Juuri nyt matkakuumeeni ei ole pahimmillaan. On joulunalun levollinen rauha, pehmoinen ja lohdullinen kuin taivaalta putoileva lumisade. On kirkkaita muistoja vain muutaman kuukauden takaisista matkoista: vaporettokyydeistä Venetsian vellovalla laguunilla, yöstä jolloin heräsimme hotellihuoneessamme elämäni omituisimpaan ukkosmyrskyyn (salamat välähtelivät kirjaimellisesti joka kolmas tai neljäs sekunti, niin tiuhaan ettei jyrinä pysynyt perässä), helkkyvästä italialaisesta viinistä, Lapin tuntureilla vaelletuista kilometreistä, trangialounaista ja uskomattoman kirkkaista tunturipuroista.
Vain muutama viikko sitten olin kuitenkin kuin tulisilla hiilillä. Ja yhä tuo rauhattomuus on minussa jossakin syvällä, värisee luissa matalalla taajuudella. Moneen päivään en muuta pystynyt ajattelemaankaan kuin matkustamista. Joka päivä se alkoi alusta: hillitön tarve matkustaa, vaeltaa, nähdä maailmaa, kokea, rakastua, eksyä, löytää jotain uutta ja ennenkokematonta. Tämän kaltaiset videot lietsoivat nälkääni, kunnes löysin itseni tarkastelemasta lentojen hintoja Amsterdamiin, Roomaan, Ateenaan, Peruun, Uuteen Seelantiin, Kiinaan, Intiaan, Marokkoon, jopa uudestaan Venetsiaan... Ja joka päivä päädyin samaan: oikeasti ei ollut muita vaihtoehtoja kuin Marokko. Kaipasin eksotiikkaa, lämpöä, mausteista kirpeää ilmaa ja vuoria taivaanrannassa. Kauemmaskin olisin mielelläni lähtenyt, mutta ei ollut (eikä ole) varaa. Olin jo ihan varma että lähden tammikuussa Marrakechiin. Suunnittelin muutaman päivän vaellusta Atlas-vuoristoon, aavikon laidalla kuljeskelua, löytöjen tekemistä vilkkaista basaareista, tarinankertojien kuuntelemista (vaikken mitään tarinoista ymmärtäisikään) ja eksymistä punaisen kaupungin sivukujille. Kunnes todellisuus kamppasi jalat alta.
Mikä siinä on, ettei vieläkään yksinäinen nuori nainen voi lähteä huoletta minne huvittaa? Se on niin epäreilua. Jos olisin mies, minulla olisi jo lentoliput varattuna ja levittelisin Marrakechin karttaa huoneeni lattialle. Mutta naisena on pakko ajatella, kuinka turvallista oikeasti olisi eksyä Marrakechin kaduille (lempipuuhaamme Venetsiassa oli "heittää kartta kanavaan" ja kulkea sinne missä näytti kauneimmalta, kunnes tuli nälkä ja piti jälleen paikantaa itsensä kartalta). Ei se keskustelupalstojen ja opaskirjojen mukaan varsinaisesti vaarallista olisi, mutta hyvin epämiellyttävä kokemus, kun miehet lähestyvät mielessään joko myyminen tai ostaminen. Kaikissa kahviloissa ja ravintoloissakaan ei kuulemma katsottaisi hyvällä yksinään aterioivaa naista. Marokko on yksi vapaamielisimmistä islamilaisista maista, mutta aika toisenlainen silti kuin länsimaat. Eikä vaaleiden hiusten huivilla peittäminenkään (mihin olin kyllä varautunut) kuulemma auttaisi.
Kun isi vielä muistutti ebolasta (huom! se ei tosin ainakaan vielä ole yltänyt Marokkoon asti), jouduin luopumaan aavikkounelmistani. Nyt täytyy siis laatia uusi suunnitelma matkakuumetta hillitsemään. Luulen että se sisältää kaksikin matkaa, yhden kaupunkiloman ja yhden vaelluksen, luultavasti keväällä Repoveden kansallispuistoon. Pidän teidät ajantasalla!
P.S. Toivon todella, etten ole luopunut eeppisestä Marokon-matkastani ennakkoluuloisten ihmisten, vaan ihan oikeisiin kokemuksiin perustuvien kommenttien takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti