...kehittyä

Viime vuonna tein lupauksen. Tai oikeastaan useammankin. Nyt on aika katsoa taaksepäin ja tarkastella, kuinka monta niistä pidin, ennen kuin voin tehdä yhtään lisää lupauksia. On punnittava, kuinka luotettava olen.

Ensinnäkin lupasin tutustua rohkeammin uusiin ihmisiin. Se on minulle vaikeaa. On niin paljon helpompi hakeutua jo tuttujen ja turvallisten ihmisten seuraan, kuin ottaa kömpelö uskonaskel kohti uusia tuttavuuksia. En ole kovin sujuva senkaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa, enkä tainnut ikävä kyllä kehittyä siinä tänäkään vuonna. Tutustuin kyllä moniin uusiin ihmisiin, mutta solmitut suhteet olivat tuskin koskaan minun aloitteestani alkaneita. Yksi rohkaiseva kokemus tosin muistuu mieleen. Vain muutama viikko sitten osallistuin pikkujouluihin, joissa kaikki olivat minua vanhempia ja kokeneempia, kaikilla tuntui olevan tuttuja joita moikkailla ja joiden kanssa vaihtaa kuulumisia. Minä tunsin alle kymmenen ihmistä sieltä, mutta en aikonut piileskellä heidän siipiensä alla koko iltaa. Lähdin kiertelemään huoneita, ajautumaan keskusteluihin, esittelemään itseäni. Välillä se oli käsittämättömän pelottavaa ja ahdistavaa; painelin posket palaen keskenään juttelevien ihmisten ohi ja toivoin etteivät he huomanneet, että olin kulkenut siitä jo kolme kertaa. Mutta sitten oli myös ihania kohtaamisia, keskusteluja hämärissä nurkkauksissa ja kirjahyllyjen äärellä. Oli hyviä neuvoja ja hauskoja muisteluja siitä, millaiset pikkujoulut olivat olleet seitsemänkymmentäluvulla. Kun lähdin juhlista Helsingin lämpimänkeltaiseen yöhön, taisin hypähdellä ja hiukan naurahtaakin ääneen. Olisi ehkä pitänyt yrittää pitää lupaustaan vähän useammin. Ties kuinka monta riemastuttavaa keskustelua olisin vuoden aikana käynyt.

Toistakaan lupaustani en pitänyt. En kertaakaan nukkunut taivasalla, ellei asuntoauton kattoikkunasta näkyviä tähtiä ja kuusenlatvoja lasketa (ei lasketa).

Sen sijaan kolmannen lupaukseni pidin, ja se tuntui mahtavalta! Olen ystäväpiirissäni ollut tunnettu siitä, että näytän aina vaivautuneelta valokuvissa - jos en siis ole peittänyt kasvojani käsilläni tai kääntynyt kokonaan poispäin. Itsestäni otettuja valokuvia en sietänyt katsoa ollenkaan, korkeintaan vilkaisin ja äännähdin inhoavasti. Se alkoi ärsyttää jo itseänikin, joten kuluneena vuonna päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Eikä se loppujen lopuksi ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin kuvittelin. En edelleenkään pidä itsestäni otettuja kuvia kovin onnistuneina. Kamera ei todellakaan imartele minua. Mutta nykyään osaan jo nauraa omituisille ilmeilleni, katsoa kasvojani tietynlaisella huvittuneella lempeydellä, niin kuin ulkopuolinen. Kauniimmatkin voisivat olla, mutta eivät ole. Sentään ne ovat hymyilevät, punaposkiset ja kauniiden ystävien ympäröimät.

Siitä puheenollen, viime vuonna kunnostauduin myös ystävänä. Lähdin kahville tai uimarannalle tai kävelylle aina kun pyydettiin ja suinkin ehdin, mutta pyysin myös itse muita seurakseni. Joskus olisi suoraan sanottuna huvittanut jäädä kotiin, tai kierrellä kerrankin omassa rauhassani kauppoja, mutta koskaan en joutunut katumaan sitä, että olin pakottanut itseni tapaamaan kavereita. En tietenkään! Minulla on ollut onni saada uskomattoman ihania ystäviä, ja mitä useammin heitä näen, sen useammin sen muistan.

Lupasin myös "viettää vähemmän aikaa television ääressä ja enemmän ulkona kuljeksien, seikkaillen, vaellellen". Tässä kohtaa taisin epäonnistua; en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon televisiota kuin nyt. Varsinkin elokuvia on tullut ylioppilaskirjoituksiin lukemista vältellessä, kirjoituksista toipuessa ja välivuotta viettäessä katsottua niin paljon, että jouluna huomasin useampaankin kertaan sanovani "Mä oon jo nähnyt tän, mutta voin mä sen uudestaankin katsoa..." Mutta toisaalta; ulkoilussa olen kunnostunut. Olen käynyt kävelyillä kavereiden kanssa, olen vaeltanut Lapissa, olen ulkoiluttanut Miksua vapaapäivinäni kaksikin kertaa päivässä. Joten ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ja ainahan on uusi vuosi ja uuden vuoden lupaukset...

Viimeinen lupaukseni kuluneelle vuodelle oli käydä useammin kirppareilla. Niin olenkin tehnyt, ja kyllä kannatti. Olen tehnyt valtavasti hyviä löytöjä (täydellinen nahkalompakko, persoonallinen suolamylly, vaatteita joista on tullut suosikkejani, muutama hyvä elokuva ja kirja...) pilkkahintaan. Kirpparit ovat loistava keksintö, ja pysyvät elämässäni tämänkin vuoden jälkeen.

Juuri se kai on parasta uudenvuodenlupauksissa: vaikka ne koskevat vain yhtä vuotta, jotkut niistä voivat jäädä ihmiseen pidemmäksikin aikaa, vaikka koko loppuelämäksi. En edelleenkään haluaisi noudattaa antamiani lupauksia ryppyotsaisesti, kaikessa onnistuen ja itseni ylittäen. Parhaita lupauksia ei pidetä vastuuntunnosta, vaan koska ne tuovat jotain uutta elämään. Muutoksen.