...nyt ja tässä

Joskus tuntuu, etten osaa elää hetkessä. Haaveilen aina jostakin tulevasta, suunnittelen, harjoittelen. Se suuri onni tuntuu odottavan aina nurkan takana. "Kunhan tämä jakso on ohi..." "Jos vain minusta tulisi kirjailija..." "Kunhan tulee kesäloma..." "Sitten kun muutan omaan kotiin..." "Sitten välivuonna..." "Kunhan pääsen yliopistoon..." Perustin tämän blogin osittain juuri siitä syystä, että halusin päästä tästä kurottelusta eroon. Halusin huomata ja muistaa, pysähtyä niihin onnen hetkiin, jotka ovat ihan tässä lähellä, tavoitettavissa.

Kyllä sellaisiakin hetkiä tulee. Aamuhorroksen aikaan käperryn murmeliksi peitteiden alle ja kellun unihämärässä ajatuksetta, pelkkänä pienenä lämpimänä olemassaolon tiivistymänä. Bussissa istuessani huomaan ulkona alati muotoaan muuttavan lintuparven ja onni läikähtää hymynä vastapäätä istuvan ihmeteltäväksi. Ensimmäinen suupala yhdessä laitettua lauantaiateriaa iskee makuhermoihin niin syvälle, että nautinto värähtää selkärangassa asti. Kesken koiranulkoilutuksen pysähdyn ihmettelemään valtavaan lammikkoon heijastuvaa taivasta (niin kuulasta, kirkasta, huikaisevan sinistä). Sellaisina hetkinä olen tässä, kaikkine ajatuksineni, kaikkineni. Olen, olen vain. Se riittää. Se autuus, se kauneus.

Mutta tämä levoton linnun mieli ei ole koskaan pitkään paikallaan. Se kaipaa aina jonnekin muualle, kauemmas, korkeammalle. Se pakahtuu, jos ei pääse häkistään. Sille ei riitä nykyhetki.

Minä olen onnellinen. Juuri nyt, juuri tässä. Mutta onnesta tuntuu aina puuttuvan jotain. Jos ei ystäviä, niin rakastettu. Jos ei perhettä, niin itsenäisyys. Jos ei kotia, niin matkailu. Pelkään, että se, mitä haen, mitä niin kovasti kaipaan, ei ole mahdollista ollenkaan. Että se on pelkkä haave, unelma, ihannemaailma, joka ei koskaan toteudu, ja vaikka toteutuisikin, en osaisi olla tyytyväinen siihenkään.