Tänään Helsingissä käydessäni uskaltauduin kerrankin pyhän kolmion (Kamppi-Sokos-Stockmann) ulkopuolelle. Kaulassa roikkui kamera, kädessä suli kesän ensimmäinen jäätelötötterö, aurinkolasit olin työntänyt päälaelle, koska ne vääristivät värisävyjä ja häiritsivät kuvatessa. Elin jokaisella aistilla, kiihkeästi, uteliaasti.
Kauniita rakennuksia, varjoja, puita, ihmisiä ja hymyjä oli liikaa eriteltäväksi, ne kaikki olivat yhtä värikästä ryöppyä, joka hyökyi silmille ja kameran linssille.
Auringon lämpö oli yhtä konkreettinen kuin kosketus käsivarsieni iholla.
Liikenteen äänet sekoittuivat turistien ja suomalaisten puheeseen ja lokkien rääkäisyihin, jotka rumuudestaan huolimatta muistuttivat merestä ja kaikesta siihen liittyvästä kauniista.
Ruttopuistoa kohti kävellessä syreenien tuoksu kävi niin läpitunkevaksi, että se sekoittui oudoksi mutta ihanaksi makuyhdistelmäksi kirsikka-valkosuklaajäätelön kanssa.
Kaikki tuo vastaan vyöryvä aistien virta aiheutti sellaista maailmoja syleilevää riemua, että vastasin jokaiseen näkemääni hymyyn ja sytytin muutaman uuden vastaantulijoiden kasvoille.
(Toinen syy hyvään tuuleeni oli laukussa lantiota vasten keinahteleva romaanikäsikirjoitus, jonka olin käynyt hakemassa muistiinpanojen kera Otavalta. Isoja korjausehdotuksia oli enää yksi, muuten käsikirjoituspinkasta löytyi vain pieniä kielioppivirheiden oikomisia sekä runsaasti hymiöitä urakasta palkitsemassa. Varsinaista dead line:han minulla ei ole, koska sopimusta ei ole kirjoitettu, mutta ehdottivat, että viimeistelisin romaanin elokuun alkuun mennessä. En haluaisi toivoa liikoja, mutta kuulostaa vähän siltä, että Otavalla suunnitellaan ensi syksyn kirjatarjontaa...)
P.S. Tuolla kuudennella aistilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän postauksen kanssa; halusin vain laskea sen edes nimellisesti mukaan niihin viiteen perinteiseen aistiin, koska itse uskon kuudennen olemassaoloon - ainakin jollain tasolla. Otsikon taka-ajatus oli myös houkutella lukijoita. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti