...tuttu ja vieras

Tove Janssonin Muumipappa ja meri on luultavasti paras kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tiedän, että sitä yleisesti pidetään lastenkirjana, mutta ennen kuin heitätte ensimmäisen kiven, antakaa sille mahdollisuus. Avatkaa se, lukekaa edes yksi luku. Hämmästytte. Niin minäkin hämmästyin kun luin sen viime viikolla, vaikka olen sentään lukenut sen useita kertoja aikaisemminkin ja tiesin, kuinka hyvä se on.

Kyllä, tarinassa on mörkö ja merihevosia ja elävä saari, mutta niiden alla, niiden takana, on jotain tummaa ja syvää ja upeaa, jotain niin psykologisesti tarkkanäköistä, ettei sille löydä sanoja. Muumipappa ja meri on kertomus tarpeettomuuden tunteesta, yksinäisyydestä, kasvamisesta, häpeästä - ja merestä, totta kai. En ole koskaan lukenut parempaa kuvausta merestä, en mitään yhtä viisasta ja totta. Epäilemättä juuri tämä meren kuvaus on yksi niistä syistä, miksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä. Minä tunnistan nuo aallot, minä tunnistan tuon avaruuden, ja minä tunnistan nuo kallionkielekkeet ja metsiköt ja rannat, joilla muumitkin tallustelevat. Tunnistan ne omasta mökkisaarestani, niin rakkaaksi tulleesta.

Luulen, että koko kirja on kuin sipuli, joka aukeaa kerros kerrokselta lukijan varttuessa ja kypsyessä. Lapselle tämä on vain yksi satu lisää, ehkä hieman tummasävyinen, mutta iltasatuainesta silti. Lapsi ei kuitenkaan voi ymmärtää niitä syvyyksiä, jotka minä olen tästä kirjasta löytänyt. Enkä minäkään kai vielä ymmärrä kaikkea. Edelleen tuntuu siltä, että on jotain mitä en tavoita. Jotain mitä en aivan käsitä, koska en ole tarpeeksi vanha ja kokenut. Tämä kirja odottaa kuitenkin kärsivällisesti lukijansa kypsymistä. Jonain päivänä vielä ymmärrän. Jonain päivänä olen tarpeeksi vanha "lastenkirjalle".

Muumipappa ja meri on järjestyksessä kolmas elämäni tärkeimmistä kirjoista. Huomenna on luvassa neljäs eli tällä hetkellä viimeinen. Aikaisemmat postaukset voi lukea täältä, ja täältä.