En edes tiennyt, että sellainen on mahdollista, mutta minulla on jo pidemmän aikaa ollut lukuväsymys. En muista mistä se alkoi. Jossain vaiheessa vain huomasin, etten ollut edennyt yöpöydällä odottavassa kirjassa viikkoon. Yritin jatkaa, mutta tarinan imu oli hävinnyt, jos sitä oli alun alkaen ollutkaan. Luovutin, päätin aloittaa uuden kirjan. Kirjahyllyssäni oli useampia, jotka olin halunnut lukea uudestaan, muutama kirjastostakin lainattu odotti vuoroaan. Mutta yksikään ei kiinnostanut. Ei yksikään. Se oli melkein pelottavaa. Tiesin, että ainakin omat kirjani olivat oikeasti hyviä. Olin nauttinut niiden lukemisesta, nauttisin taaskin. Mutta en vain millään voinut tarttua yhteenkään niistä. Ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.
Onneksi oli toinen lukemista harrastava ystävä, joka osasi kertoa, että lukuväsymys on ihan normaalia ja menisi kyllä ohi. Luotin hänen sanaansa ja päätin odottaa rauhassa. En halunnut kokeilla väkisin jotakin kirjaa, koska ne eivät ansaitse sellaista kohtelua. Välillä oli hiukan vaikea keksiä tekemistä. Olen tottunut lukemaan aina kun on vähänkin luppoaikaa, vaikkapa puolisen tuntia ennen työhön lähtöä, tai Miksun ulkoilutuksen ja illallisen välillä, sekä joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Ja sitten ovat tietenkin ne päivät, jotka kuluvat melkein kokonaisuudessaan johonkin koukuttavan hyvään kirjaan uppoutuneena. Olen kerran kävellyt koulusta kotiin kirjaa lukien, havainnoiden ympäristöä vain sivusilmällä. Minulla on aina jokin kirja kesken, aina. Ja useampia odottamassa, että saisin ne käsiini. Ja lukemattomasti kirjoja, jotka aion lukea jossain vaiheessa elämääni. Tuntui siis oudolta, kun ei voinut eikä halunnut edetä loputtomassa luku-urakassaan. Millä täyttää tyhjät tunnit? Täytyy myöntää, että aika usein täytin ne televisiolla, enkä esimerkiksi ylimääräisellä Miksun ulkoilutuksella tai liikunnalla. Muutaman kerran kävin uimassa tai tein ruokaa, mutta enimmäkseen katselin elokuvia ja sarjoja.
Sitten eräänä päivänä huomasin katselevani "sillä silmällä" Ian McEwanin Sovitusta, paksua pokkaria, joka oli kärsivällisesti odotellut kirjastosta lainattujen kirjojen joukossa lukemistaan. Yhtäkkiä halusin kiihkeästi tietää, mitä rispaantuneet kannet pitivät sisällään, millaisia henkilöhahmoja, millaisia ongelmia, maailmoja, teemoja. Ja niin minä vedin sen hyllystä ja hautauduin nojatuoliini ja luin.
Se oli juuri niin ihanaa kuin olin muistanutkin, ja odottanut. Lumoavaa kerrontaa, nerokas juonenkuljetus ja kaunis rakkaustarina. Luin monisataasivuisen romaanin muutamassa päivässä. Innostukseni lukemiseen oli palannut, ja tänään kävin helpottamassa nälkääni rakkaassa lähikirjastossani. En ollut pitkään aikaan ollut kirjastossa sillä tavalla, vain kuljeskellut hyllyjen väleissä ja tarttunut tuttuihin nimiin ja kiinnostavilta näyttäviin kansiin, kunnes kädet olivat täynnä. Mukaan tarttui repullinen jykeviä romaaneja ja muutama tietokirja (yritän pitää historiantuntemustani yllä välivuoden aikana). Eniten kiinnostavat Vladimir Nabokovin Lolita, Haruki Murakamin Kafka rannalla, Joseph Conradin Pimeyden sydän ja José Saramagon Baltasar ja Blimunda. Murakamia ja Saramagoa olen lukenut ennenkin, enkä ole koskaan pettynyt (tai no kerran, Saramagon Elefantin matkan kohdalla). Molemmat kirjailijat ovat sellaisia, joiden tuotantoa en ole vielä koskaan huolinut omaan hyllyyni, mutta silti jokainen lukukokemus on kieltämättä ollut laadukas ja tyydyttävä. En tiedä mikä siinä on. Arvostan molempia kirjailijoita, mutta loppujen lopuksi heidän tyylinsä ovat niin erilaisia kuin omani, etten usko lukevani heidän kirjojaan useampaan kertaan. Conradin klassikkoteoksen olen lukenut ennenkin, mutta niin nuorena etten muista siitä mitään, enkä tainnut oikein muutenkaan olla tarpeeksi kypsä sitä tajuamaan. Pidemmittä puheitta, nyt lukemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti