Aloitin meikkaamisen noin puolitoista vuotta sitten, 17-vuotiaana. En tiedä miksi juuri silloin. Se ei ollut tietoinen päätös, vaan pelkkä tuntemus. Minusta vain tuntui, että nyt on aika. Aika perehtyä meikkauksen saloihin, aika ihastua luomiväreihin ja poskipuniin ja puuterin tuoksuun. Aika pyörtää joskus yläasteen matikantunnilla itselleen annettu lupaus, ettei ikinä aio ostaa ripsentaivutinta.
Muistan vielä sen päivän, kun näin parhaalla ystävälläni ensimmäistä kertaa ripsiväriä. Se yllätti minut. Hän näytti niin erilaiselta sen kanssa, vieraalta. Juuri se oli ensimmäinen ajatukseni meikistä: ei se, että se tekisi ihmisestä kauniin, vaan että se tekee ihmisestä erilaisen näköisen. (Ei sillä että kaverini ei olisi ollut kaunis, hän oli, ja on, mutta se ei ollut ensimmäisenä mielessäni.) Ehkä juuri siksi en itse aloittanut meikkaamista samaan aikaan. Tuntui kuin se ei olisi koskenut minua ollenkaan, vaikka juuri silloin, yläasteelle siirtyessä, kaikki tuntuivat aloittavan meikkauksen.
Elin koko yläasteen meikkaamattomana. Katselin kuinka luokkakaverit ehostivat itseään jumppatunnin jälkeen, puuteroivat, nyppivät, taivuttivat, rajasivat, punasivat. Siinä rituaalissa oli jotain kiehtovaa, sen myönnän. Minusta oli hauska seurata sivusta kuinka ystäväni meikkasivat itseään. Joskus se vaikutti hiukan naurettavalta; ensin tytöt peittävät kasvojensa punaisuuden meikkivoiteella, ja levittävät sitten päälle punaa purkista. Mutta jotain ihastuttavan naisellista värikkäissä paleteissa, pehmoisissa siveltimissä, pelottavan näköisissä ripsentaivuttimissa ja huulipunahylsyissä oli. Silloin tällöin joku halusi meikata minutkin, ja minä suostuin. Mutta vaikka kuulin ensimmäisen kehuni pojalta joka näki minut sinisessä luomivärissä, en jostain syystä koskaan tuntenut tarvetta aloittaa meikkaamista. Kyse ei ollut siitä, että olisin kuvitellut olevani niin kaunis etten tarvinnut meikkiä. (Minulla oli - ja on - päiviä, jolloin aidosti pidän siitä mitä näen peilistä, mutta enimmäkseen pidän itseäni varsin tavanomaisen näköisenä. En ole klassisen kaunis, korkeintaan sievä, aina silloin tällöin, oikeasta kulmasta katsottuna.) Minä vain en koskaan kokenut meikkaamista tärkeäksi. Muuten en osaa sitä selittää. Se ei kiinnostanut minua, se ei koskenut minua. Edes ryhmäpaine ei vaikuttanut minuun.
Lukioon siirryttäessä meikkaamattomuus alkoi tuntua enemmän tietoiselta valinnalta. Olin kuullut tarpeeksi tarinoita siitä kuinka kaverini eivät kehdanneet enää mennä ruokakauppaankaan meikkaamattomina. En halunnut sellaista itselleni. Halusin yhä ne muutamat päivät kuukaudessa, jolloin kylpyhuoneen peilistä minua katsoi sievä olento suurine, meikkaamattomine silmineen ja luonnollisine huulineen. Pelkäsin, että jos aloittaisin meikkaamisen, se veisi minut kokonaan, enkä enää osaisi nähdä itseäni kauniina ilman sitä.
Nyt, puolentoista vuoden kuluttua ensimmäisten meikkieni ostamisesta, suhteeni meikkaamiseen muistuttaa vanhaa sanontaa "tuli on hyvä renki mutta huono isäntä". Olen löytänyt muutaman hyvän tuotteen: ohuen mutta tasoittavan meikkivoiteen, hyvän puuterin, kauniin huulipunasävyn ja ihanan rajauskynän. Joidenkin tuotteiden kohdalla vielä haeskelen: ensialkuun täydelliseltä vaikuttanut ripsari osoittautui suomalaiseen räntäsateeseen kestämättömäksi, ja haluaisin kokeilla jotain muitakin värejä luomilleni kuin pronssin ja kullan eri sävyjä, mutta kaikki muu näyttää ihollani siltä kuin olisin maalannut vesiväreillä. En anna kuitenkaan hyvien tai huonojen meikkien hallita itseäni. On päiviä, jolloin laitan koko helahoidon kasvoilleni, ja nautin siitä touhusta, kaikesta siitä varjostamisesta ja häivyttämisestä ja siitä kuinka kulmakarvat piirtyvät silmien yläpuolelle ja silmät näyttävät entistäkin suuremmilta ja sinisemmiltä. Joskus taas tyydyn pelkkään pohjustukseen, tai kulmiin, tai ripsariin. Joskus on kausia jolloin kulmaväri näyttää liian röyhkeältä ja silmiinpistävältä, ja ylipäätään meikki tekee minusta koppavan ja etäisen näköisen. Silloin jätän hyvällä omallatunnolla meikkaamatta. Menen fiiliksen mukaan, päivä kerrallaan, ja varon ylilyöntejä.
Yksi on pysynyt samana: en edelleenkään ole sitä mieltä, että meikki tekee ihmisestä kauniimman. Vain erilaisen näköisen. "Rumina" päivinä saan itsestäni pienellä ehostuksella ehkä siistimmän ja huolitellumman näköisen, mutta en silti iske silmää peilistä katselevalle nuorelle naiselle. Hyvinä päivinä taas ei ole oikeastaan väliä, meikkaanko vai en. Kun meikki on onnistunut, se kieltämättä tuo esille kasvojen parhaat puolet, ja häivyttää huonompia, mutta se ei varsinaisesti muuta ihmisen ulkonäköä. Voin korostaa silmiä tai huulia, mutten voi muuttaa niiden väriä tai tehdä niistä paksumpia. Ei sillä että niin haluaisin tehdäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti