Lähdin Turkuun tavatakseni siellä opiskelevaa ystävääni. Ensi vuonna minäkin liityn turkulaisten opiskelijoiden joukkoon, puhun tenteistä ja opintotuesta ja vertailen kirsikkatomaattien hintaa. Odotan sitä innolla. Tällä hetkellä kaikki, mikä liittyy omillaan asumiseen - sisustamisesta shampoon valitsemiseen, menojen ja tulojen tarkasta syynäämisestä siivoukseen - , kiehtoo minua. Olen varautunut siihen, ettei minulla ole varaa kovin tilavaan vuokra-asuntoon, ja että ajoittain yksinäisyys on musertavaa, mutta yksin pärjääminen ei pelota ollenkaan. (Osittain ehkä siksi, että Turussa asuu leijonanosa suvustani, eikä lapsuudenkotikaan niin kovin kaukana ole.) Niin se vain on; tämänikäiset on tehty pesästä lentämistä varten.
Mutta Turku. Se on niin kovin kaunis, lumella ja ilman. Joenvarren puut ja valot ja talot olivat lempeän lyyrisiä marraskuun iltahämärässä, kun harpoimme kirjastosillan yli kohti yliopistoaluetta. Lumi narahteli, hengitys kohosi lohikäärmeensavuna ilmaan. Tuomiokirkon kellot soivat, ja vaikka ne olivatkin vasta kolme lyhyttä välilyöntiä, sydämeni hypähteli. Kuinka erilaista olisikaan pyöräillä yliopistolle mukulakivisen tuomiokirkonaukion poikki kuin oli pyöräillä lukioon! Ajatella, että samalla koulutiellä oli aikoinaan myös Agricola. Nimenomaan kaupungin historiallisuus viehättää minua aivan erityisesti. Suloinen kahvila johon poikkesimme kaakaolle lunta pipoistamme puistellen, sijaitsi rakennuksessa jossa oli pidetty keisarilliset tanssiaiset vuonna 1809. Portsan (virallisemmin Port Arthurin) idyllisellä puutaloalueellakin tuoksuu vielä savu, kun perheet lämmittävät kotejaan. Voiko olla mitään suloisempaa? Ehkä Turun murre...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti