...kaamoskauneus

Mediassa on tänä vuonna yritetty löytää synkeästä marraskuusta hyviä puolia. Minäkin päätin yhtyä aiheeseen, onhan syksy sentään lempivuodenaikani. Pidän siitä kullanhohteisena ja ruskankirjomana, mutta myös mustanpuhuvana. Syksyn synkkyydessä on jotain voimakasta ja upeaa, kaamoksen tulta.

Olin muutama viikko sitten mökillä, luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Vielä lokakuussa olin kirjoittanut muistikirjaani näin:

"Saariston syksy on lepattava, välkkyvä. Se pyyhkäisee saaren yli merimetsojen ja merikotkan siivissä, levottomissa parvissa jotka pimentävät taivaan. Se kääntelee koivunlehdet ympäri, paljastaa niiden kalpeat vatsat julmalle tuulelle. Syksyn valo polttaa kaislat ja heinät kultaisiksi, mustapilkkuisiksi; saa sammaleen joukossa lymyilevät sienet kiiltelemään kuin kolikot. Syksy on laguunin pohjassa kääntyilevä, kimmeltävä pikkukala ja vaaleanpunainen meduusa joka ei jaksa enää taistella virtausta vastaan. Syksy saaristossa on kaunis ja värikäs mutta julma, aivan niin kuin meri: se näyttää niin houkuttelevalta, kirkkaassa rantavedessä kaikki kullan ja vihreän sävyt, mutta sen kylmyys pistää huohottamaan. Venepoukamassa joutsenet oikovat jo siipiään, poikaset nyppivät untuviaan tuulen vietäviksi. Tämä tuuli puhaltaa meidät kaikki pois täältä, pyyhkii saaren tyhjäksi ja paljaaksi talven tulla."

Marraskuussa tuuli oli repinyt lehdet puista, sienet olivat mädäntyneet mustiksi. Kaislikko tuoksui kirpeän lahonneelle. Meduusat olivat kadonneet, kuolleita pikkukaloja näkyi enemmänkin. Joutsenet viivyttelivät vielä matalikoilla, odottivat, en tiedä mitä. Korpit olivat yhtä tummanpuhuvia ja vaikuttavia kuin aina ennenkin, kun ne lensivät käheästi raakkuen, seitsemän linnun parvena saaremme yli. Veteen en uskaltautunut enää edes kastautumaan. Sen sijaan vietin aikaa ruokaa laittaen, lukien, nukkuen, jatulintarhaa kiertäen (eräänlainen meditaation muoto), valokuvaten ja pienellä veneretkellä. Tällä kertaa muistikirjaan tarttui synkemmän sävyisiä, mutta yhtä lumoutuneita huomioita, ajatuksia ja tunnelmakuvia:

"Marraskuinen saaristo on mustia rantoja ja hiljaisia metsiä, ja kylmissä vesissä jähmeästi liikkuvia kalpeita kaloja - niitä ei näe, mutta jotain sellaista tällaisten vesien on pakko kätkeä, tunteehan sen. Kolea saari voi vaikuttaa vieraalta, jopa vihamieliseltä kesän jälkeen, mutta minä rakastan merta nytkin, kovana ja hyytävänä. Haluan oppia sen. En halua häiritä sen hiljaisuutta, vain tunkeutua siihen. Olla osa sitä, niin kuin puu tunkeutuu juurineen rantakallioon ja kasvaa lopulta siihen kiinni, kiinni maisemaan ja hiljaisuuteen joka sitä kantaa. Niin, haluan olla puu, käyräoksainen ja vino, kaarna sileäksi hioutunut, lempeä ja kova. Marraskuun lapsi, kovia kokenut."

"Minulla on käsissä verta ja nokea kun kävelen kuultavansinisen veden ääreen. Vesi paljastaa käteni kylmälle tuulelle."

"...niin kuin poikasensa menettäneet joutsenet kiertävät marraskuisia rantoja."

Marraskuussa on kuolemaa ja yksinäisyyttä, siitähän sen nimikin jo tulee. Mutta ei se ole täysin lohduton, eikä varsinkaan ruma. Siinä on jotain väkevää ja komeaa, sellaisessa pimeydessä. Marraskuu, yksinäisten joutsenten ja paljaiden puiden kuukausi. Marraskuu, voimakkaiden siiveniskujen ja tyhjentyneille rannoille pystypäin jääneiden hahmojen kuukausi.

...ratapihan kettu

Turulla on käynnissä salaliitto minun houkuttelemisekseni Varsinais-Suomen sievään yliopistokaupunkiin. Ei sen oikeastaan tarvitsisi enää tehdä mitään asian eteen, koska minä olen jo antanut Turulle sydämeni, mutta silti tuo kaupunki päätti verhota itsensä pehmoiseen, valkoiseen ensilumeen vierailuni kunniaksi.

