tag:blogger.com,1999:blog-87425085094344196692024-03-20T15:21:22.261+02:00Onnea on...Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.comBlogger149125tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-43089566392582174482015-03-24T13:16:00.001+02:002015-03-24T13:17:56.526+02:00...japanilainen estetiikka<div>
Tällä hetkellä yöpöydälläni on <i>Sputnik-rakastettuni</i>, viides lukemani <b>Haruki Murakamin</b> kirja. Aloitin kirjan pari päivää sitten bussissa istuen, ja upposin heti ensimmäisellä sivulla tilaan, jota voisi kutsua murakamimaiseksi todellisuudeksi. Sieltä minut löytää näinä kylminä alkukevään päivinä. Se on lempeä, hienovaraisen askeettinen ja viehättävä maailma, jossa käyskentelee siroja ihmisiä, ja hillittyjä mutta sitäkin syvempiä tunteita. Tyylikkyydestään huolimatta se ei ole siloteltu todellisuus. Murakamin kirjoissa ihmisillä on arveluttavia moraalikäsityksiä, he ovat turhautuneita ja ärsyyntyneitä ja reissussa rähjääntyneitä, mutta siitä huolimatta he ovat yleensä jollain tapaa ihailtavia. Ainakin minussa Murakami herättää halun olla parempi ihminen, enemmän tuon kirjallisen maailman hahmojen kaltainen.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Vaikka olen lukenut Murakamia maltillisesti, pyhittäen sille vain muutamia hetkiä iltapäivisin ja iltaisin, romaanin tunnelma seurailee minua aamusta iltaan. En välttämättä ajattele kirjan tapahtumia tai hahmoja, mutta saatan huomata olemisessani vaikutteita siitä, mitä olen lukenut. Sitä on vaikea selittää, mutta Murakamin lukeminen saa minut näkemään maailman astetta sensuellimpana, viehättävämpänä. Kiinnitän huomiota siihen miten aamun valo laskeutuu huoneeseeni, tai kuinka puiden oksat heittävät sulavia varjoja kylmän kiven pinnalle. Minun tekee mieli venytellä, valmistaa kevyttä ruokaa, juoda hiukan jäähtynyttä teetä, pukeutua androgyynin tyylikkäästi, kulkea paljain jaloin ympäri taloa ja kuunnella musiikkia jossa soivat klassiset, akustiset soittimet, saksofoni ja piano, sello. Minun tekee mieli olla sivistynyt, tyyni, lempeä, vivahteikas ihminen, sellainen kuin ihmiset Murakamin maailmassa ovat. Haluan tuoksua kevyesti sitruksiselle, olla kasvissyöjä, rakastaa ja olla hyvä kätkemään sen. Haluan, että elämäni on askeettisen selkeä ja järjestelmällinen, mutta silti - tai juuri siksi - kaunis ja nautinnollinen.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Jos kirjoilla on kyky muuttaa ihmistä, toivon todella, että Murakamin kirjat ovat niitä jotka kykenevät siihen.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-65153746444537124732015-03-18T08:40:00.000+02:002015-03-18T08:40:24.823+02:00...valoMinulle on lähiaikoina kertynyt hitaasti mutta varmasti varsin rasittava määrä univelkaa. Elämä on vain yksinkertaisesti liian jännittävää kulutettavaksi nukkumiseen, vaikka rakastankin unta ja lepoa yli kaiken. Viime yönä tarjoutui tilaisuus nukkua tuota velkaa pois. Tai niin kuvittelin. Menin sänkyyn puoli yhdeltätoista (aikaisemminkin olisin voinut, mutta kun postista saapuu laatikollinen omia kirjoja, ei niistä malta pitää näppejään erossa vaan alkaa heti signeerata niitä) ja nukahdin minuutin sisällä. Upposin jonnekin. Seuraavaksi muistan huoneeni ovesta työntyneen valon ja isäni, jonka sanoista vain yksi upposi tajuntaani: revontulet.<br />
<br />
Samana iltana muutama tunti aikaisemmin kaverini oli ilmoittanut nähneensä revontulia Espoon taivaalla. Minä olin Leppävaaran juna-asemalla ja kurottelin aivan asemalaiturin reunalla, jotta näkisin katoksen alta. En nähnyt mitään. Kiroilin huonoa tuuriani kavereilleni ja kiukuttelin, etten varmaan koskaan näe revontulia. Olen ollut Lapissakin yli viikon putkeen, puhumattakaan siitä että asun Suomessa, enkä siltikään ole onnistunut näkemään niitä.<br />
<br />
Kun isä tuli herättämään minut kello kahdeltatoista yöllä, juoksin pihalle paljain jaloin, niin paljon pelkäsin että revontulet jäisivät tälläkin kertaa näkemättä. Takin ehdin sentään laittaa päälle. Ja siellä ne olivat. Revontulet, aurora borealis, vedenvalkeat (Emmi Itärannan esikoisromaanissa revontulille on annettu mielestäni erittäin osuva ja kaunis nimi), taivaan tulet. Ensimmäiseni. Ensin erotin taivaalla vain kevyttä utua, kummallista kuultavanharmaata pilveä. Sitten näin kuinka se liikehti. Kuin tuulenvireessä väreilevä verho, tai auringon heijastus vedessä. Kovin upeanvärinen se ei ollut, korkeintaan hailakan vaaleansininen. Mutta se liikehdintä, se oli uskomattoman viehkeää katsottavaa. Kun sen näkee, ei ihmettele ollenkaan, miksi revontulia on pidetty monessa kulttuurissa henkimaailman asioina. Taivaan poikki aaltoilevissa valoissa on jotain lumoavaa, jotain joka pakottaa seisomaan hiljaa paikallaan, pää kenossa, hengitys taivasta kohti kohoavana huurupilvenä. Silloin tällöin väri ikään kuin leiskahti eteenpäin, valloitti uuden alueen kirkasta tähtitaivasta, niin kuin tuulen voimasta pullistuva ohut verho. Se leiskautti minunkin sydäntäni.<br />
<br />
Lopulta routainen maa pakotti minut kipittämään lämpimän suihkun kautta sänkyyn. Jalkoja jäyti pakkanen, mutta verhojen takana vedenvalkeat jatkoivat tanssiaan, ja niiden tanssiin minä nukahdin.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-23839281930973711292015-02-23T12:30:00.000+02:002015-02-23T12:30:00.898+02:00...niin etten tiedä mitä tehdä sillä kaikellaNiin se vain on, että mitä enemmän omassa elämässä on meneillään, sitä vähemmän tänne tulee kirjoitettua. Enkä kirjoita muutenkaan, juuri nyt. En ehdi. Sen aika on sitten kun oma elämä on tyhjempää - ei välttämättä tylsempää, vain sellaista ettei se jatkuvasti kutita vatsasta ja nyi suupieliä ja täytä päätä kesävaatteilla, takkatulilla ja linnunsiivillä.<br />
<br />
On oikeastaan aika rasittavaa olla onnellinen. En ole nukkunut kunnolla viikkoihin. Vaikka kaikki on oikeasti tosi hyvin, tunnen välillä lamaannuttavaa ahdistusta tai kaikennielevää ärsyyntymistä ihan pienistä asioista. Luulen, että se on vain sydämen keino suojella itseään. Ei koko ajan voi olla onnensa kukkuloilla, hulluksihan siitä tulisi. Synkeämmät hetket ovat sydämen horjahtelua kaiken sen onnen alla, yritys päästä takaisin tasapainoon.<br />
<br />
Kaikesta elämässäni tapahtuvasta en halua puhua täällä, mutta yksi syy onnelliseen olemiseeni on tämä: <u>ensi viikolla julkaistaan esikoisromaanini Tähtimosaiikki</u>. Olen odottanut sitä, unelmoinut siitä, pelännyt sitä, jännittänyt sitä ja valmistautunut siihen niin pitkään etten voi uskoa että aika on lopultakin koittamassa. Kun jo "pelkkä" haastattelupyyntökin kirjan tiimoilta saa minut tekemään hillittömiä varsahyppyjä työpaikan taukotilassa (onneksi muut eivät silloin olleet tauolla, sillä taisin vähän hihkaistakin ääneen), miltäköhän tuntuu lämpimäisen piteleminen käsissäni, kirjoittamieni sanojen lukeminen kovien kansien välistä? Luulen, että pyörtyminen olisi sopiva reaktio.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-61597927114121432862015-02-22T17:58:00.000+02:002015-02-22T17:58:16.482+02:00...uskoutuminenAloitin meikkaamisen noin puolitoista vuotta sitten, 17-vuotiaana. En tiedä miksi juuri silloin. Se ei ollut tietoinen päätös, vaan pelkkä tuntemus. Minusta vain tuntui, että nyt on aika. Aika perehtyä meikkauksen saloihin, aika ihastua luomiväreihin ja poskipuniin ja puuterin tuoksuun. Aika pyörtää joskus yläasteen matikantunnilla itselleen annettu lupaus, ettei ikinä aio ostaa ripsentaivutinta.<br />
<br />
Muistan vielä sen päivän, kun näin parhaalla ystävälläni ensimmäistä kertaa ripsiväriä. Se yllätti minut. Hän näytti niin erilaiselta sen kanssa, vieraalta. Juuri se oli ensimmäinen ajatukseni meikistä: ei se, että se tekisi ihmisestä kauniin, vaan että se tekee ihmisestä erilaisen näköisen. (Ei sillä että kaverini ei olisi ollut kaunis, hän oli, ja on, mutta se ei ollut ensimmäisenä mielessäni.) Ehkä juuri siksi en itse aloittanut meikkaamista samaan aikaan. Tuntui kuin se ei olisi koskenut minua ollenkaan, vaikka juuri silloin, yläasteelle siirtyessä, kaikki tuntuivat aloittavan meikkauksen.<br />
<br />
Elin koko yläasteen meikkaamattomana. Katselin kuinka luokkakaverit ehostivat itseään jumppatunnin jälkeen, puuteroivat, nyppivät, taivuttivat, rajasivat, punasivat. Siinä rituaalissa oli jotain kiehtovaa, sen myönnän. Minusta oli hauska seurata sivusta kuinka ystäväni meikkasivat itseään. Joskus se vaikutti hiukan naurettavalta; ensin tytöt peittävät kasvojensa punaisuuden meikkivoiteella, ja levittävät sitten päälle punaa purkista. Mutta jotain ihastuttavan naisellista värikkäissä paleteissa, pehmoisissa siveltimissä, pelottavan näköisissä ripsentaivuttimissa ja huulipunahylsyissä oli. Silloin tällöin joku halusi meikata minutkin, ja minä suostuin. Mutta vaikka kuulin ensimmäisen kehuni pojalta joka näki minut sinisessä luomivärissä, en jostain syystä koskaan tuntenut tarvetta aloittaa meikkaamista. Kyse ei ollut siitä, että olisin kuvitellut olevani niin kaunis etten tarvinnut meikkiä. (Minulla oli - ja on - päiviä, jolloin aidosti pidän siitä mitä näen peilistä, mutta enimmäkseen pidän itseäni varsin tavanomaisen näköisenä. En ole klassisen kaunis, korkeintaan sievä, aina silloin tällöin, oikeasta kulmasta katsottuna.) Minä vain en koskaan kokenut meikkaamista tärkeäksi. Muuten en osaa sitä selittää. Se ei kiinnostanut minua, se ei koskenut minua. Edes ryhmäpaine ei vaikuttanut minuun.<br />
<br />
Lukioon siirryttäessä meikkaamattomuus alkoi tuntua enemmän tietoiselta valinnalta. Olin kuullut tarpeeksi tarinoita siitä kuinka kaverini eivät kehdanneet enää mennä ruokakauppaankaan meikkaamattomina. En halunnut sellaista itselleni. Halusin yhä ne muutamat päivät kuukaudessa, jolloin kylpyhuoneen peilistä minua katsoi sievä olento suurine, meikkaamattomine silmineen ja luonnollisine huulineen. Pelkäsin, että jos aloittaisin meikkaamisen, se veisi minut kokonaan, enkä enää osaisi nähdä itseäni kauniina ilman sitä.<br />
<br />
Nyt, puolentoista vuoden kuluttua ensimmäisten meikkieni ostamisesta, suhteeni meikkaamiseen muistuttaa vanhaa sanontaa "tuli on hyvä renki mutta huono isäntä". Olen löytänyt muutaman hyvän tuotteen: ohuen mutta tasoittavan meikkivoiteen, hyvän puuterin, kauniin huulipunasävyn ja ihanan rajauskynän. Joidenkin tuotteiden kohdalla vielä haeskelen: ensialkuun täydelliseltä vaikuttanut ripsari osoittautui suomalaiseen räntäsateeseen kestämättömäksi, ja haluaisin kokeilla jotain muitakin värejä luomilleni kuin pronssin ja kullan eri sävyjä, mutta kaikki muu näyttää ihollani siltä kuin olisin maalannut vesiväreillä. En anna kuitenkaan hyvien tai huonojen meikkien hallita itseäni. On päiviä, jolloin laitan koko helahoidon kasvoilleni, ja nautin siitä touhusta, kaikesta siitä varjostamisesta ja häivyttämisestä ja siitä kuinka kulmakarvat piirtyvät silmien yläpuolelle ja silmät näyttävät entistäkin suuremmilta ja sinisemmiltä. Joskus taas tyydyn pelkkään pohjustukseen, tai kulmiin, tai ripsariin. Joskus on kausia jolloin kulmaväri näyttää liian röyhkeältä ja silmiinpistävältä, ja ylipäätään meikki tekee minusta koppavan ja etäisen näköisen. Silloin jätän hyvällä omallatunnolla meikkaamatta. Menen fiiliksen mukaan, päivä kerrallaan, ja varon ylilyöntejä.<br />
<br />
Yksi on pysynyt samana: en edelleenkään ole sitä mieltä, että meikki tekee ihmisestä kauniimman. Vain erilaisen näköisen. "Rumina" päivinä saan itsestäni pienellä ehostuksella ehkä siistimmän ja huolitellumman näköisen, mutta en silti iske silmää peilistä katselevalle nuorelle naiselle. Hyvinä päivinä taas ei ole oikeastaan väliä, meikkaanko vai en. Kun meikki on onnistunut, se kieltämättä tuo esille kasvojen parhaat puolet, ja häivyttää huonompia, mutta se ei varsinaisesti muuta ihmisen ulkonäköä. Voin korostaa silmiä tai huulia, mutten voi muuttaa niiden väriä tai tehdä niistä paksumpia. Ei sillä että niin haluaisin tehdäkään.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-77625319076633738652015-02-17T11:16:00.003+02:002015-02-17T11:16:44.136+02:00...aamun houreetHaluan tatuoinnin.<br />
<br />
Tämä ei ole mikään hetken villitys. Olen harkinnut tätä pitkään, vuosikausia, kerännyt inspiraatiokuvia ja tehnyt mielikuvaharjoituksia peilin edessä (miten kaunis pinta rintakehä onkaan, kuin tehty musteviivoille). Suunnitelmat ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta nyt ne ovat pysyneet samoina niin pitkän aikaa, että luulen uskaltavani ottaa seuraavan askeleen. Vanhemmille asia pitää vielä esitellä, ja tatuointistudio valita, mutta jos kaikki menee niin kuin toivon, huhtikuussa minua koristaa joutsenen tähtikuvio, suosikkini kaikista tähtikuvioista.<br />
<br />
Tatuoinnit kiehtovat minua. Niiden pysyvyys ja symboliikka tekee niistä jotain paljon enemmän kuin vain esteettisiä koristeita iholla. Toisaalta ne ovat ehdottomasti kauniimpia kuin toisenlaiset jäljet, mustelmat ja arvet joita elämä meihin jättää. (Minulla on hiukan typerä päähänpinttymä saada elinikäisiä haavoja, arpia joista voin kertoa tarinoita vanhemmalla iällä. Vielä niitä ei ole tullut - lukuunottamatta himmeää viivaa polvessani, jonka repäisin kaatuneen puun oksantynkään sen yli kiivetessäni - , enkä tietysti niitä tarkoituksella hankikaan, mutta suunnitelmissa on niin monta matkaa, että eiköhän niitä pakostikin siunaannu...) Tatuointi on jäljen jättämistä ympäristönsä sijaan itseensä. "Minä olin täällä, jotain tapahtui, jotain muistamisen arvoista." Ja: "Tämä on minun kehoni, merkitsen sen itselleni." Haluan hakkauttaa ideani ja unelmani, elämäni tällaisena kuin sitä nyt elän, ihooni.<br />
<br />
Päädyin joutsenen tähtikuvioon sen harvinaisuuden, kauneuden ja symboliikan takia. Linnut ovat aina olleet minulle tärkeitä. Niissä on vapautta ja keveyttä jota toivon itseeni, mutta myös raskasta kaipuuta, jonka senkin tunnen. Pelkkä linnunkuva, siluetti, on kuitenkin niin tavanomainen tatuointiaihe, etten halunnut sellaista omaan kehooni. Halusin jotain ainutlaatuista, jotain mikä merkitsee paljon vain minulle. Sitten löysin kuvia tähtikuviotatuoinneista. Viehkeitä, siroja pisteviivoja ja sieviä tähtiä ripoteltuna kalpeille olkapäille, lonkkaluille. Se tuntui heti sopivalta minulle. Lempitähtikuvioni on joutsen. Se on ristin muotoinen, suurehko hahmo joka levittää siipensä taivaalle syysöinä ja lentää pitkin linnunrataa. Täydellinen tatuointi ihmiselle joka kaipaa kauas mutta rakastaa myös marraskuisia, suomalaisia rantoja ja vaaleita kesäöitä.<br />
<br />
Nyt kun olen päättänyt, mikä ensimmäinen tatuointini tulee olemaan, olen käynyt ahneeksi. Haluan kokonaisen tähtitaivaan rintakehääni, en vain yksinäistä joutsenta lentämässä sydämen suunnalta kohti olkapäätäni. Haluan lohikäärmeen fantasiamaailmoista muistuttamaan, ja ison karhun merkitsemään minut kotimaahani kuuluvaksi. Haluan suuren puun kasvavan selkääni... Mutta on maltettava mielensä. Minulla on kyllä aikaa toteuttaa tatuointisuunnitelmani, jos niin päätän. Aion aloittaa yhdestä, siitä tärkeimmästä.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-42752294807852418362015-02-10T12:21:00.001+02:002015-02-10T12:21:02.229+02:00...naisellinen oloSanoin kerran ystävieni kanssa keskustellessa: "Me kaikki vaan teeskennellään, ei aikuisia ole olemassakaan." Luulen, että puheenaiheena oli se, kuinka kaverini ei tuntenut olevansa kypsä ja aikuinen vaikka sitä häneltä odotettiin. Silloin tuo lausahdus tuntui oivaltavalta. Minusta tuntui, että aikuisuus on pelkkä myytti, että kaikki ns. aikuiset vain teeskentelevät kypsää ja vastuullista, vaikka oikeasti kaikki ovat yhtä ymmällään maailmasta ja veroilmoituksista ja palkanlaskennasta. Nyt en ole enää ihan varma asiasta.<br />
<br />
Lukion jälkeen olen alkanut tuntea oloani jotenkin erilaiseksi. Itsenäistymisenkaipuu minulla on ollut jo jonkin aikaa, halu muuttaa omilleni ja järjestää omannäköiseni elämän ympäristöön, jonka olen itse valinnut. Haluan kodin jota siivota ja sisustaa, haluan tehdä omat ostokseni, haluan joutua seuraamaan rahankäyttöäni, jotta rahat riittäisivät koko kuukaudeksi. Yhtäkkiä kaikki nuo pienet suuret asiat eivät tunnukaan masentavilta, vaan jännittäviltä. Seikkailulta. Yhtäkkiä "vastuullinen aikuinen" ei olekaan kirosana vaan jotain, millaiseksi haluan tulla. Ja kuukausi kuukaudelta minusta todella tuntuu, kuin olisin tulossa sellaiseksi.<br />
<br />
Asioita jotka saavat minut tuntemaan itseni aikuiseksi:<br />
<ul>
<li>tyylikäs musta osoitekirja</li>
<li>S-etukortti</li>
<li>palkka</li>
<li>myymälän sulkeminen itsenäisesti</li>
<li>salijäsenyys</li>
<li>nahkakengistä huolehtiminen</li>
<li>vuokra-asuntojen etsiminen</li>
<li>auton vieminen huoltoon ja katsastukseen isin puolesta</li>
<li>ylipäätään ajaminen</li>
<li>töihin lähteminen</li>
<li>lääkärintodistus</li>
<li>oma hylly kylpyhuoneessa</li>
<li>päätös siivota siksi että huone on sotkuinen, ei siksi että käsketään siivoamaan</li>
<li>tulevat vaalit joissa saan äänestää</li>
<li>omat matkat</li>
</ul>
<div>
Etenen vielä pienin askelin; asun elokuuhun asti vanhempieni luona, joten aikuistumisen rajat ovat huoneeni kokoiset. Se saattaa olla ihan hyväkin asia. Vaikka aikuistuminen kiinnostaa, en halua kiirehtiä sitä kohti. Ehtiihän sitä sitten olla vastuullinen ja järkevä, säästää rahaa, maksaa laskuja, päättää mitä sitä tänään söisi. Olen (edelleen) ihan tyytyväinen siihen missä ja millainen olen nyt: aikuistumisen kynnyksellä, mutta vielä tarpeeksi nuori ja vastuuton, jotta voin silloin tällöin katsoa Disney-elokuvia ja vaihtaa yöppäriin kuudelta illalla. Ja kuka tietää, ehkä aikuisuutta ei todella olekaan olemassa, ja voin jatkaa samalla linjalla vielä yli kaksikymppisenäkin.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-19876973409808536512015-01-24T17:43:00.003+02:002015-01-24T17:43:16.798+02:00...matkamuistotPalasin Barcelonasta tiistaina. Silmien alla oli mustat varjot ja sormissa kuluneet kynsilakat. Univelkaa oli kertynyt niin paljon, että lyhennän sitä vieläkin. Eihän sitä matkalla ollessa malta nukkua, kun on niin paljon näkemistä ja tekemistä; ihasteltavia rakennuksia, käyskenneltäviä puistoja, maistettavia ruokia.<br />
<br />
Toin mukanani oliiviöljyä, jamonia (espanjalaista kinkkua) ja pelipaidan perheelle tuliaiseksi, yhden upean vaatekappaleen Espanjan alennusmyynneistä, kolmetoista aukeamaa matkapäiväkirjaa, sekalaisia kuitteja, käyntikortteja ja muita lappusia, ja repaleisen kartan. Yleensä hankin jonkin kauniin, pysyvän matkamuiston itsellenikin, kuten aidon venetsialaisen naamion, mutta nyt ei tehnyt mieli. En tarvinnut mosaiikkiliskon pienoismallia tai Gaudín elämää esittelevää kirjaa. Eivät ne ole se Barcelona, jonka minä koin (vaikka rakastuinkin Gaudín arkkitehtuurin kummallisuuksiin, ennennäkemättömiin muotoihin ja mielikuvitukseen).<br />
<br />
Parhaat matkamuistot eivät mahdu matkalaukkuun. Ne ovat sananmukaisesti muistoja, hetkiä, ajatuksia ja tunteita joita vieraassa paikassa on kokenut ja joita ei voi missään muualla enää kokea. Sitä voi vain yrittää tarttua niihin hetkiin, pitää ne itsellään ja tehdä niistä muistoja - toivoa, että ne pysyvät matkassa, kun lentokone laskeutuu kotimaahan. Joskus se ei onnistu. Ihmisen muisti on rajallinen, ja monta hienoa hetkeä olen minäkin varmasti kadottanut. Mutta ne jotka onnistun säilyttämään, ovat sitäkin arvokkaampia. Haluan muistaa millaista oli eksyä Gaudín mielikuvitukseen (tunnetaan myös Park Güellina), millaista oli tanssia salsaa niin pienellä salsaklubilla että pää osui kaikilla kattoon, millasta oli luottaa ihmisiin jotka oli tavannut vasta muutama tunti sitten, millaista oli olla osa hostellin yhteisöä ja ystävystyä niin nopeasti ja ohikiitävästi ihmisiin, joita tuskin enää koskaan tapaa. Ja ennen kaikkea haluan muistaa, millainen itse olin Barcelonassa.<br />
<br />
<a href="http://onneaonolemassa.blogspot.fi/2014/12/pakkastaivaan-variset-silmat.html">Meidän oli tarkoitus</a> olla salaperäisiä ja taiteellisia, mustaan pukeutuvia kaunottaria jotka katsovat raukeasti silmäripsiensä alta ohikulkevia ihmisiä ja puhuvat kiehtovan outoa kieltä keskenään. Sen sijaan nauroin enemmän ja säännöllisemmin kuin pitkään aikaan, lauloin ääneen hostellin radion mukana ja hymyilin lapsellisen innostuneesti kaikelle ja kaikille. En ollut tyylikkään synkkä vaan hillitön ja elämäniloinen. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. Jos jotain haluan saada mukaani Barcelonasta, se on tuo välitön, onnellinen, itsevarma nuori nainen joka keskustelee sujuvasti englanniksi ja katsoo rohkeasti silmiin. Joka ei pelkää tulevansa torjutuksi.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-50036957472688853982015-01-12T09:13:00.001+02:002015-01-12T09:13:03.826+02:00...elämäni puutRakastan puita. Ryhmyisine, elämän kolhimine runkoineen, maata pitkin kiemurtelevine juuristoineen ja lehtikruunuineen ne ovat lumoavan kauniita, lukuisten kuvieni kaunottaria.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzJ56Ilo8SybFZbCKlgNnnnbG0epwYfwOBH2KHL7bJ1snPxvR1H7ZyINw2bfioqM4_upyPUE_KWWO-oKSE4JgKQpSkS_k3hFXDcwh5vf_AQHyWQX3FsaBXtNJn-MhpSMeUxcEOqfEXozMY/s1600/DSC_3100.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzJ56Ilo8SybFZbCKlgNnnnbG0epwYfwOBH2KHL7bJ1snPxvR1H7ZyINw2bfioqM4_upyPUE_KWWO-oKSE4JgKQpSkS_k3hFXDcwh5vf_AQHyWQX3FsaBXtNJn-MhpSMeUxcEOqfEXozMY/s1600/DSC_3100.JPG" height="212" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgXW6iylpTNunY__BUzkGIDdLM6EM-MpyoQE57bLKszkUY4Z1eBooC44Q6_zK01jxkF-fXKXeqYpc3N2PdWXfpH2OjNs-N4MWce6rCfBVT9a0pm0YkxTprfvB7DB13UUUR_whfQp-9ghGnL/s1600/DSCN3580.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgXW6iylpTNunY__BUzkGIDdLM6EM-MpyoQE57bLKszkUY4Z1eBooC44Q6_zK01jxkF-fXKXeqYpc3N2PdWXfpH2OjNs-N4MWce6rCfBVT9a0pm0YkxTprfvB7DB13UUUR_whfQp-9ghGnL/s1600/DSCN3580.JPG" height="400" width="300" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMkHO1oHumnO1DF0vGS3CNMDPNJvHIe6BWkbuS1bW-oDf8lsNgqaPAErD1IUwdrSHVoCA5g6yTY-8uUTqjWFQ3bfd7d6tXwKz4xGGx37Mc2eGmdm2RnklOwKeZblBz6GOPnRKy119oD5U0/s1600/031.JPG" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMkHO1oHumnO1DF0vGS3CNMDPNJvHIe6BWkbuS1bW-oDf8lsNgqaPAErD1IUwdrSHVoCA5g6yTY-8uUTqjWFQ3bfd7d6tXwKz4xGGx37Mc2eGmdm2RnklOwKeZblBz6GOPnRKy119oD5U0/s1600/031.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj077YBo-7rZ45j4n0GD65-TWPpYhw3AE5CzQdmy45M72gbIQChzA8WwCowNQH5MtTq5wKFEvEOzgA2PP7oixxhyQ1vkm4SBEaolLqZJlq-xytawJikhUikLVJfn-jK-OtQLNJyqHxuNs5J/s1600/DSCN3942.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj077YBo-7rZ45j4n0GD65-TWPpYhw3AE5CzQdmy45M72gbIQChzA8WwCowNQH5MtTq5wKFEvEOzgA2PP7oixxhyQ1vkm4SBEaolLqZJlq-xytawJikhUikLVJfn-jK-OtQLNJyqHxuNs5J/s1600/DSCN3942.JPG" height="320" width="240" /></a><br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Puissa on jotain mystistä. Ne ovat meidän maailmamme jättiläisiä, mykkiä olentoja jotka ovat nähneet paljon. Joskus mietin, mitä ne sanoisivat, jos osaisivat. Muistelisivatko ne pommikoneita Suomen yllä, vai kiinnostaisiko niitä ihmisten asiat ollenkaan? Voin kuvitella, että ei. Ne elävät niin paljon vanhemmiksi kuin yksikään meistä. Ne katsovat kuinka me nukumme, leikimme, suutelemme ja itkemme niiden juurella, kasvamme ja kuolemme pois. Niitä ei liikuta meidän murheemme, vain tuuli ja aurinko. Sellaisessa elämässä on jotain ylevää ja arvoituksellista.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi3jZR0GavrcxHBsIDCV9PYwXVWcRP5sBy1vb5c6aHPI98xx-NP2ejQB-SvhEa2GszIqIOM56wbHmCPWOhnvTrBWfINHROhI6tj1004BRlyJSDJsEmU2e-1-qpEIWRs22Bk5kcbSw56zBoL/s1600/036.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi3jZR0GavrcxHBsIDCV9PYwXVWcRP5sBy1vb5c6aHPI98xx-NP2ejQB-SvhEa2GszIqIOM56wbHmCPWOhnvTrBWfINHROhI6tj1004BRlyJSDJsEmU2e-1-qpEIWRs22Bk5kcbSw56zBoL/s1600/036.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_FVY6qeU8syKx_CfywKvzKm5fVQ5MW73hwfThL3owWE3LGyKzKV2QrpBUr9Y5O8SgjAu-7qHe_AAs9wZJlfkzKDX8xz5-5CALScrIa-tpaJBTgdF8VH8kopAWBBIPH5xLGGPFKSAagDD4/s1600/105.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_FVY6qeU8syKx_CfywKvzKm5fVQ5MW73hwfThL3owWE3LGyKzKV2QrpBUr9Y5O8SgjAu-7qHe_AAs9wZJlfkzKDX8xz5-5CALScrIa-tpaJBTgdF8VH8kopAWBBIPH5xLGGPFKSAagDD4/s1600/105.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmCWVPqzgC-jXdE8XQkja00Kcmm4ASyPL6W1gGlkIVxQ4LLj9SOOxbcU6T2qgZZURepoGLBcg2TTnBh5XcYZFdO7u8nsEpqZAjT8yate57biUuwhNUEclfdEnYhQb9Wr5LuUu99oqLr8ZV/s1600/031.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmCWVPqzgC-jXdE8XQkja00Kcmm4ASyPL6W1gGlkIVxQ4LLj9SOOxbcU6T2qgZZURepoGLBcg2TTnBh5XcYZFdO7u8nsEpqZAjT8yate57biUuwhNUEclfdEnYhQb9Wr5LuUu99oqLr8ZV/s1600/031.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRQWVeE7WCj-pVwDQJqgiWLhu3ed1cBiOQNJHa25jVr4hRfaok9TaitOqjze5yAjWBrbI9tPsiveS9GabcueXi5ZqhIHYxdFpg31CfvlIRjF4JNyqOt5XJFiDW8zwJzWQcr7j11dNn0iRU/s1600/DSCN3792.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRQWVeE7WCj-pVwDQJqgiWLhu3ed1cBiOQNJHa25jVr4hRfaok9TaitOqjze5yAjWBrbI9tPsiveS9GabcueXi5ZqhIHYxdFpg31CfvlIRjF4JNyqOt5XJFiDW8zwJzWQcr7j11dNn0iRU/s1600/DSCN3792.JPG" height="240" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqvq0kn-fIY-PANA-1MpwmPf0bq_8zIBAeVBSv0_WCOvPPG8uTUMdPbE05EYbi929pHqc7UCQsLBAaLmc_TkLN_EwokYEysu3nxutGQr2fM51dXH3vDi8elkfkgWkPdk8mMj3t9NccibWa/s1600/DSCN3760.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqvq0kn-fIY-PANA-1MpwmPf0bq_8zIBAeVBSv0_WCOvPPG8uTUMdPbE05EYbi929pHqc7UCQsLBAaLmc_TkLN_EwokYEysu3nxutGQr2fM51dXH3vDi8elkfkgWkPdk8mMj3t9NccibWa/s1600/DSCN3760.JPG" height="240" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Lempipuuni on mökkipihassamme kasvava uhkea mänty. Se on valtavan korkea, ja sen oksat ovat kuin tehty kiipeämistä varten. Rakastan kiivetä aivan sen latvukseen asti, istua oksanhaaraan ja kääntää kasvoni aurinkoa ja merta kohti. Joskus ohi lentää merimetsoja, kerran oksistossa aivan lähelläni leikki tiaisia. Olen nähnyt sadepilvien vyöryvän taivaanrannasta puutani ja minua kohti, olen lukenut kirjaa jalat heiluen monen metrin pudotuksen yllä. Puussani on yksi erityisen ihana oksa, oikeastaan vain oksanpätkä, harmaantunut, pirstoutunut tynkä, joka tuntuu kuin kädeltä, kun tartun siihen ja kiskon itseäni ylöspäin. Se tuntuu työntävän minua ylemmäs, tähyämään lintuja ja merta. Kovalla tuulella puu huojuu aavistuksen, ja huojuttaa minuakin. Silloin tuntuu kuin puu hengittäisi, syvään, rauhallisesti, maailman mukana.</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi77aqG1EzkOauI6vQSycNoKeuWxAmSCxziDuIh0MpPCYuT42XvtCbVkBHainT_oLwsXILNQRyj43aYsDHrmKxgWR1PQORo-_i5yR-JpthHrIQlWEfgvMtBS9wqtSqlh4DdoOdyVQgOyEGG/s1600/326.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi77aqG1EzkOauI6vQSycNoKeuWxAmSCxziDuIh0MpPCYuT42XvtCbVkBHainT_oLwsXILNQRyj43aYsDHrmKxgWR1PQORo-_i5yR-JpthHrIQlWEfgvMtBS9wqtSqlh4DdoOdyVQgOyEGG/s1600/326.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgjnvnx_Ph0HAhOOzwVVXYVK48ux3LDjGdW1CW8h2TT8Cw3FL0e62sZa1NRasBQJyT5CS-hk0wHy_Nb53yr-V6B7CIJdWYg9UiHcDmSKUvb1P6weWn1KlrQdtOlkLtORB2G5ylVcW6AEwWO/s1600/322.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgjnvnx_Ph0HAhOOzwVVXYVK48ux3LDjGdW1CW8h2TT8Cw3FL0e62sZa1NRasBQJyT5CS-hk0wHy_Nb53yr-V6B7CIJdWYg9UiHcDmSKUvb1P6weWn1KlrQdtOlkLtORB2G5ylVcW6AEwWO/s1600/322.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifEGAfsy0yJjuK0WvUteQtx5c9n20Ajxkh5sC4XdYzuA8ibrXcG4_EW6S-pepaSMPEregq796r8tZXaZ3E8blIGltGBf1Jb5IISkDCo1n-EftAjNPGwjx1tN6f5lcJXTOiZwXEcv52Hsjg/s1600/320.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifEGAfsy0yJjuK0WvUteQtx5c9n20Ajxkh5sC4XdYzuA8ibrXcG4_EW6S-pepaSMPEregq796r8tZXaZ3E8blIGltGBf1Jb5IISkDCo1n-EftAjNPGwjx1tN6f5lcJXTOiZwXEcv52Hsjg/s1600/320.JPG" height="300" width="400" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkUDeqJuQgQ3D0zQIFplQMSHBWYS98-hoHtTQ5L_IMDihxHx6GsN3WhSq_u-dZCpfwEbWyPh8v38_uclGiIJxc5zfave3dcs3k-InShcQ2a59NKsgFTurylSWxp7AXddzYbeaHBiCAKPkm/s1600/433.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkUDeqJuQgQ3D0zQIFplQMSHBWYS98-hoHtTQ5L_IMDihxHx6GsN3WhSq_u-dZCpfwEbWyPh8v38_uclGiIJxc5zfave3dcs3k-InShcQ2a59NKsgFTurylSWxp7AXddzYbeaHBiCAKPkm/s1600/433.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Myös tunturialueiden koivut ovat jääneet mieleeni. Niissä on jotain ihastuttavaa sitkeyttä ja voimaa, kun ne pyristelevät tuulta vasten, yksin tai kaksin tunturinkupeella, hiukset vihreän- ja keltaisenkirjavina. Ne eivät ehkä puhu, mutta niiltä voi silti oppia jotain: "Jos taivut, et taitu." "Kasva aina aurinkoa kohti." Ja minä kasvan, kasvan niiden juurella ja niiden vierellä ja niiden latvuksessa, kohti aurinkoa.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-47356482840345538952015-01-10T13:20:00.003+02:002015-01-10T13:20:45.438+02:00...tahtoMinulla on vinkki niille lukijoilleni, jotka harrastavat itsekin kirjoittamista. En tosin voi ottaa siitä kunniaa, sillä idea on alunperin <b>Natalie Goldbergin</b>, amerikkalaisen kirjailijagurun. Sain kerran syntymäpäivälahjaksi Goldbergin kaksi kirjoittamisopasta,<i> Luihin ja ytimiin</i> ja <i>Avoin mieli</i>, ja luin ne kannesta kanteen. Aivan varauksettomasti en voi teoksia suositella. Niissä on jonkinlaista new age -tyyppistä henkisyyttä ja mystisyyttä, joka ei ainakaan minuun vedonnut. Mutta siitä huolimatta oppaat tekivät minulle hyvää. Ne luettuani olen yrittänyt ujuttaa kirjoittamista arkeeni, tehdä siitä säännöllistä ja jatkuvaa harjoitusta sen sijaan että kirjoittaisin vain silloin kun minulla on inspiraatio meneillään. Yksi Goldbergin oppaiden kirjoitusharjoitus sopi minulle erityisen hyvin, ja jäi elämääni senkin jälkeen, kun olin lukenut oppaat. Se on nykyään pelastukseni aina, kun huomaan, etten ole kirjoittanut mitään pariin päivään, ja tuottaa miltei poikkeuksetta hyvää tekstiä - tai ainakin hyviä ideoita.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Harjoituksen säännöt ovat yksinkertaiset. Aloita kirjoittamalla "Tahdon kirjoittaa..." ja jatka kirjoittamalla, mitä mieleesi tulee. Mistä haluat kirjoittaa? Mikä aihe on pyörinyt mielessäsi pitkään, mutta et ole saanut siitä otetta? Nyt on tilaisuutesi tarttua tuohon aiheeseen. Ei haittaa, vaikka aihe ei olisi kovin selkeänä mielessäsi. Lähde rakentamaan sitä kaikessa rauhassa, mutta turhia miettimättä. Älä kritisoi sitä mitä kirjoitat. Älä pysähdy harkitsemaan, vaan kirjoita, kirjoita, kirjoita. Kirjoita 10 minuuttia katkotta. Jos hyydyt, jos huomaat kynän pysähtyvän, lopeta lause ja aloita uudestaan: "Tahdon kirjoittaa..."</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Itse aloitan yleensä jostain melko abstraktista aiheesta, joka kiehtoo mieltäni: "ulkopuolisuudesta, elämästä yhteiskunnan sivuraiteella", "omistautumisesta", "ihmisistä jotka ovat syntyneet väärään aikakauteen", "jonkinlaisesta jumalattaresta"... Aiheet ovat ehkä tarttuneet minuun jostakin sykähdyttävästä elokuvasta, tai tulleet mieleeni koiranulkoilutuksella. En yritä väkisin saada niistä aikaiseksi mitään tarinaa. Minä vain kirjoitan ne ylös, ja ikään kuin seuraan uteliaana vierestä, mitä niistä kasvaa. Siltä tämä harjoitus tuntuu: kuin ideat itsekseen versoisivat kädestäni ja kynästäni. Joskus niistä kasvaa oikeita tarinoita, yhdestä jopa kokonaisen romaanin juoni; joskus ne epäonnistuvat surkeasti; joskus huomaan kirjoittaneeni jotain kummallista - kuten "Tahdon kirjoittaa, mutta pelkään kirjoittamista. Luulin vihaavani sitä, mutta en minä vihaa. Minä pelkään. Pelkään myötähäpeää ja pettymystä ja kyvyttömyyttä." -, ja ajattelen "Jaaha, vai noin minä ajattelen. Kiinnostavaa." En koskaan tiedä, mitä tulen kirjoittamaan, kun aloitan tämän harjoituksen. Aloitan jostakin hyvin abstraktista tunteesta ja päädyn pieneen lohikäärmeeseen joka työntää tytön kumoon ja levittää läpikuultavat siipensä hänen suojakseen. Noin niin kuin esimerkiksi.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Minusta on erityisen ihanaa, ettei tämä kirjoitusharjoitus lähde negatiivisesta tunteesta "Minun on pakko kirjoittaa enkä keksi mitään kirjoitettavaa, joten otetaan tästä jonkun muun kehittämä kirjoitusharjoitus..." vaan positiivisesta: <i>halusta ja tahdosta kirjoittaa. </i>Siitähän kirjoittaminen alkaa. Siksi minä kirjoitan. Koska tahdon. Tahdon kirjoittaa vapaaehtoisista ihmiskilvistä. Sellaisista kuin Suna, kun hän työntää Ion taakseen, turvaan keihäiltä ja nuolilta. Tahdon kirjoittaa rakkaudesta joka on niin arkipäiväistä ja toisaalta niin poikkeuksellista, niin kyseenalaistamatonta, että sen voi kirjoittaa sivulauseeseen. Tahdon...</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-14772710460150172772015-01-08T12:19:00.001+02:002015-01-08T12:19:15.645+02:00...armollisuusTammikuu on itsensä piiskaamisen ja armottoman treenaamisen aikaa. Tähän aikaan vuodesta peiliin katsotaan tavallista pidempään ja arvostelevammin kuin ehkä muulloin, uudenvuodenlupaukset ja jouluherkuttelut mielessä. Sellaista se on minullakin, mutta minä en ole koskaan pitänyt armottomuudesta. Lempeys, armollisuus ja rakkaus kuulostavat paljon paremmalta. En ole täysin tyytyväinen kehooni, mutta se on silti minun, ja sitä pitäisi kohdella arvostavasti. Niinpä, jotta tasapaino ei unohtuisi tammikuun ryhtiliikkeessäkään, kaivoin esiin joskus viime kesällä kirjoittamani listan kaikesta siitä, mistä pidän juuri omassa kehossani. Tämän ei ole tarkoitus olla itserakas kirjoitus, vaan lempeä katsaus siihen, miten kummallisen kaunis ihmiskeho on, miten uniikki.<br />
