Tämän blogin kirjoittaminen on paradoksi. Silloin kun kirjoittaminen sujuu, en haluaisi käyttää inspiraatiotani mihinkään muuhun kuin romaaniini. Silloin kun se ei suju, ei pitäisi ollenkaan kirjoittaa, koska kukaan ei halua lukea kömpelöä kuvausta siitä kuinka kaikki on päin mäntyä. Silti on asioita, joita en voisi kirjoittaa minnekään muualle. Kuten se, kuinka aamulenkillä näin silmäkulmassani kellanpunaisen leiskahduksen ilmassa niityn yllä. Se oli kissa, joka tavoitteli ohi lentäviä varpusia. Kissa oli tuttu; olin nähnyt sen kerran aiemminkin saalistamassa juuri sillä niityllä. Kävin tervehtimässä sitä, ja se kurotti päätään ja nuuski minua kuono muutaman sentin päässä kasvoistani. Olen koiraihminen, mutta täytyy myöntää, että kissoissakin on jotain lumoavaa, sellaista viehkeää itsetietoisuutta.
Haluaisin kirjoittaa myös siitä, kuinka odotan joulua, ja villasukista, ja kirpputoreista, ja tatuoinneista, ja unelmista ja unista ja muuttolinnuista, ja kauneudesta ylipäätään, ja siksi olen päättänyt antaa tälle blogille uuden mahdollisuuden. Minä tarvitsen paikan, jossa voin kirjoittaa niistä kauniista asioista, jotka eivät romaaniini mahdu tai sovi, mutta jotka kuitenkin pyytävät päästä kirjoitetuiksi, kerätyiksi tien pientareelta. Toivottavasti joku siellä ruudun toisella puolella tarvitsee näitä kauniita asioita myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti