Miksu on minun koirani. Se on minun nimissäni, minä sen olen kouluttanut ja minä huolehdin sen liikunnantarpeesta. Mutta koira on laumaeläin, ei yhden ihmisen omaisuutta. Kaikki perheessäni ovat osallistuneet sen leikittämiseen ja ulkoiluttamiseen. Jopa toinen pikkuveljistäni, joka ei erityisemmin innostu ulkoiluttamisesta, pysähtyy päivittäin rapsuttelemaan ja leikittämään Miksua. Tämä seitsemisen vuotta sitten perheeseemme saapunut vakava, vaativa ja itsetietoinen shetlanninlammaskoira on tärkeä koko perheelle, ja perhe on sille tärkeä. En tiedä, onko oikein viedä se pois laumansa luota, yhden ihmisen talouteen, vieraaseen kaupunkiin. Mutta sen tiedän, että jos se jäisi Espooseen, minulle tulisi sitä valtava ikävä. Se on minun koirani, ja koiran omistamisessa hienoa on se, että vaikka se ei olisikaan maailman paras koira, se on sitä omistajalleen. Miksu ei osaa leikkiä toisten koirien kanssa, se on hiukan vakava, ja haukkuu vimmatusti vieraille ihmisille (ja silloin tällöin tutuillekin). Välillä se osaa olla todella ärsyttävä. Silti se on rakas, monesta syystä. Tässä niistä muutamia:
- korvantausten koirantuoksu
- pyyhkii suupielensä sohvaan ruoan jälkeen
- "pöksyt", eli tuuheat karvat takajaloissa
- talloo jaloille
- istuu eteisen rappusilla kuin ihminen, takapuoli ylemmällä portaalla ja jalat seuraavalla, kovin ylpeän näköisenä
- "maskara" silmien ympärillä
- käpälät
- nousee venyttelemään ihmisiä vasten
- oudot äänet: urinat, vinkaisuun päättyvät haukotukset, nouseva ja laskeva, kärsimättömyydestä kertova "laulu"
- ulvoo hälytysajoneuvoille
- kaivaa mökillä saamansa leivänpalat maahan ja tarkkailee, ettei kukaan huomaa, minne se piilotti leipänsä <3
- vatsan lämpö, kun se on nukkunut kerälle käpertyneenä
- rakkaus leivänkannikoihin ja kukkakaaliin
Miksu on mahtava persoonallisuus muutenkin. Sillä esimerkiksi on ihan selkeät mielialat. Meillä on tapana tervehtiä joka aamu, vähintäänkin Miksu heilauttaa minulle häntäänsä ja minä hieraisen sitä korvan takaa. Mutta joinakin aamuina olemme molemmat sillä tuulella, että jäämme pidemmäksi aikaa keittiön lattialle rapsuttelemaan ja pusuttelemaan. Tämä aamu oli sellainen. Miksu painautui kylkeeni ja nosti etujalkansa syliini, ja köyristi selkäänsä kuin kissa, kun rapsutin sitä kaikkialta (se pitää erityisesti alaselän rapsuttamisesta). Ei se aina jaksa edes nousta pedistään sillä tavalla, ja siksi tuollaiset hetket tuntuvat niin suloisilta. Samalla tavalla kuin se, että se jää viereeni makoilemaan ja jopa nukkumaan, on harvinaista herkkua.
Asia ratkesi lopulta vanhempien kanssa jutellessa kompromissiin: Miksusta tulee erokoira. Sovimme, että se on minun luonani aina kun minulla on sille opiskeluilta aikaa, ja jos minulla on meneillään kiireisempi jakso, se on Espoossa loppulaumansa luona. Näin kenenkään ei tarvitse erota toisistaan pysyvästi: ei minun Miksusta eikä Miksun perheestä. Voin jo kuvitella, millainen yksinhuoltajaäiti minusta tulee: "En mä nyt pääse, Miksu tulee tänään kotiin ja mä lupasin viedä sen yhteen metsään tutustumaan." "Että meille tulee kivaa! Aamupäivällä Iidan pitää lukea vähän tenttiin, mutta iltapäivällä mä oon vaan sun kanssa, mennään piiitkälle lenkille ja leikitään niin paljon kuin sä vaan haluat." "Katso täällä on sun vanha sänkykin, ja ostin sulle pari lelua. Ja illalla on sun lempiruokaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti