...putoaminen

Olo on kuin kuilun reunalla seisoisi. Selässä on siivet, mutta kestävätkö ne? Jossakin unelmien ja muistojen rajalla elää tieto siitä, kuinka nuo siivet kerran kannattelivat, kantoivat ylös aurinkoon. Mutta niistä päivistä on aikaa. Pelkään, että siivet ovat surkastuneet käyttämättömyyttään. Mutta pakko on ponnistaa, yrittää vielä, luottaa siipiinsä. Hiuksissa pelmuava tuuli kutsuu jo, taivas kaipaa kosketusta, linnut leikkitoveria.

En uskalla ajatellakaan, milloin olen viimeksi kirjoittanut Romaaniani. Ei siis siitä sen enempää.
Olen tehnyt paljon muuta. Ihan käyttämättömänä eivät siis siipeni kirjoittajantaitoni ole olleet. Olen kirjoittanut blogiin, lyhyitä merkintöjä muistikirjaan, esseitä lukioon ja novelleja ja tilannekuvauksia luovan kirjoittamisen kurssin portfolioon.
Mutta ennen kaikkea minä olen lukenut. Olen lukenut sitä jatkotarinaa, josta ei sitten koskaan tullutkaan kirjaa. Olen alleviivannut kaikki hyvät ilmaukset, kielikuvat, juonenpätkät, dialogit ja henkilökuvat ja kirjoittanut ne muistikirjaani ylös. Aion käyttää niitä vielä sekä Romaanissani että tulevissa tarinoissani, etteivät ne menisi täysin hukkaan. Sillä vaikka itse sanonkin, osa niistä on todella hyviä.

Jäljellä on enää muutama sivu. Kolme, jos ollaan tarkkoja. Sitten alkaa todellinen Romaanin uudelleenkirjoitus. Ja juuri se hyppy minua pelottaa. Pelottaa käyttää siipiä, jotka ovat lojuneet niin pitkään miltei käyttämättöminä. Pelottaa käyttää siipiä, jotka ovat lähiaikoina tottuneet vain lyhyisiin välimatkoihin, kananlentoihin. Samalla se houkuttelee. Muistan yhä, miltä se tuntui silloin, kun lento oli parhaimmillaan, kun kaikki nuo kauniit maisemat olivat minun, kun taivas ja sen linnut olivat ulottuvillani.

Nyt on vain muistoja. Juuri niitä, joita olen lähiaikoina kalastellut jatkokertomuksen sivuilta. Sellaisia kuin

Tuo ääni, se nosti hänen tiikerinkarvansa pystyyn.

Sunan teki mieli lyödä miehen kasvoilta tuo jähmeä tunteettomuus, ravistella häntä, niin että kaikki katkeruus, yrmeys, ylenkatse ja välinpitämättömyys karisisi hänestä kuin vaatteen poimuihin pesiytyneet roskat.

Hirvi oli pimeyden ruhtinas, kuninkaiden sukua. Se kuului metsään, missä puut kohosivat kuin pylväät metsänpohjan hämärästä ja lintujen hiljaisuus heittyi kuin viitta sen ylle.

Jänteiden kirkas hopealaulu virtasi joukkojen yli. Nuolet halkoivat samettista pimeyttä kuiskien tulevasta hyökkäyksestä.

He ovat kuin varjoja, tavoittamattomia, häälyviä. Silloin tällöin he kurottavat piiloistaan ja vetävät meitä vähä vähältä lähemmäs omaa pimeyttään.

Eikä hänen askelissaan ollut nöyryyttä, pakenevan koiran alentuvuutta. Niissä välkehtivät tiikerin kynnet, ja jokainen hänen tielleen osuva väisti kuin rajaa todellisuuden ja tuntemattoman välillä.

Nuo illat olivat hämärän peitossa, sinisen, silkkisen hämärän, joka pyöristi terävät kulmat, himmensi kirkkaat värit, teki sanoista vain osan unta. 

Näiden muistojen varaan minun täytyy jättäytyä. Täytyy luottaa. Sillä jos joskus olen onnistunut kirjoittamaan jotakin tällaista, niin kai sen pitäisi onnistua uudestaan?
Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.