Ei se ole pelkkä ystävä. Se on peili, sisarus, huolehtiva vanhempi, suojelusenkeli.
Yritin tänään joogatessani ensimmäistä kertaa päälläseisontaa ilman minkäänlaista tukea. Arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Taisin ponnistaa liikaa, kallistuin taaksepäin ja kierähdin ympäri. Ei siinä rytäkässä onneksi sattunut, mutta pelästyin hiukan, ja saatoin vähän parahtaakin kaatuessani.
Miksu oli sekunnissa luonani. Se oli maannut lähistöllä, ja ensimmäinen, minkä tajusin lattiaan rysähtäessäni, oli kylkeeni painautuva koira. Se tuli ihan kiinni minuun, miltei syliin, nuolaisi kasvojani. Ja mikä se muka oli, ellei sielu, joka sen huolestuneessa kurtussa olevien kulmien alta minua katseli?
Kiedoin käteni Miksun ympärille ja tunsin, kuinka sen kehoa huojutti heiluva häntä. Se oli pelästynyt vähintäänkin yhtä pahasti kuin minä, ja nyt se oli yhtä huojennusta siitä tiedosta, että olin kunnossa. Toisin kuin useimmat koirat, Miksu ei myöskään arastele halausta (niin alistava kuin sellainen ele onkin), eikä livahtanut otteestani ennen kuin itse könysin pystyyn.
Tällaisina hetkinä sitä taas muistaa, miksi ylipäänsä hankki koiran. (Sen unohtaa, kun täytyy herätä keskellä yötä siivoamaan oksennusta, tai kun koira on kieriskellyt jossain ah-niin-ihanassa-ja-haisevassa mönjässä, jonka se on löytänyt metsästä...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti