinä, sinä rakas vanhukseni, kestät kaiken. Sinä olet niin yksinkertainen ja helppo, että minäkin pärjään. Kai se johtuu siitä, että me molemmat olemme niin vanhanaikaisia. Mutta sinun, ainoastaan sinun kanssasi minä tulen toimeen.

  Muistatko sen kerran, kun olin kirjoittamassa sinulla romaaniani, ja sähköt yhtäkkiä katkesivat? Noin vain, yllättäen, ja minä sain miltei sydänkohtauksen, koska tajusin, etten ollut painanut edes tallennusnäppäintä sivukausiin. Ja niin hyvää tekstiä kuin minä olin kirjoittanut! Harmitti niin, sillä olin ihan varma, että olin menettänyt kaiken. Mutta sinä et olekaan sellainen kuin ne nykyajan herkästi hermostuvat tietokoneet. Sinä olet vakaa, luotettava. Siinä missä kaiken maailman uutuuttaantuoksuvat-ryppyotsa-lämminveriset läppärit olisivat paitsi heittäneet tekstini bittiavaruuteen, myös menneet täysin sekaisin virtojen yllättävästä katkeamisesta, sinä palautitkin tekstini aivan ennallaan, turvassa ja koskemattomana. Et tiedäkään, kuinka rakastan sinua sen takia! Olisin voinut suudella sinun leveitä, laatikkomaisia kasvojasi (ja niin taisin oikeastaan tehdäkin, ellen aivan väärin muista).

 Hyvä on, et sinä aina ole niin ihana. Sinun tulostintasi minä vihaan. Miksei se voi toimia kunnolla, kun siihen laittaa lisää paperia? Miksi se valittaa sinun ruutusi kautta, miksimiksimiksi se pitää avata ja sulkea ja ohjelmoida ja puhdistaa ja täyttää viisi-kuusi kertaa ennen kuin se lopulta hyväksyy paperit nieluunsa ja suostuu sylkemään parhaassa tapauksessa rypistyneet sivut kitusistaan? Mutta eipä tuo haittaa, kun se kerran on ainoa vikasi. Ne ovat vain ryppyjä rakkaudessa, ja minä kestän ne, jos sinä vain kestät minut.

 Tiedän, etten aina ole ihanne-emäntä. Voi kulua kuukausia niin, etten vilkaisekaan sinuun. Tai sitten tuijotan sinua huoneen toiselta puolelta murhaavasti, vihaisesti, kaunaisesti, syyttävästi, jopa. Mistä sinä voisit tietää, ettei tuo katse kohdistu sinuun, vaan minuun sinun kauttasi? Ehkä se hyvittää jotakin, jos kerron nyt, etten minä sinua syytä ja vihaa, vaan itseäni, koska kynnys kirjoittamiseen on joskus niin hirvittävä, vaikka haluaisin kirjoittaa. Ymmärrätkö sinä sitä? Että pelkää ja karttaa jotakin, mitä samalla rakastaa? Entä muistatko ne kerrat, kun istuin edessäsi tuijottaen värisevää ruutua, sormet näppäimillä, kyyneleet silmissä? Ei se sinusta johtunut, ja olen pahoillani, jos pahoitin mielesi. Ei ollut tarkoitus. Mutta joskus kirjoittaminen ei vain onnistu. Sitä junnaa paikallaan, kritisoi liikaa, vihaa tekstiään ja niitä kömpelöitä, turpeita lausepötköjä, jotka omaavat lauantaimakkaran notkeuden. Ja sellaisina kausina minä rääkkään itseäni, kidutan itseäni istumalla sinun edessäsi ja purkamalla turhautumistani sinuun. Ei se ole reilua. Anna anteeksi, anna minulle anteeksi taas itsekeskeisyyteni ja välinpitämättömyyteni ja itku-raivokohtaukseni sinun edessäsi, paljaana ja haavoittuvaisena. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, oma vanhukseni, muinaisjäänteeni, dinosaurukseni, laatikkoni, tilanviejäni, rehti ja suora ystäväni, joka et petä minua koskaan.

Sinun,

Iida Sammalisto

...härmistyminen

Muistatko tämän? Paras (ja muutamaa surkeaa räpellystä lukuunottamatta ainoa) novellini, joka syntyi hetken inspiraatiosta äidinkielentunnilla, ja haki lopullisen muotonsa muutaman kauniin tunnin aikana. Yhtä helppoa ja palkitsevaa kirjoittaminen harvoin on.

Olen ajatellut, että olisi mukava jakaa tuo onnistuminen teillekin, ikään kuin näytteenä kirjoitustaidoistani parhaimmillaan. Ensin lykkäsin sitä, koska osallistuin novellilla kirjoituskilpailuun (jonka tuloksista en ole saanut minkäänlaista infoa mistään, kiitos vain), sitten lykkäsin sitä, koska pidin blogia hiukan omituisena julkaisualustana proosalle. Muutama viikko sitten liityin kuitenkin Helsingin Sanomien vinkistä www.aukea.net:in yhteisöön. Siellä olen julkaissut muutamia tekstejäni, muun muassa juuri tuon kyseisen novellin, Suutarin. Joten jos jotakuta kiinnostaa, niin täältä se löytyy.

Olen edelleen harvinaisen ylpeä tuotoksestani. En ole varsinaisesti lyhyen proosan kirjoittaja, mutta näköjään poikkeus tekee säännön myös tässä tapauksessa. Suutariin on suloista palata muistelemaan, kuinka joskus osasi kirjoittaa... (Kyllä, tämä on taas niitä päiviä, jolloin vihaan kirjoittamista.)

...loma

Pahinta on, kun tuntee, että nyt kirjoittaminen sujuisi, nyt kynää kiidättäisivät jonkun muun kädet, niin paljon taitavammat ja notkeammat kuin tavallisesti, mutta ei ole aikaa kirjoittaa.

...täydellinen appelsiini

Tänään on tapahtunut kaikenlaista, mistä voisi olla onnellinen, mutta ensimmäinen, joka tuli mieleeni, oli täydellisen pyöreä, herkullisen oranssi, appelsiiniksi yllättävän sileäkuorinen hedelmä, jonka valikoin huolellisesti kouluruokailussa ja jota olen siitä lähtien kantanut repussani kotiin asti. Pienestä asiasta sitä voikin ilahtua...

En jaksa ottaa tähän hätään kuvaa täydellisestä appelsiinista, mutta korvaan sen kuvalla täydellisestä omenasta (Granny Smith), jonka löysin varmaan jo vuosi sitten. Eikö ole kaunis? Niin vihreä ja pyöreä... Haukatessa siitä kuului tyydyttävä napsahdus, hampaanjäljet paljastivat valkoisen hedelmälihan, joka tippui kirpeää mehua...

Etsi itsellesi täydellinen hedelmä. Nyt. Heti. Näe se. Nauti siitä.

Ja kyllä välitän tällaisesta. Juuri sitähän varten tämä blogi on.

...hiiren kiitollisuus

Luin joskus Michael Hoeyen kirjoittaman trilogian Hermux Tantamoq -nimisestä hiirestä, joka joutui erilaisiin seikkailuihin. Kirjasarja ei sinänsä ollut mitenkään mieleenpainuva, mutta eräs yksityiskohta on jäänyt mieleeni pitkäksi aikaa.
Hermux kirjoitti päiväkirjaa. Jokaisen päivän - oli se sitten kellosepänverstaalla verkkaisesti kulkenut tai seikkailuissa kulunut - jälkeen hiiri kirjasi ylös päivän pienet ilonaiheet. Hän ei kertonut, mitä oli tapahtunut, vaan kirjoitti pienistä yksityiskohdista, tuoksuista, olotiloista, ruoasta, kaikesta sellaisesta, mistä hiiri voi tuntea kiitollisuutta (jumalalle vai elämälle, se ei selvinnyt koskaan, eikä oikeastaan tarvinnutkaan selvitä). Kirjoitin itsekin tuohon aikaan päiväkirjaa, ja kokeilin tapaa muutaman päivän ajan. Myöhemmin olen huomannut, että päivän tapahtumat muistaa yllättävän hyvin pelkistä mitättömiltä vaikuttavista yksityiskohdista.

Vietin viikonlopun Turussa sukuloiden. Tolkuttomasta väsymyksestä johtuen nämä pari päivää eivät ole muuta olleetkaan kuin pirstaleita sieltä täältä, mosaiikkia liian läheltä katsottuna, yksityiskohtia, ohi välähteleviä hetkiä, joista ei saa otetta; kokonaiskuva on jäänyt hahmottamatta, kun päiviä ovat vähän väliä pilkkoneet lyhyet nokkaunet. Kerrottavaa olisi, mutta en osaisi jäsentää sitä kovinkaan järkevästi. Siksi ajattelin matkia Hoeyen kirjojen herttaista päähenkilöä, ja koostaa tämänkertaisen postauksen onnen sirpaleista:

Perjantai: Kiitos suurista, pehmeistä höyhenhiutaleista ja katulamppujen valokeiloista. Kiitos sulan juuston tuoksusta. Kiitos ilmapatjasta.
Lauantai: Kiitos koiran kynsien rapinasta ja sen kylmästä kirsusta, joka vetäytyi pois heti kun pyysin. Kiitos suihkusta, kiitos croissantista. Kiitos tutuista maisemista, joulumarkkinoista, paahdetuista manteleista, japanilaisturisteista, tanssijan huurteisiksi meikatuista ripsistä, kiitos kyltistä, jossa luki "Olen huoltamassa porojani, mutta palaan pian. T: Joulupukki". Kiitos partiolaisten glögistä, kiitos markkinaväen seasta kohoavista tonttulakeista, kiitos jokirannasta ja kirkonkelloista. Kiitos päiväunista nojatuolin sylissä, kiitos klooriveden vihertämistä hiuksista, pimenevistä ikkunoista. Kiitos, että sain mennä nukkumaan.
Sunnuntai: Kiitos tutusta mausta (fenkoli?) ja sen tuomista muistoista. Kiitos painavista luomista. Kiitos, että sain nukahtaa autoon.

...surukin

Käsittele tämä mustasukkaisuus.

Tuo hymy.

Tämä hymy.

Analysoi ne, vertaile:

kumpi on aidompi, kumpi leveämpi,

onko niillä eroa ollenkaan,

mitä se sitten tarkoittaisi...

Käsittele jokainen sana.

(Kunpa niitä vain olisi enemmän!)

Muista puhua itsekin.

(Mutta älä liikaa!)

Käsittele tämä tunne,

rinnassa poukkoileva,

levoton.

Mittaile tuota hymyä,

tuota hymyä

tuota...

Joskus elämä on niin vaikeaa.

...perinteet (osa 1)

Joulukuu on täällä. Eilen avasin ensimmäisen luukun perinteisestä partiolaisten joulukalenterista. Lopultakin saa ihan luvan kanssa alkaa hyräillä joululauluja, avata riisipuuro- ja glögikauden, suunnitella joululahjoja ja -kortteja, sytyttää adventtikynttilöitä... Ehkä tänä vuonna se jouluhenkikin löytyy, viime vuonna se kärsi lumenpuutteesta. Ei ole joulua ilman lunta, valkoista, paksua, pehmeää kerrosta routaisen maan peittona, taustana joulunpunaisille tonttulakeille ja poskille ja koristeille ja ikkunasta lankeavalle lämpimästi hehkuvalle valoneliölle.

Perinteissä on jotain todella kotoista ja rauhoittavaa, turvallista. Kun ne toistuvat vain kerran vuodessa, ne eivät vielä ala tuntua kaavamaiselta toistolta, vaan joltakin sellaiselta, jonka saa tehdä liian harvoin ja siksi se tehdään tarkalleen niin kuin ennenkin, koska niin on paras. Tulen hehkuttamaan näitä perinteitä vielä enemmänkin joulukuun mittaan, mutta tässä nyt muutamia joulunodotukseen:

Onnea on...
...kuvakalenteri (ei suklaakalenteria, ei ikinä, ei minulle)
..."pähkinä" koulun riisipuurossa
...Tonttu Toljanteri
...joululahjatoivelistat etuoven portaalla (partiotonttuja varten ;)