En voi uskoa, että se on ohi. Haukkojen sukua on ollut niin pitkään niin suuri osa elämääni. Olen tutustunut sen hahmoihin paremmin kuin joihinkin ystäviini, olen kiintynyt niistä jokaiseen, myös niihin "pahiksiin". Olen vaellellut sen miljöössä tuntikausia. Olen yrittänyt etäännyttää itseni siitä, jotta näkisin sen virheet. Olen antanut periksi ja antanut sen vain viedä minua. Kirjoittaminen on niin pitkään tarkoittanut minulle Haukkojen suvun kirjoittamista. Nyt siitä olisi päästävä irti, siirryttävä seuraavaan vaiheeseen, jatkettava elämäänsä ilman sitä.
Vaikka voihan olla, että saan sen vielä kerran korjattavaksi ja muokattavaksi... Mutta siihen asti olen tyhjä, päämäärätön. Äiti, joka on lähettänyt lapsensa maailmalle eikä tiedä, mitä tekisi vapaudellaan.
Seuraavan romaanin idea versoo jo, on oksinut jo pitkään. Tavallaan odotan jo, että saan alkaa rakentaa sen maailmaa, tutustua uuteen päähenkilöön, aloittaa kaiken alusta. Mutta tämä odotus ei ole malttamattomuutta, vaan pikemminkin aavistus siitä, että pian tapahtuu jotain ihanaa. Se on tuolla, ihan nurkan takana, mutta koska tiedän, että se on siellä, minulla ei ole kiire. Jonakin päivänä se tapahtuu. Jonakin aamuna (iltapäivänä, iltana, yönä?) uuden tarinan kutsu käy liian vastustamattomaksi. Ja vähitellen uusi päähenkilö, uusi miljöö, juoni, teema, syrjäyttävät vanhan. Kaikki alkaa taas alusta. Kirjoittamisen tuska ja ihanuus, tyhjän paperin kammo, sietämätön itsekritiikki, epäusko. Hyvää kannattaa odottaa, eikö?
Vautsi Iida! Toivotaan parasta ja pidetään peukut pystyssä pottuvarpaita myöten:)!
VastaaPoista:D haha kiitos!
Poista