On sateinen ilta merellä, aurinko laskenut monta tuntia sitten. Isä on sytytellyt lyhtyjä, mutta niiden valo vain voimistaa mökin ympärillä avautuvaa pimeyttä. Ilman sateen ropinaa peltikattoon, puihin ja märkään maahan hiljaisuus olisi täydellinen.
Kuvittele se. Kuvittele puusaunasta raukea keho, joka pujahtaa ulos vilvoittelemaan, epäröi hetken mökin terassilla ja uskaltautuu sitten pihasta lähtevälle polulle. Paljaan ihon kalpeus on ainoa valo siellä, minne lyhtyjen valo ei yllä. Pysähdy. Kuuntele. Ole metsänhenki, ihmisille näkymätön, pimeydessä suurin silmin höyhenhiuksin paljain jaloin terävin korvin hiiviskelevä olento, ei täysin inhimillinen eikä toisaalta pelkkä eläinkään. Kuvittele se. Kuinka kaunis on maailma nyt, kuinka ohut on todellisuus, kun sen rajoja venyttävät käyriksi kasvaneet kynnet ja kipunoiva turkki.
Palaa todellisuuteen, lyhtyjen valoon. Ole jälleen se pehmeä, haavoittuvainen ihmiskeho, joka kylmästä väristen kipaisee suoraan saunan ylälauteelle ja vilkuilee epämääräistä pelkoa tuntien ikkunasta avautuvaa läpitunkematonta pimeyttä. Kuvittele, mikä siellä pimeydessä äsken vaelsi, mikä siellä nyt vaeltaa...
Onko väärin kaivata näin kovasti jotain muuta, jotain enemmän? Onko väärin rakastaa niitä hetkiä, jolloin tämä maailma ei varsinaisesti ole se kaikille tuttu, ainoa olemassaoleva maailma? Eikö se tarkoita sitä, ettei tämä todellisuus riitä minulle? Ehkä.
Mutta toisaalta: Ei tuo alun tunnelmakuvaus ollut peräisin kirjasta, vaan tästä maailmasta. Eivät nuo tunteet olleet pelkkiä sanoja, vaan minun oman mieleni, luonnon muovaamien aivojeni, tuotosta. Miksen saisi rakastaa todellisuuden taikuutta, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin luonnollinen tuntuu yliluonnolliselta?
Miksen saisi nähdä tätä maailmaa toisin silmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti