24. tammikuuta 2015

...matkamuistot

Palasin Barcelonasta tiistaina. Silmien alla oli mustat varjot ja sormissa kuluneet kynsilakat. Univelkaa oli kertynyt niin paljon, että lyhennän sitä vieläkin. Eihän sitä matkalla ollessa malta nukkua, kun on niin paljon näkemistä ja tekemistä; ihasteltavia rakennuksia, käyskenneltäviä puistoja, maistettavia ruokia.

Toin mukanani oliiviöljyä, jamonia (espanjalaista kinkkua) ja pelipaidan perheelle tuliaiseksi, yhden upean vaatekappaleen Espanjan alennusmyynneistä, kolmetoista aukeamaa matkapäiväkirjaa, sekalaisia kuitteja, käyntikortteja ja muita lappusia, ja repaleisen kartan. Yleensä hankin jonkin kauniin, pysyvän matkamuiston itsellenikin, kuten aidon venetsialaisen naamion, mutta nyt ei tehnyt mieli. En tarvinnut mosaiikkiliskon pienoismallia tai Gaudín elämää esittelevää kirjaa. Eivät ne ole se Barcelona, jonka minä koin (vaikka rakastuinkin Gaudín arkkitehtuurin kummallisuuksiin, ennennäkemättömiin muotoihin ja mielikuvitukseen).

Parhaat matkamuistot eivät mahdu matkalaukkuun. Ne ovat sananmukaisesti muistoja, hetkiä, ajatuksia ja tunteita joita vieraassa paikassa on kokenut ja joita ei voi missään muualla enää kokea. Sitä voi vain yrittää tarttua niihin hetkiin, pitää ne itsellään ja tehdä niistä muistoja - toivoa, että ne pysyvät matkassa, kun lentokone laskeutuu kotimaahan. Joskus se ei onnistu. Ihmisen muisti on rajallinen, ja monta hienoa hetkeä olen minäkin varmasti kadottanut. Mutta ne jotka onnistun säilyttämään, ovat sitäkin arvokkaampia. Haluan muistaa millaista oli eksyä Gaudín mielikuvitukseen (tunnetaan myös Park Güellina), millaista oli tanssia salsaa niin pienellä salsaklubilla että pää osui kaikilla kattoon, millasta oli luottaa ihmisiin jotka oli tavannut vasta muutama tunti sitten, millaista oli olla osa hostellin yhteisöä ja ystävystyä niin nopeasti ja ohikiitävästi ihmisiin, joita tuskin enää koskaan tapaa. Ja ennen kaikkea haluan muistaa, millainen itse olin Barcelonassa.

Meidän oli tarkoitus olla salaperäisiä ja taiteellisia, mustaan pukeutuvia kaunottaria jotka katsovat raukeasti silmäripsiensä alta ohikulkevia ihmisiä ja puhuvat kiehtovan outoa kieltä keskenään. Sen sijaan nauroin enemmän ja säännöllisemmin kuin pitkään aikaan, lauloin ääneen hostellin radion mukana ja hymyilin lapsellisen innostuneesti kaikelle ja kaikille. En ollut tyylikkään synkkä vaan hillitön ja elämäniloinen. Luulen, että se oli ihan hyvä päätös. Jos jotain haluan saada mukaani Barcelonasta, se on tuo välitön, onnellinen, itsevarma nuori nainen joka keskustelee sujuvasti englanniksi ja katsoo rohkeasti silmiin. Joka ei pelkää tulevansa torjutuksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti