Puissa on jotain mystistä. Ne ovat meidän maailmamme jättiläisiä, mykkiä olentoja jotka ovat nähneet paljon. Joskus mietin, mitä ne sanoisivat, jos osaisivat. Muistelisivatko ne pommikoneita Suomen yllä, vai kiinnostaisiko niitä ihmisten asiat ollenkaan? Voin kuvitella, että ei. Ne elävät niin paljon vanhemmiksi kuin yksikään meistä. Ne katsovat kuinka me nukumme, leikimme, suutelemme ja itkemme niiden juurella, kasvamme ja kuolemme pois. Niitä ei liikuta meidän murheemme, vain tuuli ja aurinko. Sellaisessa elämässä on jotain ylevää ja arvoituksellista.
Lempipuuni on mökkipihassamme kasvava uhkea mänty. Se on valtavan korkea, ja sen oksat ovat kuin tehty kiipeämistä varten. Rakastan kiivetä aivan sen latvukseen asti, istua oksanhaaraan ja kääntää kasvoni aurinkoa ja merta kohti. Joskus ohi lentää merimetsoja, kerran oksistossa aivan lähelläni leikki tiaisia. Olen nähnyt sadepilvien vyöryvän taivaanrannasta puutani ja minua kohti, olen lukenut kirjaa jalat heiluen monen metrin pudotuksen yllä. Puussani on yksi erityisen ihana oksa, oikeastaan vain oksanpätkä, harmaantunut, pirstoutunut tynkä, joka tuntuu kuin kädeltä, kun tartun siihen ja kiskon itseäni ylöspäin. Se tuntuu työntävän minua ylemmäs, tähyämään lintuja ja merta. Kovalla tuulella puu huojuu aavistuksen, ja huojuttaa minuakin. Silloin tuntuu kuin puu hengittäisi, syvään, rauhallisesti, maailman mukana.
Myös tunturialueiden koivut ovat jääneet mieleeni. Niissä on jotain ihastuttavaa sitkeyttä ja voimaa, kun ne pyristelevät tuulta vasten, yksin tai kaksin tunturinkupeella, hiukset vihreän- ja keltaisenkirjavina. Ne eivät ehkä puhu, mutta niiltä voi silti oppia jotain: "Jos taivut, et taitu." "Kasva aina aurinkoa kohti." Ja minä kasvan, kasvan niiden juurella ja niiden vierellä ja niiden latvuksessa, kohti aurinkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti