...tänne jäävät

Olin viimeistä kertaa mökillä ennen kevättä. Laitettiin paikkoja talvikuntoon, nostettiin vene ylös, nautittiin viimeisen kerran puusaunan pehmoisista löylyistä. Kävin jopa kastautumassa hyytävässä, harmaassa vedessä, koska kaipasin sitä. Oli jotain hiljaista haikeutta, kiitollisuutta, verkkaista hyvästelyä: tuo harmaa laituri, tämä polku, tuo niemennokka, tuo penkki, nämä unet, tämä meri, seuraavan kerran vasta jäiden lähdettyä. Talvituuli se silti vain oli, joka nosti kyyneleet silmiini kun nojasin kituvaan mäntyyn ja katselin ulkosaaristoon päin. Toisaalta olisin halunnut lähteä veneretkelle sinne, missä meri on niin suuri ympärillä, niin syvä alla, mutta olimme mökillä niin vähän aikaa tällä kertaa, että halusin viettää kaiken aikani tutussa saaressamme.

Oli kummallista, linnutonta. Olen tottunut haahkojen jatkuvaan huhuiluun ulapalta, pikkulintujen visertelyyn, lokkien kirkunaan ja tiirojen korkeampiin, kireämpiin ääniin. Nyt oli vain paljaassa oksistossa keikkuvia tiaisia, satunnainen korpin huuto veden yli. Mutta sitten, kun lähdin kävelylle saareen, törmäsin huuhkajaan. Ainakin luulen, että se oli huuhkaja. En ole ennen sellaista nähnyt. Ensin luulin sitä kotkaksi tai kalasääkseksi, niin iso se oli, mutta se lensi vaivatta puiden lomassa ja sen pää oli litteämpi. Se kiersi minut kerran ääneti, ja lekutteli sitten naapurisaareen päin. Niin ison, komean ja salaperäisen linnun kohtaaminen jätti hiljaisen, hartaan olon. Ymmärrän hyvin, miksi muinaissuomalaiset ovat pitäneet huuhkajaa niin suuressa arvossa.

Huuhkajan tapaamisen jälkeen tuntui sopivalta käydä kiertämässä toinen muinainen, jatulintarha. Jokin näissä suomalaisissa labyrinteissä kiehtoo (pitäisi varmaan lukea joitakin opuksia niistä, kai siitäkin on tehty tutkimuksia, milloin ja miksi ja ketkä niitä ovat rakentaneet). Lapsena kilpailimme siitä, kuka kiertää jatulintarhan nopeiten. Kompastelimme kiviin, juoksimme toistemme ohi vastakkaisiin suuntiin, nauroimme, huijasimme. Nyt tunnelma on täysin toisenlainen. Jatulintarhan kiertäminen on kuin meditaatiota: sitä sovittaa jalkansa menneisyyden lomaan, varovasti, hitaasti, ja jokainen askel kutoo menneisyyttä ja nykyisyyttä tiukemmin yhteen, kunnes sitä astuu jatulintarhasta täynnä kumpaakin, vaitonaisena ja kunnioittavana.

Ehkä olen tänään liian romantikko. Ehkä aina. Täällä ainakin, mökillä. Mutta onko se ihmekään?