26. marraskuuta 2013

...kliseisyys

Tänä vuonna lahjojen antaminen saattaa oikeasti olla palkitsevampaa kuin niiden saaminen. Kaveriporukassa päätettiin, että tänä jouluna ei hankita suuria, hintavia lahjoja, vaan ostellaan kirppareilla tai tehdään itse. Innostuin ehkä liikaakin tästä itse tekemisestä, ja olen nyt muutaman viikon verran suunnitellut kaikille tärkeimmille ihmisille heille sopivan lahjan, neulonut sormeni kipeiksi (en kerro mitä, vaikka tuskin pehmeän paketin saavat tätä blogia lukevat) ja saalistanut tarvikkeita kirpputoreilta. Yhtäkään lahjaa en ole saanut vielä kokonaan valmiiksi, mutta vähitellen tarvikkeita alkaa olla kasassa sen verran, että pian se puuhailu ja askartelu ja paketointi voisi alkaa. Tunnen itseni pukin pikku apulaiseksi, salaperäiseksi ja huvittavan innostuneeksi tontuksi, joka valmistelee pajallaan jouluiloa...

Lahjojen ostaminen on minusta aina ollut jotenkin ahdistavaa. Olen huono keksimään sopivia lahjoja - etenkin niille, joista välitän kaikkein eniten. Paineet löytää juuri oikeanlainen, kaunis ja kekseliäs lahja ovat niin suuret, että lahjan antamisen ilo himmenee. Vielä pakettia ojentaessaankin sitä epäilee, onko tehnyt oikean valinnan. Itsetehtyjen lahjojen kanssa on kuitenkin toisin. Sitä tietää käyttäneensä aikaa ja vaivaa lahjan eteen (ja lahjansaaja tietää sen myös), ja siksi lahjastaan on ylpeämpi kuin jos olisi ostanut sen kalliilla jostakin hienosta design-puodista.

23. marraskuuta 2013

...tänne jäävät


Olin viimeistä kertaa mökillä ennen kevättä. Laitettiin paikkoja talvikuntoon, nostettiin vene ylös, nautittiin viimeisen kerran puusaunan pehmoisista löylyistä. Kävin jopa kastautumassa hyytävässä, harmaassa vedessä, koska kaipasin sitä. Oli jotain hiljaista haikeutta, kiitollisuutta, verkkaista hyvästelyä: tuo harmaa laituri, tämä polku, tuo niemennokka, tuo penkki, nämä unet, tämä meri, seuraavan kerran vasta jäiden lähdettyä. Talvituuli se silti vain oli, joka nosti kyyneleet silmiini kun nojasin kituvaan mäntyyn ja katselin ulkosaaristoon päin. Toisaalta olisin halunnut lähteä veneretkelle sinne, missä meri on niin suuri ympärillä, niin syvä alla, mutta olimme mökillä niin vähän aikaa tällä kertaa, että halusin viettää kaiken aikani tutussa saaressamme.

Oli kummallista, linnutonta. Olen tottunut haahkojen jatkuvaan huhuiluun ulapalta, pikkulintujen visertelyyn, lokkien kirkunaan ja tiirojen korkeampiin, kireämpiin ääniin. Nyt oli vain paljaassa oksistossa keikkuvia tiaisia, satunnainen korpin huuto veden yli. Mutta sitten, kun lähdin kävelylle saareen, törmäsin huuhkajaan. Ainakin luulen, että se oli huuhkaja. En ole ennen sellaista nähnyt. Ensin luulin sitä kotkaksi tai kalasääkseksi, niin iso se oli, mutta se lensi vaivatta puiden lomassa ja sen pää oli litteämpi. Se kiersi minut kerran ääneti, ja lekutteli sitten naapurisaareen päin. Niin ison, komean ja salaperäisen linnun kohtaaminen jätti hiljaisen, hartaan olon. Ymmärrän hyvin, miksi muinaissuomalaiset ovat pitäneet huuhkajaa niin suuressa arvossa.

Huuhkajan tapaamisen jälkeen tuntui sopivalta käydä kiertämässä toinen muinainen, jatulintarha. Jokin näissä suomalaisissa labyrinteissä kiehtoo (pitäisi varmaan lukea joitakin opuksia niistä, kai siitäkin on tehty tutkimuksia, milloin ja miksi ja ketkä niitä ovat rakentaneet). Lapsena kilpailimme siitä, kuka kiertää jatulintarhan nopeiten. Kompastelimme kiviin, juoksimme toistemme ohi vastakkaisiin suuntiin, nauroimme, huijasimme. Nyt tunnelma on täysin toisenlainen. Jatulintarhan kiertäminen on kuin meditaatiota: sitä sovittaa jalkansa menneisyyden lomaan, varovasti, hitaasti, ja jokainen askel kutoo menneisyyttä ja nykyisyyttä tiukemmin yhteen, kunnes sitä astuu jatulintarhasta täynnä kumpaakin, vaitonaisena ja kunnioittavana.

Ehkä olen tänään liian romantikko. Ehkä aina. Täällä ainakin, mökillä. Mutta onko se ihmekään?


20. marraskuuta 2013

...pehmeä pinta

Minä olen villasukkaväkeä. Se johtuu paitsi käytännöllisistä (huono ääreisverenkierto = jalat kuin kuolleella), myös tunnelmallisista syistä. On suloista hiihdellä mummin tai tädin neulomissa, sopivasti kuluneissa, untuvaisen pehmoisissa villasukissa pitkin lattioita. On ihanaa, kun aamunkylmä lattia ei pelästytäkään varpaita takaisin sängyn lämpöön. On rentouttavaa vetää jalkaan villasukat ja käpertyä nojatuoliin juostuaan koko päivän maihareissa (ei sillä että minulla olisi mitään maihareita vastaan, päinvastoin; omistan niitä kahdet parit). Villasukissa maailma on paljon pehmeämpi, lempeämpi ihmiselle, ja ihminen ehkä hiukan lempeämpi maailmalle.

18. marraskuuta 2013

...normaalinkokoiset ajatukset

Nukuin viime yönä todella huonosti. Johtuisikohan täysikuusta...? Ensin uni ei meinannut tulla ollenkaan, antoi minun pyöriä tuskastuneena sängyssäni, piirtää lakanaan kaaoksen merkkejä. Olo oli levoton ja jotenkin...dramaattinen. Kävin mielessäni läpi roolia, joka minulla on tänä vuonna teatteriryhmämme kanssa, eläydyin huippukohtiin, muistelin repliikkejäni miltei pakkomielteisesti. Noin kahdeltatoista luovutin ja nousin kirjoittelemaan mieleen nousseita asioita muistikirjaani (tunsin itseni hullun taiteilijan stereotypiaksi). En ollut ainoa, joka oli levoton; jonkin aikaa jouduin kuuntelemaan sydän syrjällään olohuoneesta kuuluvaa Miksun vingahtelua, kun se kamppaili omien painajaistensa kanssa. Lopulta, juuri kun olin menossa rauhoittelemaan sitä, äänet lakkasivat.

Lopulta uni tuli minullekin, mutta se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Se halvaannutti minut, tukahdutti, täytti järjettömillä peloilla, jotka saivat minut ravistautumaan säpsyen hereille. Uudestaan ja uudestaan vaivuin levottomaan uneen ja havahduin jälleen. Herätyskellon soidessa tuntui toisaalta siltä kuin olisin maannut jo pitkään unen ja valveen rajamailla vain odottamassa sen ääntä, toisaalta siltä kuin olisin ollut kiveä, sänkyyn kahlittu. Nyt väsymys kirvelee silmissä kuin hiekka.

En ole ennen huomannut, että täysikuu vaikuttaisi minuun, mutta nyt täytyy ilmeisesti ryhtyä tarkkailemaan tilannetta. Täysikuun vaikutus lukeutuu niihin asioihin, joihin en periaatteessa usko, mutta haluaisin uskoa. Mehän sentään olemme 70%:sti vettä, vai mitä? Eikö ole ihan loogista ajatella, että kuu, joka saa aikaan nousu- ja laskuveden, vaikuttaisi myös ihmiskehon sisällä piileviin salaisiin vesiin? Saisi ne vellomaan, tanssimaan...

17. marraskuuta 2013

...lapsuuden tuulet

Aamulla kun heräsi, saattoi melkein kuvitella olevansa mökillä. Huone oli tosin isompi, lämpimämpi ja mukavampi, mutta talon ulkopuolella humisi tuuli sellaisella äänellä, jota olen tottunut kuuntelemaan vain mökkiaamuina, kun mereltä puhaltaa tuuli suoraan sisään rannasta ja kiertää pientä mökkiämme huutaen kuin nälkäinen eläin. Kaipasin mökille. Tiesin, millaista siellä olisi tällaisena päivänä. Tiesin, kuinka raskasta olisi avata ovi, kun tuuli painautuu kaikella voimallaan sitä vasten. Tiesin, miltä tuulen riehaannuttama meri näyttää, kuinka se tuoksuu. Tiesin, millaista olisi seisoa kaislikossa, kuivien, kellastuneiden korsien kahinassa ja suhinassa. Antaa merituulen sekoittaa hiukset. Jos olisin vielä lapsi, olisin tanssinut merituulen kanssa niemennokassa, hypellyt ja pyörähdellyt ja koikkelehtinut ja nauranut hengästyneenä, ja tuuli olisi imenyt nauruni kuulumattomiin. Mutta minä olin kotona ja aikuinen, ja sain tyytyä mantereella puhaltelevaan tuuleen.

Aamulenkillä kävin heittelemässä Miksulle keppiä pienessä metsikössä. Puita en tunnistanut. Ne olivat ohuita, hauraita olentoja, harmaita, lehdettömiä. Oksat katkesivat vaivatta sormien välissä. Tuulen yltyessä valtavaksi puuskaisaksi seinämäksi puista lähti tyhjä humina, johon sekoittui onttoa kalinaa. Tuuli soitteli sitä metsää, syksyn ja talven välissä horjuvaa kuollutta, hiljaista metsikköä kuin jotain tuntematonta soitinta.

Muistan, kuinka lapsena nimesin tuulet, pidin niitä melkein elävinä olentoina, yksilöllisinä. Sadetuuli toi pisarat, talvituuli lumen tuoksun ja kaamoksen huudon. Suvituuli oli kevytkenkäinen keiju, hyräili koivujen latvustoissa. Kaikkein rakkaimpia olivat meri- ja myrskytuuli. Pidin niiden villeydestä, siitä, että niitä melkein pelkäsi. Myrskytuulen tunnisti juuri siitä pienestä, pyörryttävästä pelon ailahduksesta, jonka puiden huojunta ja oksien putoilu aiheuttaa. Myrskytuuli ei varonut. Se juoksi vauhdilla päin, ja sai minut horjahtamaan, seitsemän-kahdeksan-vuotiaan lapsen. Se nauroi päälle, villiä ja vauhkoa ulvontaa. Silti pidin siitä. Pidän edelleen.

16. marraskuuta 2013

...syksyisten aamujen lempeys

Tämän blogin kirjoittaminen on paradoksi. Silloin kun kirjoittaminen sujuu, en haluaisi käyttää inspiraatiotani mihinkään muuhun kuin romaaniini. Silloin kun se ei suju, ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa, koska kukaan ei halua lukea kömpelöä kuvausta siitä kuinka kaikki on päin mäntyä. Silti on asioita, joita en voisi kirjoittaa minnekään muualle. Kuten se, kuinka aamulenkillä näin silmäkulmassani kellanpunaisen leiskahduksen ilmassa niityn yllä. Se oli kissa, joka tavoitteli ohi lentäviä varpusia. Kissa oli tuttu; olin nähnyt sen kerran aiemminkin saalistamassa juuri sillä niityllä. Kävin tervehtimässä sitä, ja se kurotti päätään ja nuuski minua kuono muutaman sentin päässä kasvoistani. Olen koiraihminen, mutta täytyy myöntää, että kissoissakin on jotain lumoavaa, sellaista viehkeää itsetietoisuutta.

Haluaisin kirjoittaa myös siitä, kuinka odotan joulua, ja villasukista, ja kirpputoreista, ja tatuoinneista, ja unelmista ja unista ja muuttolinnuista, ja kauneudesta ylipäätään, ja siksi olen päättänyt antaa tälle blogille uuden mahdollisuuden. Minä tarvitsen paikan, jossa voin kirjoittaa niistä kauniista asioista, jotka eivät romaaniini mahdu tai sovi, mutta jotka kuitenkin pyytävät päästä kirjoitetuiksi, kerätyiksi tien pientareelta. Toivottavasti joku siellä ruudun toisella puolella tarvitsee näitä kauniita asioita myös.