<br />
Asioita joista pidän kehossani:<br />
<br />
<ul>
<li>kosteudesta kihartuvat hiukset</li>
<li>lohjennut etuhammas</li>
<li>isot jalat (olen perinyt ne äidiltäni, ja meillä on tapana vitsailla, että ainakin näillä pysyy hyvin pystyssä)</li>
<li>tapa jolla keho reagoi musiikkiin: värähtelee basson tahtiin, tanssahtelee ja venyy kuin jousen jänne</li>
<li>hiusten luonnollinen, elävä väri</li>
<li>lauluääni (hyvinä päivinä)</li>
<li>helposti ruskettuva iho, joka ei koskaan pala (koputan puuta)</li>
<li>karaistuneet jalkapohjat (toiset naiset käyttävät jalkaraspia, minä juoksen tarkoituksella kesäisin paljain jaloin)</li>
<li>kultaiset säärikarvat</li>
<li>iso luomi olkavarressa</li>
<li>vasemman pakaran syntymämerkki (en ole varma, onko se syntymämerkki, mutta jokin pigmenttiläiskä, joka jonkun mielestä muistuttaa Kyproksen saarta...)</li>
<li>notkeus (yllän maahan jalat suorina yms.)</li>
<li>ketteryys tutuilla poluilla ja rannoilla ja puissa</li>
<li>se kun pupillit supistuvat nopeasti valoon siirtyessä</li>
<li>kuinka herkkä selkäni on kosketukselle</li>
<li>kuinka pitkään voin pidättää hengitystäni veden alla</li>
<li>kuinka hiuksiini tarttuu roskaa metsäretkiltä</li>
<li>juuri leikattujen hiusten keveys ja tuntu sormissa</li>
<li>jäntevyys ja sulavuus vedessä</li>
<li>selän kaarre</li>
<li>joogan jälkeinen raukeus</li>
<li>Miksun tassujen paikat alavatsalla ja jalkaterien päällä (muistijälkiä ihollani, kuin haamukipua, mutta ilman kipua)</li>
<li>lanneluut</li>
<li>haliolo</li>
<li>matala verenpaine</li>
<li>huono ääreisverenkierto jaloissa (mutta vain silloin kun villasukat ovat käden ulottuvilla)</li>
<li>kylmät väreet, varsinkin ruoasta ja kirjoista aiheutuvat</li>
<li>kun istun lattialla kyynärpäiden varassa ja keho huojahtelee hengityksen tai sydämenlyöntien tahtiin</li>
</ul>
<div>
Oikeastaan kaikki kohdat eivät edes ole sellaisia, joista varsinaisesti <i>pidän. </i>Minä vain pidän siitä että tiedän ja tiedostan ne asiat omasta ruumiistani. Että minä tunnen kehoni, sen vahvuudet ja heikkoudet (kuten matala verenpaine). Siinä on jotain hienoa, siinä, että tietää mitä esimerkiksi tietynlainen päänsärky tarkoittaa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun oma keho joskus käyttäytyy odottamattomalla tavalla. Vieraan tuntuinen kipu on pelottavampi kuin kipu, jonka tuntee ja tunnistaa. Siksi on niin tärkeää ja kaunista tuntea oma kehonsa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Mutta tiedättekö, mikä tässä listassa on minun mielestäni kaikkein ilahduttavinta? Se että se on niin persoonallinen. Jos pitäisi listata asioita, joista <i>en </i>pidä kehossani, listasta tulisi luultavasti melkein yhtä pitkä, mutta paljon tylsempi ja arvattavampi. Reisien koko, nenän muoto, pattipolvet... Kuulostaako tutulta? Sellaisia ulkonäkö"ongelmia" on miljoonilla ihmisillä ja naisilla, mutta kuinka monella on lohjennut etuhammas tai koiran tassujen haamujäljet jalkaterien päällä? Minusta siitä voisi päätellä jotakin. Äsken listaamani asiat ovat persoonallisia, koska ne ovat peräisin minusta ja vain minusta, mutta asiat joista en pidä kehossani, muistuttavat mediasta opittuja ulkonäkökriteerejä. Ehkä ne ovatkin kokonaan ulkopuolelta omaksuttuja. Ehkä minun ei pitäisi välittää niistä ollenkaan. Eiväthän ne ole minun. Haliolo ja herkkä selkä sen sijaan ovat.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-70825661229685911922015-01-04T12:53:00.001+02:002015-01-04T12:53:09.001+02:00...sydämen tilalla bassoMusiikkimaku on vaikea asia. En vieläkään oikein osaa määritellä, millaisesta musiikista pidän, kun sitä minulta kysytään. Elokuvamusiikista? Indie-rockista? Melodisesta...öö...popista? Jos jätetään tyylilajit sikseen, sanoisin, että pidän "tanssittavasta ja mukana laulettavasta musiikista, jossa on rakastettava basso, kiehtovat sanat ja mielellään jokin piano- tai viulukuvio joka soittelee selkärankaani". Ymmärrettävästi tällaisella kuvauksella on vaikea etsiä musiikkia edes kaikkitietävästä ystävästäni Spotifysta, joten uutta musiikkia on joskus vaikea löytää.<br />
<br />
En voi koskaan ennalta tietää, mikä kappale "iskee". Vaikka biisissä olisi hyvät sanat tai kiva basso tai omaperäinen rytmi, ei se välttämättä saa minua tuntemaan mitään. Se, että rakastan artistin yhtä kappaletta kaikesta sydämestäni ja ruumiistani, ei tarkoita sitä että pidän artistin muista kappaleista. Elämäni suurimpia mysteerejä on se, miksi jokin kappale jää tasapaksuksi taustamusiikiksi, ja toinen saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja lihakset nykimään rytmin tahtiin. Ei sitä voi tietää. Se pitää tuntea.<br />
<br />
Jos jotakuta kiinnostaa, millainen minun musiikkimakuni oikeasti on, suosittelen kuuntelemaan näitä kappaleita - mielellään Spotifysta ja hyvistä kuulokkeista tai kajareista, ei Youtubesta tietokoneen kautta (ei ole mitään niin tympeää kuin kuunnella jonkun toisen lempimusiikkia huonolla äänentoistolla):<br />
<br />
<i>alt-J: Every Other Freckle </i>(nerokkaat sanat ja koukuttava loppumantra)<br />
<i>Miike Snow: The Wave</i><br />
<i>Ben Howard: Old Pine - EP Version</i> (tuo mieleen kesän huolettomuuden ja auringossa vaalenneet hiukset)<br />
<i>Ellie Goulding: Hanging On - I See MONSTAS Remix</i><br />
<i>Woodkid: Run Boy Run</i><br />
<i>Kodaline: Pray</i><br />
<i>Bastille: Sleepsong</i><br />
<i>El Tango De Roxanne Moulin Rouge -levyltä</i> (itse kohtauskin on katsomisen arvoinen - ja itse asiassa koko elokuva)<br />
<i>Ed Sheeran: I See Fire</i> (kohdassa 3:58 tämän pienen ihmisen keho rusentuu)<br />
<i>MS MR: Dark Doo Wop</i><br />
<i>Tom Odell: Heal</i><br />
<i>Arctic Monkeys: Do I Wanna Know?</i> (kuunneltuani kappaletta noin kymmenen kertaa putkeen kysyin kaveriltani, onko mahdollista olla rakastunut bassoon)<br />
<i>Arctic Monkeys: Arabella</i> ("wraps her lips round the Mexican coke / makes you wish that you were the bottle / takes a sip of your soul and it sounds like..." ja se kuulostaa...kurittavalta, mahtavalta, tuskalliselta rakkaudelta)<br />
<i>John Williams: Williams: The Tale Of Viktor Navorski - The Terminal/Soundtrack Version </i>(upeasti kehittyvä teema, joka nousee nopeasti kohti huippua kohdassa 2:35...wait for it)<br />
<i>Bill Withers: Ain't No Sunshine - Single Version</i><br />
<i>Delta Rae: Is There Anyone Out There</i> (kohdassa 3:50 kuulostaa siltä kuin laulajan olisi tarkoitus laulaa vain vähän tavallista pidempi nuotti, mutta yhtäkkiä laulu muuttuu huudoksi jota ei voi enää keriä takaisin, sillä jokin laulajan sisällä on katkennut, jotain on päässyt vapaaksi, ja se jokin riepottaa minunkin sydäntäni)<br />
<i>Kodaline: High Hopes</i><br />
<i>Of Monsters And Men: Love Love Love</i><br />
<i>Thomas Newson: Flute - Original Mix </i>(tässä kappaleessa huilu on kuin jokin kirkas ajatus tai valo tai lintu joka lentää tumman, tuhotun maan yllä...niin kaunis ja ylimaallinen, varsinkin kohdassa 1:30)<br />
<i>The Civil Wars: Kingdom Come </i>(jos kirjoilla olisi soundtrack, tämä kappale kuuluisi oman kirjani soittolistaan)<br />
<i>The Civil Wars: Billie Jean - Live</i><br />
<i>Bebe: No+Ilorá </i>(pidän hyvin harvoin kappaleista, joiden sanoja en ymmärrä, mutta tässä on sitä jotakin)<br />
<i>Campo': El Viento</i><br />
<br />
Ei minulla oikeastaan ole mitään lisättävää näiden kappaleiden jälkeen...Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-37471427730905596202014-12-31T14:34:00.002+02:002014-12-31T14:34:55.949+02:00...padallinenKuinkakohan usein käy niin, että minun on tarkoitus kirjoittaa jostakin ihan muusta kuin mitä sitten lopulta päädyn kirjoittamaan? Aika usein, luulen. Mutta otan sen hyvänä merkkinä; merkkinä siitä että alkuperäinen idea ei ehkä ollut tarpeeksi vahva, mutta hyvä ponnistuslauta parempaan postaukseen. Niin kävi tälläkin kertaa, kun yritin taas miettiä, mitä inspiroivaa ja voimauttavaa kirjoittaisin vuoden vaihtuessa. Ajattelin kertoa uudenvuodenlupauksistani, mutta ei yhtään huvittanut. Ehkä palaan niihin vielä jossain vaiheessa, mutta tällä välin keksin jotain parempaa.<div>
<br /></div>
<div>
Vuosi sitten päätin pitää eräänlaista onnellisuuspataa vuoden verran. Aina kun minulle tapahtuisi jotain hymyilyttävää, jotain joka tuntuisi vatsanpohjassa ja rinnassa kuin kevyesti kihisevä humala, kirjoittaisin siitä pienelle lappuselle, jonka sitten taittelisin ja pistäisin pataan. (Kyseinen pata oli muuten lahja mummiltani, ja odotteli tyhjänpanttina sitä, että muuttaisin omaan asuntoon.) Kirjoitin lappuja hyvin vaihtelevasti: joskus useamman päivässä, joskus kerran viikossa. Kunnes unohdin padan kokonaan - sen täytyi tapahtua joskus kesä-heinäkuussa. Paljon onnenaiheita on tapahtunut sen jälkeen, ja harmittaa etten ole niitä kirjannut ylös, mutta ihanan kuohkea ja kahiseva kasa pataan oli ehtinyt kertyä jo näinkin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Ja niinpä, jottei vanha vuosi kokisi huonommuutta uuden kustannuksella, ajattelin kirjoittaa tulevaisuudensuunnitelmien sijaan asioista, jotka ilahduttivat minua tänä kovaa vauhtia kuluvana vuonna 2014. En halunnut erityisemmin tehdä valintoja niiden välillä, joten varautukaa tavallista pidempään postaukseen (ihan kuin en normaalistikin kirjoittaisi luvattoman pitkiä tekstejä...).</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tänä vuonna tapahtui monta suurta asiaa, sellaista, jotka muistaisin ilmankin, mutta näköjään pari niistä oli ollut pakko kirjoittaa lapullekin, ihan vain varmuuden vuoksi:</div>
<div>
<ul>
<li>penkkaripäivä!!!</li>
<li>inssi läpi!</li>
<li>soitto Otavalta (ja hölmö hymiö)</li>
</ul>
</div>
<div>
Sitten on sellaisia pienempiä, arkisempia asioita, ei mitenkään ainutlaatuisia, mutta silti (tai ehkä juuri siksi) kirjoittamisen arvoisia. Nämä ovat siis juuri niitä kliseisiä onnenaiheita joita ei saa pitää itsestäänselvyyksinä, tai elämä on ajautumassa aivan väärään suuntaan...</div>
<div>
<ul>
<li>kun tajuaa omaksuneensa äsken katsomansa elokuvan päähenkilön ylvään, tyynen lempeyden</li>
<li>WeHeartIt (lempisovellukseni kännykässä)</li>
<li>sushi!</li>
<li>kun herää vähitellen omia aikojaan</li>
<li>kaunis olo uusissa vaatteissa</li>
<li>Turku! Aura-joki, mukulakivikadut, kahvilat, sisäpihat, puutalot, Tuomiokirkko...</li>
<li>naakkaparvet</li>
<li>kaksi metsäkaurista loikki polun poikki</li>
<li>hysteerinen kikatus ystävien kanssa</li>
<li>sukeltaa keho notkeana ja voimakkaana auringon läpivalaisemassa vedessä</li>
<li>Miksu tuli viereeni nukkumaan</li>
<li>sulkapallo</li>
<li>kylmät väreet omista kirjoituksista (ei koskaan liian usein)</li>
<li>lapset ja koirat asiakkaina</li>
<li>nukkuminen <3</li>
<li>metsäkauriit</li>
<li>rinnasta kouraisevan pölhöt kaverikuvat - rakastan niitä</li>
</ul>
<div>
On myös asioita, jotka tuntuvat kuuluvan aivan toiseen elämään. Kuinka pitkä on yksi vuosi? Kuinka siihen mahtuu kaikki tämä onni? Olenko minä joskus ollut saksantunnilla?</div>
</div>
<div>
<ul>
<li>(tuntui siltä että) lauloin hyvin musiikintunnilla, every time we touch...</li>
<li>zen-buddhalainen meditaatioharjoitus</li>
<li>olla Elisabeta (näyttelemäni hahmo, aivan erilainen persoona kuin minä, mikä oli aika piristävä kokemus)</li>
<li>ensi-ilta</li>
<li>osasin vastata opelle saksaksi suht nopeasti ja luontevasti :)</li>
</ul>
<div>
Muutama sekalainen:</div>
</div>
<div>
<ul>
<li>järjestelyt Otavan kanssa</li>
<li>Ed Sheeran - I See Fire</li>
<li>huikea ajatus: vietän kuukauden Venetsiassa! (jäi tosin vain ajatuksen tasolle, mutta viikoksi sentään pääsin maailman kauneimpaan kaupunkiin)</li>
<li>Sinisiipi</li>
<li>värisyttävän hyvä kirja: Kärpästen herra</li>
</ul>
<div>
Ei haittaa jos te lukijat ette ymmärrä kaikkia onnenaiheitani. Jos en niitä avaa, niiden ei ole tarkoituskaan avautua teille. Sori. Mutta pataan mahtuu myös muutama sellainen lappu, joita minäkään en enää ymmärrä, tai joihin en enää pysty eläytymään.</div>
</div>
<div>
<ul>
<li>hauskat hahmot Helsingissä (öm...)</li>
<li>tuntemattoman miehen katse bussin ikkunalasin takaa (millainen katse, flirttaileva, elokuvallinen, kummallinen...?)</li>
<li>kaikki on järjestyksessä arkea varten: työpöytä, sisustus, pääkoppa, suunnitelmat ja ulkonäkö</li>
</ul>
<div>
Parhaita lappuja padassani olivat kuitenkin ne, joita lukiessani muistin sen hetken täydellisesti, muistin sen onnen ja taianomaisuuden, jonka vallassa olin lapun raapustanut. Jos en olisi kirjoittanut näitä lappuja, en tiedä olisinko muistanut tätä kaikkea:</div>
</div>
<div>
<ul>
<li>LUMISADE; tihenevä sakeneva pyry kasvoillani, kun juoksen</li>
<li>Helsingin merenranta talviauringon laskiessa (muistan kuinka se oli ensimmäinen ajotuntini Helsingissä, muistan kuinka minua harmitti etten ratissa istuessani voinut katsoa sivullani avautuvaa upeaa maisemaa, ehdin vain vilkaista taivaalle levinnyttä valoa ja teräksisiä aaltoja)</li>
<li>agilitykurssilla käyvän flätin hepulikierrokset</li>
<li>Mr. Bingleyn ilme kosittuaan Janea Ylpeydessä ja ennakkoluulossa</li>
<li>saippuakuplista lumoutuneet lapset</li>
<li>ajaa saaristotiellä kahdeksaakymppiä</li>
<li>ensimmäisten lokkien äänet pilvien yläpuolelta, näkymättömistä</li>
<li>idea esseeprelissä</li>
<li>hirveä kiire bussille, ja kun käännyin katsomaan, onko se jo tulossa, pitääkö juosta, täydellinen täysikuu oli yhtäkkiä siinä</li>
<li>amurinleopardin murina iltahämärissä (perheen kanssa talvisessa Korkeasaaressa, läheltä nähty leijona ja sydäntäkaihertava ääni häkin kaltereiden takaa)</li>
<li>lapsen huuto "äiti, katso!", joka saa minutkin huomaamaan naakat</li>
<li>kiivas tuuli juoksi jään yli ja nauroi ihmisten rakentamalle sillalle...</li>
</ul>
<div>
Nämäkin laput olivat loppujen lopuksi vain kourallinen siitä onnesta, jota olen tänäkin vuonna saanut kokea. Vähän mietityttää, mitä kaikkea olen unohtanut... Ehkä ensi vuonna kirjaan ylös kaikki pirskahtelevat, aidot hetket? Ehkä joku muukin innostuu kokeilemaan?</div>
</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-69991155222187301382014-12-29T14:23:00.002+02:002014-12-29T14:23:35.793+02:00...pakkastaivaan väriset silmätBarcelona. Aina kun olen ajatellut sinne matkustamista, olen kuvitellut mielessäni aurinkoa hehkuvat kadut, täynnä kesävaatteisiin pukeutuneita, ruskettuneita ihmisiä. Nyt olen kuitenkin lähdössä sinne tammikuussa. Sääennusteiden mukaan aurinko saattaa kyllä paistaa, ja elohopeakin pysyy plussan puolella, mutta rannalla loikoilun voi kyllä unohtaa.<div>
<br /></div>
<div>
Ei sillä, että ranta olisi minua muutenkaan kiinnostanut. Enemmän houkuttelee täysin ainutlaatuinen, omaperäinen arkkitehtuuri, espanjalainen kulttuuri ja yöelämä, sekä pienet, syrjäiset kahvilat, antikvariaatit ja kivijalkamyymälät. Ja eksyminen, totta kai. Eksyminen <b>Carlos Ruiz Zafónin </b>maisemiin. Itse asiassa hiljainen talvikausi taitaakin olla juuri minulle ja yhtä lailla kirjoista kiinnostuneelle ystävälleni paras aika tutustua Barcelonaan. Onhan se meille molemmille tuttu lähinnä Zafónin kauniista kirjoista, joissa Barcelona on historian varjojen peittämä, synkkä ja surumielinen. Varasimme lentoliput pari viikkoa sitten espanjalaistyylisessä kahvilassa ja mietimme matkan teemaa. Pitäähän sellainen nyt olla. Halusimme molemmat rennon, suunnittelemattoman reissun, johon kuuluisi dramaattisia vaatteita, taiteilija-stereotypioita ja kävelyä autiolla, tuulisella rannalla iltahämärän aikaan. Aloin eilen suunnitella, mitä pakkaisin mukaan, ja tähän mennessä kaikki vaatteet jotka olen listalle kirjoittanut, ovat olleet mustia. Synkkyydessä ei ole mitään pahaa, kun sen tekee tyylillä.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-50645389908214762182014-12-28T19:25:00.003+02:002014-12-28T19:25:40.587+02:00...kehittyäViime vuonna tein lupauksen. Tai oikeastaan <a href="http://onneaonolemassa.blogspot.fi/2014/01/sitoutuminen.html">useammankin.</a> Nyt on aika katsoa taaksepäin ja tarkastella, kuinka monta niistä pidin, ennen kuin voin tehdä yhtään lisää lupauksia. On punnittava, kuinka luotettava olen.<br />
<br />
Ensinnäkin lupasin tutustua rohkeammin uusiin ihmisiin. Se on minulle vaikeaa. On niin paljon helpompi hakeutua jo tuttujen ja turvallisten ihmisten seuraan, kuin ottaa kömpelö uskonaskel kohti uusia tuttavuuksia. En ole kovin sujuva senkaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa, enkä tainnut ikävä kyllä kehittyä siinä tänäkään vuonna. Tutustuin kyllä moniin uusiin ihmisiin, mutta solmitut suhteet olivat tuskin koskaan minun aloitteestani alkaneita. Yksi rohkaiseva kokemus tosin muistuu mieleen. Vain muutama viikko sitten osallistuin pikkujouluihin, joissa kaikki olivat minua vanhempia ja kokeneempia, kaikilla tuntui olevan tuttuja joita moikkailla ja joiden kanssa vaihtaa kuulumisia. Minä tunsin alle kymmenen ihmistä sieltä, mutta en aikonut piileskellä heidän siipiensä alla koko iltaa. Lähdin kiertelemään huoneita, ajautumaan keskusteluihin, esittelemään itseäni. Välillä se oli käsittämättömän pelottavaa ja ahdistavaa; painelin posket palaen keskenään juttelevien ihmisten ohi ja toivoin etteivät he huomanneet, että olin kulkenut siitä jo kolme kertaa. Mutta sitten oli myös ihania kohtaamisia, keskusteluja hämärissä nurkkauksissa ja kirjahyllyjen äärellä. Oli hyviä neuvoja ja hauskoja muisteluja siitä, millaiset pikkujoulut olivat olleet seitsemänkymmentäluvulla. Kun lähdin juhlista Helsingin lämpimänkeltaiseen yöhön, taisin hypähdellä ja hiukan naurahtaakin ääneen. Olisi ehkä pitänyt yrittää pitää lupaustaan vähän useammin. Ties kuinka monta riemastuttavaa keskustelua olisin vuoden aikana käynyt.<br />
<br />
Toistakaan lupaustani en pitänyt. En kertaakaan nukkunut taivasalla, ellei asuntoauton kattoikkunasta näkyviä tähtiä ja kuusenlatvoja lasketa (ei lasketa).<br />
<br />
Sen sijaan kolmannen lupaukseni pidin, ja se tuntui mahtavalta! Olen ystäväpiirissäni ollut tunnettu siitä, että näytän aina vaivautuneelta valokuvissa - jos en siis ole peittänyt kasvojani käsilläni tai kääntynyt kokonaan poispäin. Itsestäni otettuja valokuvia en sietänyt katsoa ollenkaan, korkeintaan vilkaisin ja äännähdin inhoavasti. Se alkoi ärsyttää jo itseänikin, joten kuluneena vuonna päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Eikä se loppujen lopuksi ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin kuvittelin. En edelleenkään pidä itsestäni otettuja kuvia kovin onnistuneina. Kamera ei todellakaan imartele minua. Mutta nykyään osaan jo nauraa omituisille ilmeilleni, katsoa kasvojani tietynlaisella huvittuneella lempeydellä, niin kuin ulkopuolinen. Kauniimmatkin voisivat olla, mutta eivät ole. Sentään ne ovat hymyilevät, punaposkiset ja kauniiden ystävien ympäröimät.<br />
<br />
Siitä puheenollen, viime vuonna kunnostauduin myös ystävänä. Lähdin kahville tai uimarannalle tai kävelylle aina kun pyydettiin ja suinkin ehdin, mutta pyysin myös itse muita seurakseni. Joskus olisi suoraan sanottuna huvittanut jäädä kotiin, tai kierrellä kerrankin omassa rauhassani kauppoja, mutta koskaan en joutunut katumaan sitä, että olin pakottanut itseni tapaamaan kavereita. En tietenkään! Minulla on ollut onni saada uskomattoman ihania ystäviä, ja mitä useammin heitä näen, sen useammin sen muistan.<br />
<br />
Lupasin myös "viettää vähemmän aikaa television ääressä ja enemmän ulkona kuljeksien, seikkaillen, vaellellen". Tässä kohtaa taisin epäonnistua; en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon televisiota kuin nyt. Varsinkin elokuvia on tullut ylioppilaskirjoituksiin lukemista vältellessä, kirjoituksista toipuessa ja välivuotta viettäessä katsottua niin paljon, että jouluna huomasin useampaankin kertaan sanovani "Mä oon jo nähnyt tän, mutta voin mä sen uudestaankin katsoa..." Mutta toisaalta; ulkoilussa olen kunnostunut. Olen käynyt kävelyillä kavereiden kanssa, olen vaeltanut Lapissa, olen ulkoiluttanut Miksua vapaapäivinäni kaksikin kertaa päivässä. Joten ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ja ainahan on uusi vuosi ja uuden vuoden lupaukset...<br />
<br />
Viimeinen lupaukseni kuluneelle vuodelle oli käydä useammin kirppareilla. Niin olenkin tehnyt, ja kyllä kannatti. Olen tehnyt valtavasti hyviä löytöjä (täydellinen nahkalompakko, persoonallinen suolamylly, vaatteita joista on tullut suosikkejani, muutama hyvä elokuva ja kirja...) pilkkahintaan. Kirpparit ovat loistava keksintö, ja pysyvät elämässäni tämänkin vuoden jälkeen.<br />
<br />
Juuri se kai on parasta uudenvuodenlupauksissa: vaikka ne koskevat vain yhtä vuotta, jotkut niistä voivat jäädä ihmiseen pidemmäksikin aikaa, vaikka koko loppuelämäksi. En edelleenkään haluaisi noudattaa antamiani lupauksia ryppyotsaisesti, kaikessa onnistuen ja itseni ylittäen. Parhaita lupauksia ei pidetä vastuuntunnosta, vaan koska ne tuovat jotain uutta elämään. Muutoksen.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-9332348731669615232014-12-26T13:24:00.002+02:002014-12-26T13:24:57.818+02:00...sinervät oksatOlen päättänyt, että tänä vuonna en anna inspiraationi <a href="http://onneaonolemassa.blogspot.fi/2013/02/blog-post.html" target="_blank">nukkua talviunta</a>. En aio pelätä valkoista paperia, vaan täyttää sen uhmakkaasti harakanvarpailla ja -siivillä. Eihän lumihankikaan ole tyhjäksi pyyhitty, koskematon. Se on täynnä jälkiä, vihjeitä siitä mitä viime yönä on tapahtunut. Oikeastaan kirjan kirjoittaminen on kuin se käpälänjälkien verkko, joka maastoon kutoutuu pikkueläinten ja lintujen menoista. On lukemattomia jälkijonoja, rinnakkain ja peräkkäin ja ristikkäin kulkevia. Jokaisella on omanlaisensa askelpituus, muoto ja kulkureitti, eivätkä ne aina vaikuta olevan toisistaan tietoisia, mutta kaikki vaikuttaa lopulta kaikkeen; ennen pitkää jäniksen ja ketun jäljet risteävät, joko jäniksen tietämättä tai sitten niin, että lopputuloksena on veristä hankea ja jälkien sekasotkua.<div>
<br /></div>
<div>
Sekasotkua tosin voi syntyä muutenkin. Joskus jälkiä on niin paljon päällekkäin, ettei niistä saa mitään tolkkua. Sitä erottaa ehkä yksittäisen sorkanjäljen, tai jopa kynsien raapaisun tai muutaman irronneen karvan, mutta lumi on loppujen lopuksi yhtä rajallinen ja yksiuloitteinen elementti kuin paperikin. Siihen kirjautuneet merkit ovat jo menettäneet tosimman merkityksensä, jäljet synnyttäneet eläimet ja tapahtumat ovat kadonneet metsään, yöhön. Niitä ei voi enää sellaisenaan tavoittaa, mutta taitava kirjailija tai lukija voi silti onnistua lukemaan jäljistä, mitä on tapahtunut.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Aina se ei tietenkään onnistu. Joskus sekasotku pysyy sekasotkuna. Silloin kirjailija on epäonnistunut. Mutta lumeen mahtuu monenlaista tarinaa. Ei haittaa, vaikka yksi tarina päättyisikin turhauttavaan sotkuun - muutaman askeleen päästä saattaa löytää huikaisevan kauniin jäljen harakan levitetystä siivestä (kaartuneet siipisulat, kevyt mutta selkeä pyyhkäisy pehmeän lumen pinnalla). Ja jos on onnekas ja tarpeeksi kärsivällinen, ei aina tarvitse tyytyä vain jälkijonoon lumella. Joskus puiden lomasta voi törmätä elävään eläimeen, lämpimään, hengittävään, haavoittuvaiseen. Tarinat ovat arkoja ja valppaita, eikä niitä ole helppo yllättää, mutta silloin kun siinä onnistuu, kokemus on unohtumaton ja säilyy muistissa pitkään, kannustaa seuraamaan lumeen ja metsään häviäviä jälkiä.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-71385108986494499832014-12-23T11:32:00.000+02:002014-12-23T11:32:25.545+02:00...sinivuorten yöTuli lumi ja tuli valo, tuli naapuruston lasten iloisesti sirkuttava parvi pulkkamäkeen. Ilma tuoksui puhtaille lakanoille ja kuuselle, kun tarvoin metsään hillittömiä spurtteja vetävä koira mukanani. Hangessa mönki piinallisen hitaasti pieni hämähäkki. Normaalisti pelkään niitä kuollakseni, mutta nyt säälin. Poimin sen hellästi ylös ja ohjasin puun rungolle. Lumen kylmyys sattui käteen kuin luuvalo.<div>
<br /></div>
<div>
Minulla on tänään vielä töitä kahdeksaan asti, mutta en anna sen latistaa joulutunnelmaa, jonka lumi lopultakin minulle antoi. Vaikka myymälään eksyisi myös niitä viime tipassa lahjoja etsiviä ihmisiä, ärtyisiä ja kiireisiä, aion hyräillä joululauluja, hymyillä iloisesti ja toivottaa kaikille hyvät joulut. Pieni, kaino pyyntö asiakaspalvelijalta: käyttäytykää kauniisti kaupoilla ollessanne, vaikka olisikin olevinaan kiire jouluvalmisteluissa.</div>
<div>
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Joulurauhaa <3</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-71306292469517122922014-12-17T17:26:00.001+02:002014-12-17T17:26:14.521+02:00...pakkaspisarat oksien kärjissäMikä olikaan se aikaraja, jonka jälkeen rakkautta voi pitää pysyvänä? Jonkin tutkimuksen mukaan se oli kai vuodesta kahteen vuoteen. (Kuulostan aina niin epämääräiseltä ja epätieteelliseltä, mutta oikeasti, olen lukenut sellaisen tutkimuksen joskus jossain. Se liittyi kai hormoneihin...) Sen jälkeen ensi-ihastus on haihtunut, ja jos mitään sitovampaa kiintymystä ei ole rakentunut, rakkaus katoaa. No, minun kohdallani se ei ole kadonnut. Itse asiassa se on kestänyt kohta kahdeksan vuotta.<br />
<br />
En tiedä, miksi olen tuntenut tarvetta nostaa esiin "suhdettani" Miksuun nyt lähiaikoina. Tai tiedänpäs. On vain luonnollista, että kun viettää enemmän aikaa rakastamansa ihmisen - tai tässä tapauksessa koiran - kanssa, sitä löytää koko ajan lisää syitä miksi rakastaa toista. Välivuoteni aikana olen kyllä paljon poissakin kotoa, töissä ja matkoilla ja kavereiden kanssa, mutta silti vietän enemmän aikaa Miksun kanssa kuin lukioaikana. Aina kun vain pystyn, vien sen lenkille kaksi kertaa päivässä. Annan sille ruoan, hellittelen tuliaisilla töistä, makoilen vieressä aamuisin ja iltaisin, jos se vain sallii. (Vaikka Miksu on siitä poikkeuksellinen koira, ettei se välttele halailua vaan jopa pitää siitä, jostain syystä se ei useinkaan siedä sitä, että tulen sen kylkeen kiinni kun se makaa lattialla.)<br />
<br />
Joskus me oikeasti muistutamme kahta rakastavaista tai ystävää, jotka eivät saa toisistaan tarpeekseen. Eilen kun tulin kotiin töistä, se ei tyytynyt rutiinirapsutukseen ovella, vaan kierteli ympärilläni eteisessä, tunki kuonoaan käsiini kun yritin avata kenkien nauhoja, hyppäsi minua vasten ja kurotteli nuolaisemaan poskeani. Se ei jättänyt minua rauhaan ennen kuin olin kunnolla antanut ja vastaanottanut koiramaisen suloista, vilpitöntä rakkautta, kyltymättömästi pusuja puolin ja toisin.<br />
<br />
Silloin tällöin kiehnäämme toisissamme, hieromme kasvojamme yhteen kuin jonkinlaisena ylitsevuotavana eskimopusuna, enkä minä voi tajuta niitä ihmisiä jotka sanovat, etteivät eläimet voi rakastaa tai ettei lemmikkiin voi kiintyä "koska se on vain eläin".<br />
<br />
Ei rakkaus silti aina ole pelkkiä ihania hetkiä. Joskus se on sitä että Miksu voi huonosti ja minä siivoan jäljet. Toisaalta se on myös sitä, että tunnistan Miksun ilmeestä, milloin se voi pahoin, ja osaan kiikuttaa sen kylpyhuoneeseen ajoissa ennen kuin se alkaa kakoa. Talking about true love.<br />
<br />
Eräs viisas ihminen (suloisen indie-elokuvan hahmo, josta kerron ehkä joskus lisää) sanoi kerran: "I think I can really fall in love when I know everything about someone." Olen samaa mieltä. Niin monet avioparit kyllästyvät toisiinsa, mutta minusta rakkauden ydin on siinä, että oppii tuntemaan toisen ihmisen (tai koiran) läpikotaisin. Tai eihän toista ihmistä voi koskaan tuntea kokonaan - eikä kai itseäänkään - , mutta minusta on silti ihanaa yrittää. On ihanaa tietää, että toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei pidä halausta uhkaavana eleenä, vaan turvaa tuovana; on ihanaa osata tarjota sille syliään, kun sitä hermostuttaa. On ihanaa, kun tietää ennalta, pelästyykö Miksu tienreunaan kaatunutta mainoskylttiä (kyllä pelästyy). On ihanaa, kun Miksu tajuaa kääntyä oikealle polulle vain pääni nyökkäyksestä. Jokainen päivä opettaa meille jotain toisistamme, punoo meitä tiukemmin yhteen, saumattomaksi koirakoksi. Tänään, kun olimme kävelyllä ulkona, Miksu yhtäkkiä pysähtyi. Se ei kiskonut taaksepäin tai haistellut mitään, seisoi vain paikoillaan vähän sen näköisenä kuin minä olisin käskenyt sen pysähtymään. Nykäisin kerran hihnasta, se pysyi paikoillaan. Sen ilme näytti etäisesti tutulta. Menin sen luo, kyyristyin sen viereen ja tunnustelin vatsan alta. Käsiin osui Miksun jalkavilloihin takertunut risu. Irrotin sen hellästi, ja Miksu lähti iloisena liikkeelle. Sellaista rakkaus kai on.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-13521324321481306362014-12-10T09:42:00.000+02:002014-12-10T09:42:17.518+02:00...laulava koiraOlen jo pidemmän aikaa itsekseni tuskitellut erästä ongelmaa, joka Turkuun opiskelujen perässä muuttamisesta seuraa. Monet ovat minulta siitä kysyneetkin, enkä ole osannut vastata. Osittain siksi, että päätös on niin vaikea, mutta myös siksi, ettei se ole vain minun asiani, vaan koko perheen.<br />
<br />
Miksu on minun koirani. Se on minun nimissäni, minä sen olen kouluttanut ja minä huolehdin sen liikunnantarpeesta. Mutta koira on laumaeläin, ei yhden ihmisen omaisuutta. Kaikki perheessäni ovat osallistuneet sen leikittämiseen ja ulkoiluttamiseen. Jopa toinen pikkuveljistäni, joka ei erityisemmin innostu ulkoiluttamisesta, pysähtyy päivittäin rapsuttelemaan ja leikittämään Miksua. Tämä seitsemisen vuotta sitten perheeseemme saapunut vakava, vaativa ja itsetietoinen shetlanninlammaskoira on tärkeä koko perheelle, ja perhe on sille tärkeä. En tiedä, onko oikein viedä se pois laumansa luota, yhden ihmisen talouteen, vieraaseen kaupunkiin. Mutta sen tiedän, että jos se jäisi Espooseen, minulle tulisi sitä valtava ikävä. Se on minun koirani, ja koiran omistamisessa hienoa on se, että vaikka se ei olisikaan maailman paras koira, se on sitä omistajalleen. Miksu ei osaa leikkiä toisten koirien kanssa, se on hiukan vakava, ja haukkuu vimmatusti vieraille ihmisille (ja silloin tällöin tutuillekin). Välillä se osaa olla todella ärsyttävä. Silti se on rakas, monesta syystä. Tässä niistä muutamia:<br />
<br />
<ul>
<li>korvantausten koirantuoksu</li>
<li>pyyhkii suupielensä sohvaan ruoan jälkeen</li>
<li>"pöksyt", eli tuuheat karvat takajaloissa</li>
<li>talloo jaloille</li>
<li>istuu eteisen rappusilla kuin ihminen, takapuoli ylemmällä portaalla ja jalat seuraavalla, kovin ylpeän näköisenä</li>
<li>"maskara" silmien ympärillä</li>
<li>käpälät</li>
<li>nousee venyttelemään ihmisiä vasten</li>
<li>oudot äänet: urinat, vinkaisuun päättyvät haukotukset, nouseva ja laskeva, kärsimättömyydestä kertova "laulu"</li>
<li>ulvoo hälytysajoneuvoille</li>
<li>kaivaa mökillä saamansa leivänpalat maahan ja tarkkailee, ettei kukaan huomaa, minne se piilotti leipänsä <3</li>
<li>vatsan lämpö, kun se on nukkunut kerälle käpertyneenä</li>
<li>rakkaus leivänkannikoihin ja kukkakaaliin</li>
</ul>
<div>
Miksu on mahtava persoonallisuus muutenkin. Sillä esimerkiksi on ihan selkeät mielialat. Meillä on tapana tervehtiä joka aamu, vähintäänkin Miksu heilauttaa minulle häntäänsä ja minä hieraisen sitä korvan takaa. Mutta joinakin aamuina olemme molemmat sillä tuulella, että jäämme pidemmäksi aikaa keittiön lattialle rapsuttelemaan ja pusuttelemaan. Tämä aamu oli sellainen. Miksu painautui kylkeeni ja nosti etujalkansa syliini, ja köyristi selkäänsä kuin kissa, kun rapsutin sitä kaikkialta (se pitää erityisesti alaselän rapsuttamisesta). Ei se aina jaksa edes nousta pedistään sillä tavalla, ja siksi tuollaiset hetket tuntuvat niin suloisilta. Samalla tavalla kuin se, että se jää viereeni makoilemaan ja jopa nukkumaan, on harvinaista herkkua.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Asia ratkesi lopulta vanhempien kanssa jutellessa kompromissiin: Miksusta tulee erokoira. Sovimme, että se on minun luonani aina kun minulla on sille opiskeluilta aikaa, ja jos minulla on meneillään kiireisempi jakso, se on Espoossa loppulaumansa luona. Näin kenenkään ei tarvitse erota toisistaan pysyvästi: ei minun Miksusta eikä Miksun perheestä. Voin jo kuvitella, millainen yksinhuoltajaäiti minusta tulee: <i>"En mä nyt pääse, Miksu tulee tänään kotiin ja mä lupasin viedä sen yhteen metsään tutustumaan." "Että meille tulee kivaa! Aamupäivällä Iidan pitää lukea vähän tenttiin, mutta iltapäivällä mä oon vaan sun kanssa, mennään piiitkälle lenkille ja leikitään niin paljon kuin sä vaan haluat." "Katso täällä on sun vanha sänkykin, ja ostin sulle pari lelua. Ja illalla on sun lempiruokaa."</i></div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-83384409021520673652014-12-09T12:46:00.002+02:002014-12-09T12:46:37.303+02:00...olla hiukan mymmeliVieläkö saa puhua Tove Janssonista ja muumeista juhlavuoden nojalla? Löysin nimittäin taannoin Helsingin kirjamessujen antikvariaattiselta osastolta <b>Sirke Happosen </b>kokoaman Muumioppaan, ja haluaisin sanoa siitä sanasen.<br />
<br />
Eiköhän kaikille lukijoilleni tässä vaiheessa ole selvää, että fanitan muumeja? Ne ovat nerokkaita hahmoja, yhtä aikaa huvittavan lapsellisia ja filosofisia, tummasävyisiä ja monitahoisia olentoja, joihin jokainen voi samaistua. Muumioppaasta löytää jokaikisen Janssoneiden luoman muumihahmon, niin kirjoissa kuin sarjakuvissakin ilmestyneen. Vertailin niitä itseeni ja löysin aika monta yhtäläisyyttä. Olen aina luullut olevani Nuuskamuikku, mutta kävi ilmi, että olen paljon muutakin:<br />
<br />
<ul>
<li>vaellushalussani olen hattivatti</li>
<li>kirjoittajana pieni ja hiljainen homssu ("Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä voi kertoa jännittävän tai kauniin. Vain he tietävät, miten hauskaa ja pelottavaa kuvitteleminen on--.")</li>
<li>silloin tällöin hiukan hosuli ("Kaikki hosulit säheltävät tolkuttomasti ja tauotta.--Hosulille ei kukaan ole silti vihainen. Hän höseltää vahingossa tai hädissään ja pyytää aina anteeksi."),</li>
<li>ihanneminäni olisi aika muumi, ystävällinen, anteeksiantava, helposti unohtava, spontaani, hiukan vastuuntunnoton mutta hauskaa seuraa</li>
<li>oikeasti olen jo hiukan muumipeikko ("Muumipeikot ovat niitä, joiden kuuluisi olla auttamassa maailman kriisialueilla. Koska he eivät mene, he potevat ikuista syyllisyyttä. Todennäköisesti he tuskin kestäisivätkään, sillä muumipeikot ovat hyvin herkkiä.")</li>
<li>siksi kaipaisinkin hiukan mymmeliä itseeni ("Kuvittele luotisuora lanka, joka kipuaa kohti taivasta. Sen varassa sinä olet, kevyenä ja vahvana.")</li>
<li>joskus pelkään olevani hiukan reppana Ti-Ti-Uu</li>
<li>sen sijaan että olisin Nuuskamuikkunen: vapaa ja vakavastiotettava ("Nuuskamuikkunen yltää hienoihin saavutuksiin. Niillä hän ilahduttaa ja lohduttaa muita ja saa heidät ajattelemaan elämän syviä kysymyksiä, ja niillä hän nostaa juhlatunnelman kattoon. Saavutukset vaikuttavat helpoilta, mutta eivät sitä ole. Välillä näyttää, ettei muikkunen tee mitään. Hän virittäytyy, kuljeskelee ja keittelee kahvia, jopa siivoaa. Hän luottaa intuitioon ja toimii, kun impulssi tulee. Hän ei puske, jos hetki ei ole hyvä.")</li>
</ul>
<div>
Tuntuu siltä että voisin siteerata tätä kirjaa kokonaisuudessaan. Muumikirjana se on oikeasti kattava, ilahduttava ja hauska. Lukekaa se. Selvittäkää, oletteko nuuskamuikkusia vai hemuleita, pikkumyitä vai vilijonkkia. Homssuhtava Nuuskamuikkunen on puhunut.</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-21209142329816380102014-12-05T11:42:00.000+02:002014-12-05T11:42:06.133+02:00...käsien viehkeysEn edes tiennyt, että sellainen on mahdollista, mutta minulla on jo pidemmän aikaa ollut lukuväsymys. En muista mistä se alkoi. Jossain vaiheessa vain huomasin, etten ollut edennyt yöpöydällä odottavassa kirjassa viikkoon. Yritin jatkaa, mutta tarinan imu oli hävinnyt, jos sitä oli alun alkaen ollutkaan. Luovutin, päätin aloittaa uuden kirjan. Kirjahyllyssäni oli useampia, jotka olin halunnut lukea uudestaan, muutama kirjastostakin lainattu odotti vuoroaan. Mutta yksikään ei kiinnostanut. Ei yksikään. Se oli melkein pelottavaa. Tiesin, että ainakin omat kirjani olivat oikeasti hyviä. Olin nauttinut niiden lukemisesta, nauttisin taaskin. Mutta en vain millään voinut tarttua yhteenkään niistä. Ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.<br />
<br />
Onneksi oli toinen lukemista harrastava ystävä, joka osasi kertoa, että lukuväsymys on ihan normaalia ja menisi kyllä ohi. Luotin hänen sanaansa ja päätin odottaa rauhassa. En halunnut kokeilla väkisin jotakin kirjaa, koska ne eivät ansaitse sellaista kohtelua. Välillä oli hiukan vaikea keksiä tekemistä. Olen tottunut lukemaan aina kun on vähänkin luppoaikaa, vaikkapa puolisen tuntia ennen työhön lähtöä, tai Miksun ulkoilutuksen ja illallisen välillä, sekä joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Ja sitten ovat tietenkin ne päivät, jotka kuluvat melkein kokonaisuudessaan johonkin koukuttavan hyvään kirjaan uppoutuneena. Olen kerran kävellyt koulusta kotiin kirjaa lukien, havainnoiden ympäristöä vain sivusilmällä. Minulla on aina jokin kirja kesken, aina. Ja useampia odottamassa, että saisin ne käsiini. Ja lukemattomasti kirjoja, jotka aion lukea jossain vaiheessa elämääni. Tuntui siis oudolta, kun ei voinut eikä halunnut edetä loputtomassa luku-urakassaan. Millä täyttää tyhjät tunnit? Täytyy myöntää, että aika usein täytin ne televisiolla, enkä esimerkiksi ylimääräisellä Miksun ulkoilutuksella tai liikunnalla. Muutaman kerran kävin uimassa tai tein ruokaa, mutta enimmäkseen katselin elokuvia ja sarjoja.<br />
<br />
Sitten eräänä päivänä huomasin katselevani "sillä silmällä" <b>Ian McEwanin</b> Sovitusta, paksua pokkaria, joka oli kärsivällisesti odotellut kirjastosta lainattujen kirjojen joukossa lukemistaan. Yhtäkkiä halusin kiihkeästi tietää, mitä rispaantuneet kannet pitivät sisällään, millaisia henkilöhahmoja, millaisia ongelmia, maailmoja, teemoja. Ja niin minä vedin sen hyllystä ja hautauduin nojatuoliini ja luin.<br />
<br />
Se oli juuri niin ihanaa kuin olin muistanutkin, ja odottanut. Lumoavaa kerrontaa, nerokas juonenkuljetus ja kaunis rakkaustarina. Luin monisataasivuisen romaanin muutamassa päivässä. Innostukseni lukemiseen oli palannut, ja tänään kävin helpottamassa nälkääni rakkaassa lähikirjastossani. En ollut pitkään aikaan ollut kirjastossa sillä tavalla, vain kuljeskellut hyllyjen väleissä ja tarttunut tuttuihin nimiin ja kiinnostavilta näyttäviin kansiin, kunnes kädet olivat täynnä. Mukaan tarttui repullinen jykeviä romaaneja ja muutama tietokirja (yritän pitää historiantuntemustani yllä välivuoden aikana). Eniten kiinnostavat <b>Vladimir Nabokovin</b> Lolita, <b>Haruki Murakamin</b> Kafka rannalla, <b>Joseph Conradin</b> Pimeyden sydän ja <b>José Saramagon</b> Baltasar ja Blimunda. Murakamia ja Saramagoa olen lukenut ennenkin, enkä ole koskaan pettynyt (tai no kerran, Saramagon Elefantin matkan kohdalla). Molemmat kirjailijat ovat sellaisia, joiden tuotantoa en ole vielä koskaan huolinut omaan hyllyyni, mutta silti jokainen lukukokemus on kieltämättä ollut laadukas ja tyydyttävä. En tiedä mikä siinä on. Arvostan molempia kirjailijoita, mutta loppujen lopuksi heidän tyylinsä ovat niin erilaisia kuin omani, etten usko lukevani heidän kirjojaan useampaan kertaan. Conradin klassikkoteoksen olen lukenut ennenkin, mutta niin nuorena etten muista siitä mitään, enkä tainnut oikein muutenkaan olla tarpeeksi kypsä sitä tajuamaan. Pidemmittä puheitta, nyt lukemaan!Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-32860205867206177562014-12-04T19:30:00.003+02:002014-12-04T19:30:21.882+02:00...muistijäljetIstuin aamulla suihkun lattialla ja katselin varpaitani. Vasemman jalan kahdessa kynnessä pienet tummentumat, kuin mustelmat tai sormenjäljet, hivuttautuvat hiljalleen kynnen yläreunaa kohti. Muutaman kuukauden kuluttua ne ovat kadonneet kokonaan, ja samalla on kadonnut kehoni viimeinen muisto ruskavaelluksistani. Viikko viikolta minun on vaikeampi muistaa, millaista on vaeltaa, millaista on, kun liian pitkät varpaankynnet törmäävät vaelluskenkien kärkiin ja varpaita alkaa aristaa, mutta kuinka sitä silti vain kävelee eteenpäin, kuinka sitä kävelee lihakset tiukkoina ja mieli virkeänä toinen toistaan kauniimmissa maisemissa. Kaipaan sitä tunnetta. Kaipaan vihreän-, kullan- ja valkoisenkirjavia tunturikoivikoita. Kaipaan kylmänkirkkaita tunturipuroja ja jokilaaksoja, joihin ne laskivat. Kaipaan jopa väsymystä ja omien suunnistustaitojensa epäilemistä. Kaipaan käkkyräisiä puita ja revontulien mahdollisuutta. (Itse taivaantulia emme onnistuneet kummallakaan reissullamme, Ruotsin tai Suomen Lapissa näkemään, vaikka heräsimme melkein joka yö keskellä yötä tähyilemään taivaalle. Kerran oli tuhkantumma tunturinkylki ja upea tuuli, joka kohisi koivikossa ja paukutti telttakangasta, mutta revontulia jäin kaipaamaan. Asun sentään Suomessa, enkä ole koskaan nähnyt niitä.)<br />
<br />
Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin sitä millainen itse olin vaelluksella. Kaipaan sitä ihmistä joka ei horjunut rinkan painon alla, eikä eksynyt poluttomaan metsään, eikä antanut kuumeen pilata vaellustaan. Joskus tuntuu että hukkaan sen ihmisen jonnekin sohvanrakoon, mukavuuden ja laiskuuden villapaidan alle. Joskus tuntuu että se ihminen joka oli niin kotonaan tunturinrinteellä ja kivikoissa, oli vain unta. Ettei minusta enää olisikaan siihen.<br />
<br />
Mutta totta kai minusta on. Vaikken säännöllisesti urheilua harrastakaan, koiran ja pyöräilyn ansiosta minulla on kuitenkin mukiinmenevä peruskunto, ja helposti vielä ylitän itseni, kun palkintona on hengästyttävän upea näkymä kukkulan päältä tai polku kiemurtelee komeaan solaan. Vaeltaessa kilometrit taittuvat niin vaivattoman tuntuisesti, kuin olisin pelkkää lihasta ja jännettä, vaikken sitä ole. Se on mahtavaa.<br />
<br />
Luulen, että ihmisellä on mahdollista olla useampi rooli tai persoonallisuus, useampi elämä, kuin vain yksi. Aina niitä ei saa sovitettua edes omassa päässään yhteen, mutta silti ne molemmat, tai kaikki, ovat sulassa sovussa samassa kehossa. Minä olen se joka istuu bussissa nenä kirjassa, ja se joka kirjoittaa kirjoja, ja se joka kulkee vaiti omiin ajatuksiinsa vaipuneena erämaassa. Minä olen yhtä aikaa vain yksi ja toisaalta ihan kaikki. Minusta se on lohdullinen ajatus; vaikka en juuri nyt olekaan korpikuusen kannon alla jykevissä vaelluskengissäni, minulla on silti vaeltajan mieli ja vaeltajan muistijäljet varpaankynsissäni.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-20648809822938487342014-12-03T17:31:00.001+02:002014-12-03T17:31:10.571+02:00...mahtipontisuusTyöpäivän jälkeen väsyttää. Tämän väsymyksen pitäisi olla vain fyysistä, mutta ei ole. Pääkin on tyhjä, tyhmä. Antaa <a href="https://www.youtube.com/watch?v=WmVLcj-XKnM" target="_blank">luonnon puhua </a>puolestani tällä kertaa. Se kun osaa sen niin hyvin.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-65293992877968247252014-12-01T10:58:00.003+02:002014-12-01T13:26:03.492+02:00...tien päälläJuuri nyt matkakuumeeni ei ole pahimmillaan. On joulunalun levollinen rauha, pehmoinen ja lohdullinen kuin taivaalta putoileva lumisade. On kirkkaita muistoja vain muutaman kuukauden takaisista matkoista: vaporettokyydeistä Venetsian vellovalla laguunilla, yöstä jolloin heräsimme hotellihuoneessamme elämäni omituisimpaan ukkosmyrskyyn (salamat välähtelivät kirjaimellisesti joka kolmas tai neljäs <i>sekunti</i>, niin tiuhaan ettei jyrinä pysynyt perässä), helkkyvästä italialaisesta viinistä, Lapin tuntureilla vaelletuista kilometreistä, trangialounaista ja uskomattoman kirkkaista tunturipuroista.<br />
<br />
