Lempikeltaiseni on iltavalon läpi putoavien koivunlehtien keltainen.
Olen kai ennenkin tämän sanonut, mutta syksy on minun vuodenaikani. Sillä, että syntymäpäiväni on syyskuussa, on tietysti jotakin merkitystä. Varsinkin tänä ainoana(?) syntymäpäivänä, kun vanheneminen vuoden verran oikeasti tuntuu jossakin. Tuntuu, kuin kaikki mahdolliset ovet olisivat auki. Joitakin niistä suljen ohikulkiessani, ja sekin tuntuu vain hyvältä, koska se on oma, itsenäinen päätökseni, ja piirtää rajat sille mitä olen ja miten haluan elää.
Mutta ei pelkkä syntymäpäivä minusta syksyn lasta tee. Syksyssä vain on jotakin niin...minua. Myös se melankolian mahdollisuus on minua, mutta enimmäkseen ne kuulaina hohtelevat aamut, tielle leijailevien lehtien tanssi (kuinka niiden perään edelleen haluaisi kurottaa, kokeilla siepata ilmasta), kirkastuva tähtitaivas ja muuttolintujen siivissä kahiseva kaipuu jonnekin kauas. Kaikki se muutos, kuoleminen, kyllä, mutta myös sisuuntuminen, kesän mukavuuden taakse jättäminen, on minua. Toisaalta haluaisin jäädä näihin syyspäiviin pidemmäksikin aikaa, toisaalta syksystä tekee lumoavan juuri se, että se on aina liian lyhyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti