Mielessä on vaikka kuinka paljon onnenaiheita, hauskoja, piikikkäitä, persoonallisia postauksen aiheita, mutta teksti ei kulje. Se takkuilee, se kerääntyy niin kuin nuoskalumi koiran tassukarvoihin tiiviiksi joulupalloiksi joita pitää kynsillä ja lämpimällä vedellä irrottaa huopaantuneesta turkista. Jokainen sana pitää pakottaa ulos, hitsata kiinni edelliseen. Enkä minä ole kovin hyvä käsitöissä. Lausepötköt tasapaksuja ja turpeita, yhtä esteettisiä kuin lauantaimakkarat. Jumalauta kun ei vaan huvita. Liikaa likaa kielen päällä, liikaa villakoiria ullakolla. Haluan puhtaaksi niistä, irti, irti minusta!
Tällaisina päivinä vihaan kirjoittamista. Rakastan kirjoittamista, kun se sujuu, mutta päivinä, jolloin se ei suju, vihaan sitä senkin edestä, koska tiedän, mitä menetän. Vihaan niitä odotuksia, jotka kasautuvat päivä päivältä, vihaan jopa viime torstaina romaanikäsikirjoitukseni lukeneelta kustannustoimittajalta (tai vastaavalta) tullutta sähköpostia, jossa kysellään, miten uudelleenkirjoittaminen edistyy. Vihaan tätä turhautuneisuutta, tätä avuttomuutta, kyvyttömyyttä.
Tämä menee ohi. Tiedän sen kokemuksesta. Muutaman päivän päästä paukutan jälleen näppäimistöä posket palaen, kaiken unohtaneena. Rakastan kirjoittamista.
Mutta en tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti