Istuin aamulla suihkun lattialla ja katselin varpaitani. Vasemman jalan kahdessa kynnessä pienet tummentumat, kuin mustelmat tai sormenjäljet, hivuttautuvat hiljalleen kynnen yläreunaa kohti. Muutaman kuukauden kuluttua ne ovat kadonneet kokonaan, ja samalla on kadonnut kehoni viimeinen muisto ruskavaelluksistani. Viikko viikolta minun on vaikeampi muistaa, millaista on vaeltaa, millaista on, kun liian pitkät varpaankynnet törmäävät vaelluskenkien kärkiin ja varpaita alkaa aristaa, mutta kuinka sitä silti vain kävelee eteenpäin, kuinka sitä kävelee lihakset tiukkoina ja mieli virkeänä toinen toistaan kauniimmissa maisemissa. Kaipaan sitä tunnetta. Kaipaan vihreän-, kullan- ja valkoisenkirjavia tunturikoivikoita. Kaipaan kylmänkirkkaita tunturipuroja ja jokilaaksoja, joihin ne laskivat. Kaipaan jopa väsymystä ja omien suunnistustaitojensa epäilemistä. Kaipaan käkkyräisiä puita ja revontulien mahdollisuutta. (Itse taivaantulia emme onnistuneet kummallakaan reissullamme, Ruotsin tai Suomen Lapissa näkemään, vaikka heräsimme melkein joka yö keskellä yötä tähyilemään taivaalle. Kerran oli tuhkantumma tunturinkylki ja upea tuuli, joka kohisi koivikossa ja paukutti telttakangasta, mutta revontulia jäin kaipaamaan. Asun sentään Suomessa, enkä ole koskaan nähnyt niitä.)
Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin sitä millainen itse olin vaelluksella. Kaipaan sitä ihmistä joka ei horjunut rinkan painon alla, eikä eksynyt poluttomaan metsään, eikä antanut kuumeen pilata vaellustaan. Joskus tuntuu että hukkaan sen ihmisen jonnekin sohvanrakoon, mukavuuden ja laiskuuden villapaidan alle. Joskus tuntuu että se ihminen joka oli niin kotonaan tunturinrinteellä ja kivikoissa, oli vain unta. Ettei minusta enää olisikaan siihen.
Mutta totta kai minusta on. Vaikken säännöllisesti urheilua harrastakaan, koiran ja pyöräilyn ansiosta minulla on kuitenkin mukiinmenevä peruskunto, ja helposti vielä ylitän itseni, kun palkintona on hengästyttävän upea näkymä kukkulan päältä tai polku kiemurtelee komeaan solaan. Vaeltaessa kilometrit taittuvat niin vaivattoman tuntuisesti, kuin olisin pelkkää lihasta ja jännettä, vaikken sitä ole. Se on mahtavaa.
Luulen, että ihmisellä on mahdollista olla useampi rooli tai persoonallisuus, useampi elämä, kuin vain yksi. Aina niitä ei saa sovitettua edes omassa päässään yhteen, mutta silti ne molemmat, tai kaikki, ovat sulassa sovussa samassa kehossa. Minä olen se joka istuu bussissa nenä kirjassa, ja se joka kirjoittaa kirjoja, ja se joka kulkee vaiti omiin ajatuksiinsa vaipuneena erämaassa. Minä olen yhtä aikaa vain yksi ja toisaalta ihan kaikki. Minusta se on lohdullinen ajatus; vaikka en juuri nyt olekaan korpikuusen kannon alla jykevissä vaelluskengissäni, minulla on silti vaeltajan mieli ja vaeltajan muistijäljet varpaankynsissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti