...kaamoskauneus

Mediassa on tänä vuonna yritetty löytää synkeästä marraskuusta hyviä puolia. Minäkin päätin yhtyä aiheeseen, onhan syksy sentään lempivuodenaikani. Pidän siitä kullanhohteisena ja ruskankirjomana, mutta myös mustanpuhuvana. Syksyn synkkyydessä on jotain voimakasta ja upeaa, kaamoksen tulta.

Olin muutama viikko sitten mökillä, luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Vielä lokakuussa olin kirjoittanut muistikirjaani näin:

"Saariston syksy on lepattava, välkkyvä. Se pyyhkäisee saaren yli merimetsojen ja merikotkan siivissä, levottomissa parvissa jotka pimentävät taivaan. Se kääntelee koivunlehdet ympäri, paljastaa niiden kalpeat vatsat julmalle tuulelle. Syksyn valo polttaa kaislat ja heinät kultaisiksi, mustapilkkuisiksi; saa sammaleen joukossa lymyilevät sienet kiiltelemään kuin kolikot. Syksy on laguunin pohjassa kääntyilevä, kimmeltävä pikkukala ja vaaleanpunainen meduusa joka ei jaksa enää taistella virtausta vastaan. Syksy saaristossa on kaunis ja värikäs mutta julma, aivan niin kuin meri: se näyttää niin houkuttelevalta, kirkkaassa rantavedessä kaikki kullan ja vihreän sävyt, mutta sen kylmyys pistää huohottamaan. Venepoukamassa joutsenet oikovat jo siipiään, poikaset nyppivät untuviaan tuulen vietäviksi. Tämä tuuli puhaltaa meidät kaikki pois täältä, pyyhkii saaren tyhjäksi ja paljaaksi talven tulla."

Marraskuussa tuuli oli repinyt lehdet puista, sienet olivat mädäntyneet mustiksi. Kaislikko tuoksui kirpeän lahonneelle. Meduusat olivat kadonneet, kuolleita pikkukaloja näkyi enemmänkin. Joutsenet viivyttelivät vielä matalikoilla, odottivat, en tiedä mitä. Korpit olivat yhtä tummanpuhuvia ja vaikuttavia kuin aina ennenkin, kun ne lensivät käheästi raakkuen, seitsemän linnun parvena saaremme yli. Veteen en uskaltautunut enää edes kastautumaan. Sen sijaan vietin aikaa ruokaa laittaen, lukien, nukkuen, jatulintarhaa kiertäen (eräänlainen meditaation muoto), valokuvaten ja pienellä veneretkellä. Tällä kertaa muistikirjaan tarttui synkemmän sävyisiä, mutta yhtä lumoutuneita huomioita, ajatuksia ja tunnelmakuvia:

"Marraskuinen saaristo on mustia rantoja ja hiljaisia metsiä, ja kylmissä vesissä jähmeästi liikkuvia kalpeita kaloja - niitä ei näe, mutta jotain sellaista tällaisten vesien on pakko kätkeä, tunteehan sen. Kolea saari voi vaikuttaa vieraalta, jopa vihamieliseltä kesän jälkeen, mutta minä rakastan merta nytkin, kovana ja hyytävänä. Haluan oppia sen. En halua häiritä sen hiljaisuutta, vain tunkeutua siihen. Olla osa sitä, niin kuin puu tunkeutuu juurineen rantakallioon ja kasvaa lopulta siihen kiinni, kiinni maisemaan ja hiljaisuuteen joka sitä kantaa. Niin, haluan olla puu, käyräoksainen ja vino, kaarna sileäksi hioutunut, lempeä ja kova. Marraskuun lapsi, kovia kokenut."

"Minulla on käsissä verta ja nokea kun kävelen kuultavansinisen veden ääreen. Vesi paljastaa käteni kylmälle tuulelle."

"...niin kuin poikasensa menettäneet joutsenet kiertävät marraskuisia rantoja."

Marraskuussa on kuolemaa ja yksinäisyyttä, siitähän sen nimikin jo tulee. Mutta ei se ole täysin lohduton, eikä varsinkaan ruma. Siinä on jotain väkevää ja komeaa, sellaisessa pimeydessä. Marraskuu, yksinäisten joutsenten ja paljaiden puiden kuukausi. Marraskuu, voimakkaiden siiveniskujen ja tyhjentyneille rannoille pystypäin jääneiden hahmojen kuukausi.