Vain muutama viikko sitten olin kuitenkin kuin tulisilla hiilillä. Ja yhä tuo rauhattomuus on minussa jossakin syvällä, värisee luissa matalalla taajuudella. Moneen päivään en muuta pystynyt ajattelemaankaan kuin matkustamista. Joka päivä se alkoi alusta: hillitön tarve matkustaa, vaeltaa, nähdä maailmaa, kokea, rakastua, eksyä, löytää jotain uutta ja ennenkokematonta. <a href="http://vimeo.com/102183489" target="_blank">Tämän</a> kaltaiset videot lietsoivat nälkääni, kunnes löysin itseni tarkastelemasta lentojen hintoja Amsterdamiin, Roomaan, Ateenaan, Peruun, Uuteen Seelantiin, Kiinaan, Intiaan, Marokkoon, jopa uudestaan Venetsiaan... Ja joka päivä päädyin samaan: oikeasti ei ollut muita vaihtoehtoja kuin Marokko. Kaipasin eksotiikkaa, lämpöä, mausteista kirpeää ilmaa ja vuoria taivaanrannassa. Kauemmaskin olisin mielelläni lähtenyt, mutta ei ollut (eikä ole) varaa. Olin jo ihan varma että lähden tammikuussa Marrakechiin. Suunnittelin muutaman päivän vaellusta Atlas-vuoristoon, aavikon laidalla kuljeskelua, löytöjen tekemistä vilkkaista basaareista, tarinankertojien kuuntelemista (vaikken mitään tarinoista ymmärtäisikään) ja eksymistä punaisen kaupungin sivukujille. Kunnes todellisuus kamppasi jalat alta.<br />
<br />
Mikä siinä on, ettei vieläkään yksinäinen nuori nainen voi lähteä huoletta minne huvittaa? Se on niin epäreilua. Jos olisin mies, minulla olisi jo lentoliput varattuna ja levittelisin Marrakechin karttaa huoneeni lattialle. Mutta naisena on pakko ajatella, kuinka turvallista oikeasti olisi eksyä Marrakechin kaduille (lempipuuhaamme Venetsiassa oli "heittää kartta kanavaan" ja kulkea sinne missä näytti kauneimmalta, kunnes tuli nälkä ja piti jälleen paikantaa itsensä kartalta). Ei se keskustelupalstojen ja opaskirjojen mukaan varsinaisesti <i>vaarallista </i>olisi, mutta hyvin epämiellyttävä kokemus, kun miehet lähestyvät mielessään joko myyminen tai ostaminen. Kaikissa kahviloissa ja ravintoloissakaan ei kuulemma katsottaisi hyvällä yksinään aterioivaa naista. Marokko on yksi vapaamielisimmistä islamilaisista maista, mutta aika toisenlainen silti kuin länsimaat. Eikä vaaleiden hiusten huivilla peittäminenkään (mihin olin kyllä varautunut) kuulemma auttaisi.<br />
<br />
Kun isi vielä muistutti ebolasta (huom! se ei tosin ainakaan vielä ole yltänyt Marokkoon asti), jouduin luopumaan aavikkounelmistani. Nyt täytyy siis laatia uusi suunnitelma matkakuumetta hillitsemään. Luulen että se sisältää kaksikin matkaa, yhden kaupunkiloman ja yhden vaelluksen, luultavasti keväällä Repoveden kansallispuistoon. Pidän teidät ajantasalla!<br />
<br />
P.S. Toivon todella, etten ole luopunut eeppisestä Marokon-matkastani ennakkoluuloisten ihmisten, vaan ihan oikeisiin kokemuksiin perustuvien kommenttien takia.Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-25949463728752534442014-11-26T12:37:00.000+02:002014-11-26T12:37:00.513+02:00...kaamoskauneusMediassa on tänä vuonna yritetty löytää synkeästä marraskuusta hyviä puolia. Minäkin päätin yhtyä aiheeseen, onhan syksy sentään lempivuodenaikani. Pidän siitä kullanhohteisena ja ruskankirjomana, mutta myös mustanpuhuvana. Syksyn synkkyydessä on jotain voimakasta ja upeaa, kaamoksen tulta.<br />
<br />
Olin muutama viikko sitten mökillä, luultavasti viimeistä kertaa tänä vuonna. Vielä lokakuussa olin kirjoittanut muistikirjaani näin:<br />
<br />
"Saariston syksy on lepattava, välkkyvä. Se pyyhkäisee saaren yli merimetsojen ja merikotkan siivissä, levottomissa parvissa jotka pimentävät taivaan. Se kääntelee koivunlehdet ympäri, paljastaa niiden kalpeat vatsat julmalle tuulelle. Syksyn valo polttaa kaislat ja heinät kultaisiksi, mustapilkkuisiksi; saa sammaleen joukossa lymyilevät sienet kiiltelemään kuin kolikot. Syksy on laguunin pohjassa kääntyilevä, kimmeltävä pikkukala ja vaaleanpunainen meduusa joka ei jaksa enää taistella virtausta vastaan. Syksy saaristossa on kaunis ja värikäs mutta julma, aivan niin kuin meri: se näyttää niin houkuttelevalta, kirkkaassa rantavedessä kaikki kullan ja vihreän sävyt, mutta sen kylmyys pistää huohottamaan. Venepoukamassa joutsenet oikovat jo siipiään, poikaset nyppivät untuviaan tuulen vietäviksi. Tämä tuuli puhaltaa meidät kaikki pois täältä, pyyhkii saaren tyhjäksi ja paljaaksi talven tulla."<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivlWwDIwl87USNUcE-BeL_zyqxA4riX3IUZsPw-3-jTAoet70TiX8wAIQhrwAsDBGj3msdE4ekZyqTx0Gw70yj54JwvVpv2oeC6LnN9MYF6USUCIMGHbB2NJIfIoMlR5L_4ZBj45pYIRvX/s1600/055.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEivlWwDIwl87USNUcE-BeL_zyqxA4riX3IUZsPw-3-jTAoet70TiX8wAIQhrwAsDBGj3msdE4ekZyqTx0Gw70yj54JwvVpv2oeC6LnN9MYF6USUCIMGHbB2NJIfIoMlR5L_4ZBj45pYIRvX/s1600/055.JPG" height="150" width="200" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgNDr6EZXNKw5YQ3kXCvhLCPgwCQGnzxatpqIGCa0u8Mu5qKse3UsthQfqWXtu42cOmbunL55JBX_sqKtnRbb2seqNCLkQNvIxt9udM3RE6WaiyeoKcNFM4QYO918bddQINXTirHtGPZR-x/s1600/066.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgNDr6EZXNKw5YQ3kXCvhLCPgwCQGnzxatpqIGCa0u8Mu5qKse3UsthQfqWXtu42cOmbunL55JBX_sqKtnRbb2seqNCLkQNvIxt9udM3RE6WaiyeoKcNFM4QYO918bddQINXTirHtGPZR-x/s1600/066.JPG" height="150" width="200" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvrhMt87aFsVfsdv8zC3hMRMoAcpn2s2gB_8sR1pkrjBSJ6UeueduWzH39ozcpWb9j981ArFMsgYRW-JkMmUmlzS9GhtyiV1Umo59AJJqT9-Ki2NKcY9zR6OjxCE85phlC2-aEDTb19L-_/s1600/065.JPG" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvrhMt87aFsVfsdv8zC3hMRMoAcpn2s2gB_8sR1pkrjBSJ6UeueduWzH39ozcpWb9j981ArFMsgYRW-JkMmUmlzS9GhtyiV1Umo59AJJqT9-Ki2NKcY9zR6OjxCE85phlC2-aEDTb19L-_/s1600/065.JPG" height="150" width="200" /></a><br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Marraskuussa tuuli oli repinyt lehdet puista, sienet olivat mädäntyneet mustiksi. Kaislikko tuoksui kirpeän lahonneelle. Meduusat olivat kadonneet, kuolleita pikkukaloja näkyi enemmänkin. Joutsenet viivyttelivät vielä matalikoilla, odottivat, en tiedä mitä. Korpit olivat yhtä tummanpuhuvia ja vaikuttavia kuin aina ennenkin, kun ne lensivät käheästi raakkuen, seitsemän linnun parvena saaremme yli. Veteen en uskaltautunut enää edes kastautumaan. Sen sijaan vietin aikaa ruokaa laittaen, lukien, nukkuen, jatulintarhaa kiertäen (eräänlainen meditaation muoto), valokuvaten ja pienellä veneretkellä. Tällä kertaa muistikirjaan tarttui synkemmän sävyisiä, mutta yhtä lumoutuneita huomioita, ajatuksia ja tunnelmakuvia:<br />
<br />
"Marraskuinen saaristo on mustia rantoja ja hiljaisia metsiä, ja kylmissä vesissä jähmeästi liikkuvia kalpeita kaloja - niitä ei näe, mutta jotain sellaista tällaisten vesien on pakko kätkeä, tunteehan sen. Kolea saari voi vaikuttaa vieraalta, jopa vihamieliseltä kesän jälkeen, mutta minä rakastan merta nytkin, kovana ja hyytävänä. Haluan oppia sen. En halua häiritä sen hiljaisuutta, vain tunkeutua siihen. Olla osa sitä, niin kuin puu tunkeutuu juurineen rantakallioon ja kasvaa lopulta siihen kiinni, kiinni maisemaan ja hiljaisuuteen joka sitä kantaa. Niin, haluan olla puu, käyräoksainen ja vino, kaarna sileäksi hioutunut, lempeä ja kova. Marraskuun lapsi, kovia kokenut."<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBNEKlGUnM5HOtcxoXp3T3yNmQ_l2Htj6EcEbbiH8nfIbEczHTNSWQgSmT0neTsQPj7XlX3NJ3XQKZ6yEBJeFDxBUzDESTEDKuy3cuV3eAkHIv2mzLhsWLCExlT4fCHBmhDU60HYoSJcsl/s1600/031.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjBNEKlGUnM5HOtcxoXp3T3yNmQ_l2Htj6EcEbbiH8nfIbEczHTNSWQgSmT0neTsQPj7XlX3NJ3XQKZ6yEBJeFDxBUzDESTEDKuy3cuV3eAkHIv2mzLhsWLCExlT4fCHBmhDU60HYoSJcsl/s1600/031.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
<br />
"Minulla on käsissä verta ja nokea kun kävelen kuultavansinisen veden ääreen. Vesi paljastaa käteni kylmälle tuulelle."<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWQ7sbBcELA7Ydczit0TBuesGUcYHm1J1wlg7oJc41lswCncSHzio5RGUSrTdC8iGuAcfEi2QMTaVAmKJb3LcSDC_qRbTTi9BpyBWVAE_fNs3A7QgEERQDgJl6l3WBZSQcfnrHixgLdXpI/s1600/005.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWQ7sbBcELA7Ydczit0TBuesGUcYHm1J1wlg7oJc41lswCncSHzio5RGUSrTdC8iGuAcfEi2QMTaVAmKJb3LcSDC_qRbTTi9BpyBWVAE_fNs3A7QgEERQDgJl6l3WBZSQcfnrHixgLdXpI/s1600/005.JPG" height="320" width="240" /></a></div>
<br />
"...niin kuin poikasensa menettäneet joutsenet kiertävät marraskuisia rantoja."<br />
<br />
Marraskuussa on kuolemaa ja yksinäisyyttä, siitähän sen nimikin jo tulee. Mutta ei se ole täysin lohduton, eikä varsinkaan ruma. Siinä on jotain väkevää ja komeaa, sellaisessa pimeydessä. Marraskuu, yksinäisten joutsenten ja paljaiden puiden kuukausi. Marraskuu, voimakkaiden siiveniskujen ja tyhjentyneille rannoille pystypäin jääneiden hahmojen kuukausi.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiF9A2ZkuXdRMJqu5jKRPR88bjLNVWkMqaLuN-CsTGF10MpT_Mb92yacBcHCYzUHB4fxjWDGjadsl0peEg92lYrBDGt2L4ZwRIqD-nUicxG5Mq7H7EskPVDwAZc8QpUqUAjtunYqA9sCv70/s1600/102.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiF9A2ZkuXdRMJqu5jKRPR88bjLNVWkMqaLuN-CsTGF10MpT_Mb92yacBcHCYzUHB4fxjWDGjadsl0peEg92lYrBDGt2L4ZwRIqD-nUicxG5Mq7H7EskPVDwAZc8QpUqUAjtunYqA9sCv70/s1600/102.JPG" height="400" width="300" /></a></div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8742508509434419669.post-50608942952655960012014-11-24T12:03:00.000+02:002014-11-24T12:03:44.497+02:00...ratapihan kettuTurulla on käynnissä salaliitto minun houkuttelemisekseni Varsinais-Suomen sievään yliopistokaupunkiin. Ei sen oikeastaan tarvitsisi enää tehdä mitään asian eteen, koska minä olen jo antanut Turulle sydämeni, mutta silti tuo kaupunki päätti verhota itsensä pehmoiseen, valkoiseen ensilumeen vierailuni kunniaksi.<div>
<br /></div>
<div>
Lähdin Turkuun tavatakseni siellä opiskelevaa ystävääni. Ensi vuonna minäkin liityn turkulaisten opiskelijoiden joukkoon, puhun tenteistä ja opintotuesta ja vertailen kirsikkatomaattien hintaa. Odotan sitä innolla. Tällä hetkellä kaikki, mikä liittyy omillaan asumiseen - sisustamisesta shampoon valitsemiseen, menojen ja tulojen tarkasta syynäämisestä siivoukseen - , kiehtoo minua. Olen varautunut siihen, ettei minulla ole varaa kovin tilavaan vuokra-asuntoon, ja että ajoittain yksinäisyys on musertavaa, mutta yksin pärjääminen ei pelota ollenkaan. (Osittain ehkä siksi, että Turussa asuu leijonanosa suvustani, eikä lapsuudenkotikaan niin kovin kaukana ole.) Niin se vain on; tämänikäiset on tehty pesästä lentämistä varten.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Mutta Turku. Se on niin kovin kaunis, lumella ja ilman. Joenvarren puut ja valot ja talot olivat lempeän lyyrisiä marraskuun iltahämärässä, kun harpoimme kirjastosillan yli kohti yliopistoaluetta. Lumi narahteli, hengitys kohosi lohikäärmeensavuna ilmaan. Tuomiokirkon kellot soivat, ja vaikka ne olivatkin vasta kolme lyhyttä välilyöntiä, sydämeni hypähteli. Kuinka erilaista olisikaan pyöräillä yliopistolle mukulakivisen tuomiokirkonaukion poikki kuin oli pyöräillä lukioon! Ajatella, että samalla koulutiellä oli aikoinaan myös Agricola. Nimenomaan kaupungin historiallisuus viehättää minua aivan erityisesti. Suloinen kahvila johon poikkesimme kaakaolle lunta pipoistamme puistellen, sijaitsi rakennuksessa jossa oli pidetty keisarilliset tanssiaiset vuonna 1809. Portsan (virallisemmin Port Arthurin) idyllisellä puutaloalueellakin tuoksuu vielä savu, kun perheet lämmittävät kotejaan. Voiko olla mitään suloisempaa? Ehkä Turun murre...</div>
Iidahttp://www.blogger.com/profile/02086716448560494351noreply@blogger.com0