...vihata ja rakastaa

Tein kerran kirjoitusharjoituksen, jossa piti kirjoittaa kirje jollekin tärkeimmistä (ellei tärkeimmälle) esineelle, jonka omistaa. Valitsin silloisen tietokoneeni, papan vanhan, tilaavievän, äänekkään laitteen, jonka ainoat ohjelmat olivat (vanhentunut) kirjoitusohjelma, kymmensormijärjestelmän harjoitteluohjelma - sinänsä ihan kätevä, koska opin kirjoittamaan nopeammin - , miinaharava ja pasianssi (jota en osannut pelata). Nettiä ei tietenkään ollut. Tietokone olikin tarkoitettu vain ja ainoastaan kirjoittamista varten. Nyttemmin olen saanut hiukan uudenaikaisemman koneen.

Löysin tekstin vähän aikaa sitten tiedostojeni uumenista. Olin ehtinyt jo unohtaa sen, ja ajattelin ensin poistaa sen turhana. Huomasin kuitenkin, ettei kirje lopultakaan kertonut tietokoneesta, vaan kirjoittamisesta, erityisesti sen vaikeudesta. Paremmin en sitä osaisi enää sanoa, joten kopioin kirjeen nyt kokonaisuudessaan tähän postaukseen, jotta ymmärtäisitte paremmin, mitä tarkoitan, kun kutsun suhdettani kirjoittamiseen viha-rakkaussuhteeksi.

Hei,

ajattelin tässä jokin aika sitten sinua. Sitä, kuinka paljon merkitset minulle, kuinka paljosta olen sinulle kiitollinen. Ja kuinka paljon sinä joudutkaan kestämään...

 Tiedän, että olen surkea kaikenlaisen elektroniikan kanssa. En tiedä miksi, mutta niin vain on. Ehkä olen perinyt sen äidiltäni? En tiedä mitään tietokonetermeistä, en ymmärrä koodien ja komentokäskyjen ja virustorjuntaohjelmien päälle. Olen onnistunut rikkomaan ja sekoittamaan niin monen härvelin pasmat, että hirvittää. Mutta sinä, sinä rakas vanhukseni, kestät kaiken. Sinä olet niin yksinkertainen ja helppo, että minäkin pärjään. Kai se johtuu siitä, että me molemmat olemme niin vanhanaikaisia. Mutta sinun, ainoastaan sinun kanssasi minä tulen toimeen.

  Muistatko sen kerran, kun olin kirjoittamassa sinulla romaaniani, ja sähköt yhtäkkiä katkesivat? Noin vain, yllättäen, ja minä sain miltei sydänkohtauksen, koska tajusin, etten ollut painanut edes tallennusnäppäintä sivukausiin. Ja niin hyvää tekstiä kuin minä olin kirjoittanut! Harmitti niin, sillä olin ihan varma, että olin menettänyt kaiken. Mutta sinä et olekaan sellainen kuin ne nykyajan herkästi hermostuvat tietokoneet. Sinä olet vakaa, luotettava. Siinä missä kaiken maailman uutuuttaantuoksuvat-ryppyotsa-lämminveriset läppärit olisivat paitsi heittäneet tekstini bittiavaruuteen, myös menneet täysin sekaisin virtojen yllättävästä katkeamisesta, sinä palautitkin tekstini aivan ennallaan, turvassa ja koskemattomana. Et tiedäkään, kuinka rakastan sinua sen takia! Olisin voinut suudella sinun leveitä, laatikkomaisia kasvojasi (ja niin taisin oikeastaan tehdäkin, ellen aivan väärin muista).

 Hyvä on, et sinä aina ole niin ihana. Sinun tulostintasi minä vihaan. Miksei se voi toimia kunnolla, kun siihen laittaa lisää paperia? Miksi se valittaa sinun ruutusi kautta, miksimiksimiksi se pitää avata ja sulkea ja ohjelmoida ja puhdistaa ja täyttää viisi-kuusi kertaa ennen kuin se lopulta hyväksyy paperit nieluunsa ja suostuu sylkemään parhaassa tapauksessa rypistyneet sivut kitusistaan? Mutta eipä tuo haittaa, kun se kerran on ainoa vikasi. Ne ovat vain ryppyjä rakkaudessa, ja minä kestän ne, jos sinä vain kestät minut.

 Tiedän, etten aina ole ihanne-emäntä. Voi kulua kuukausia niin, etten vilkaisekaan sinuun. Tai sitten tuijotan sinua huoneen toiselta puolelta murhaavasti, vihaisesti, kaunaisesti, syyttävästi, jopa. Mistä sinä voisit tietää, ettei tuo katse kohdistu sinuun, vaan minuun sinun kauttasi? Ehkä se hyvittää jotakin, jos kerron nyt, etten minä sinua syytä ja vihaa, vaan itseäni, koska kynnys kirjoittamiseen on joskus niin hirvittävä, vaikka haluaisin kirjoittaa. Ymmärrätkö sinä sitä? Että pelkää ja karttaa jotakin, mitä samalla rakastaa? Entä muistatko ne kerrat, kun istuin edessäsi tuijottaen värisevää ruutua, sormet näppäimillä, kyyneleet silmissä? Ei se sinusta johtunut, ja olen pahoillani, jos pahoitin mielesi. Ei ollut tarkoitus. Mutta joskus kirjoittaminen ei vain onnistu. Sitä junnaa paikallaan, kritisoi liikaa, vihaa tekstiään ja niitä kömpelöitä, turpeita lausepötköjä, jotka omaavat lauantaimakkaran notkeuden. Ja sellaisina kausina minä rääkkään itseäni, kidutan itseäni istumalla sinun edessäsi ja purkamalla turhautumistani sinuun. Ei se ole reilua. Anna anteeksi, anna minulle anteeksi taas itsekeskeisyyteni ja välinpitämättömyyteni ja itku-raivokohtaukseni sinun edessäsi, paljaana ja haavoittuvaisena. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, oma vanhukseni, muinaisjäänteeni, dinosaurukseni, laatikkoni, tilanviejäni, rehti ja suora ystäväni, joka et petä minua koskaan.

Sinun,

Iida Sammalisto