Lähdin Turkuun tavatakseni siellä opiskelevaa ystävääni. Ensi vuonna minäkin liityn turkulaisten opiskelijoiden joukkoon, puhun tenteistä ja opintotuesta ja vertailen kirsikkatomaattien hintaa. Odotan sitä innolla. Tällä hetkellä kaikki, mikä liittyy omillaan asumiseen - sisustamisesta shampoon valitsemiseen, menojen ja tulojen tarkasta syynäämisestä siivoukseen - , kiehtoo minua. Olen varautunut siihen, ettei minulla ole varaa kovin tilavaan vuokra-asuntoon, ja että ajoittain yksinäisyys on musertavaa, mutta yksin pärjääminen ei pelota ollenkaan. (Osittain ehkä siksi, että Turussa asuu leijonanosa suvustani, eikä lapsuudenkotikaan niin kovin kaukana ole.) Niin se vain on; tämänikäiset on tehty pesästä lentämistä varten.

Mutta Turku. Se on niin kovin kaunis, lumella ja ilman. Joenvarren puut ja valot ja talot olivat lempeän lyyrisiä marraskuun iltahämärässä, kun harpoimme kirjastosillan yli kohti yliopistoaluetta. Lumi narahteli, hengitys kohosi lohikäärmeensavuna ilmaan. Tuomiokirkon kellot soivat, ja vaikka ne olivatkin vasta kolme lyhyttä välilyöntiä, sydämeni hypähteli. Kuinka erilaista olisikaan pyöräillä yliopistolle mukulakivisen tuomiokirkonaukion poikki kuin oli pyöräillä lukioon! Ajatella, että samalla koulutiellä oli aikoinaan myös Agricola. Nimenomaan kaupungin historiallisuus viehättää minua aivan erityisesti. Suloinen kahvila johon poikkesimme kaakaolle lunta pipoistamme puistellen, sijaitsi rakennuksessa jossa oli pidetty keisarilliset tanssiaiset vuonna 1809. Portsan (virallisemmin Port Arthurin) idyllisellä puutaloalueellakin tuoksuu vielä savu, kun perheet lämmittävät kotejaan. Voiko olla mitään suloisempaa? Ehkä Turun murre...

...uusi ihana makuyhdistelmä

Rakastan listoja. Ehkä olette sen jo huomanneetkin. Teen tehtävälistoja, ostoslistoja, kirjalistoja, listoja siitä miksi pidän jostakin tai jostakusta, ja unelmalistoja. Listat selkeyttävät elämää, ja niitä on hauska laatia - on hauskaa huomata kuinka monta kohtaa keksii. Jälkeenpäin noiden kohtien yliviivaaminen on pienen elämäni pieniä-suuria iloja: kun on esimerkiksi tutustunut yhteen kohteeseen luvattoman pitkästä "Missä kaikkialla maailmassa haluan käydä" -listastani, ja sen voi ruksia yli, siirtyä seuraavaan matkakohteeseen. (Tämä tekniikka tosin pettää useasti... Kun jokin matkakohde onkin niin ihana, että siellä haluaa käydä uudestaan, ei lista ole vähentynyt yhdelläkään kohdalla - rahat sen sijaan ovat.)

Viime viikolla keksin jälleen laatia listan eräästä aiheesta, nimittäin siitä kuka ja millainen haluan tulevaisuudessa olla. Uskon vakaasti siihen, että kun tavoitteensa on kirjannut ylös, ne myös toteutuvat todennäköisemmin kuin jos ne vain jäisivät tiedostamattomiksi toiveiksi jonnekin alitajuntaan. Tässä listani siis on:

Haluaisin olla...
...tatuoitu äiti. (Tatuoinneista lisää myöhemmin.)
...arpinen seikkailija / matkailija jolla on talo täynnä kummallisuuksia, kuten aito didgeridoo ja jääkarhun käpälänjälki kipsissä.
...saaressa asuva kirjailija.
...tanssiksi pistävä vaimo ja isoäiti.
...noitaäiti joka tuntee luonnon, ja etenkin saariston.
...tarinankertoja.

Täytyy silti sanoa että pidän myös siitä millainen olen juuri nyt (välivuottaan viettävä nuori, opiskelupaikka odottamassa, vapaa, sen verran rahoissani että voin vähän matkustella, epäsäännöllisissä töissä, muutaman ihanan ihmisen ystävä). En ole pitkään aikaan ollut näin tyyni, tyytyväinen elämääni. Toki jalkoja hiukan kihelmöi siihen malliin, että pian olisi taas ulkomaanmatkan aika, mutta matkakuumekin tuntuu suloiselta, kun tietää oikeasti voivansa lähteä milloin tahansa melkein minne tahansa. Välivuoden iloja.