...tuhansien järvien maa

Ajatus ei oikein kulje nyt. Pää tuntuu jotenkin huokoiselta ja silti kumman raskaalta, hartioita särkee, kurkku on kipeä, kuume jyskyttää ohimoita. Haluan silti kirjoittaa tämän, ennen kuin painun sänkyyn lukemaan historian pistariin (ensimmäinen maailmansota), sillä alkava viikko on niin kiireinen, etten luultavasti ehdi lainkaan kirjoittelemaan, ja niin yksi elämäni parhaista kokemuksista jää jakamatta teidän kanssanne.

Huolimatta orastaneesta flunssasta (joka nyt painaa raskaasti päälle) nautin täysin rinnoin retkestämme Karkkilan lähistöllä sijaitsevalle Vähävedelle. Retki oli osa lukion intensiivikurssia, joka koostuu kolmesta osiosta: melonnasta, yösuunnistuksesta ja seinäkiipeilystä. Kurssin kaksi jälkimmäistä aktiviteettia järjestetään joskus lokakuussa. Tänä viikonloppuna oli vuorossa melontaretki.

Vähäveden melontakeskukselta saimme varusteet, ruokaa, yöpymispaikan, opetusta ja oppaan ensimmäiselle retkellemme. Ruoka oli herkullista (uunilämpimiä sämpylöitä aamiaiseksi!), ilma suosi ja opettajamme/oppaamme oli hyvä. Perjantaina opettelimme melomaan kajakeilla ja teimme lyhyen, muistaakseni noin seitsemän kilometrin reissun järvellä. Lauantaina lähdimme jo aamusta omien opettajiemme kanssa hiukan pidemmälle reissulle, joka kesti kuutisen tuntia ja käsitti ainakin kolme järveä, pienen kosken, siltarummun, ruovikkoa, kimaltelevia järvenselkiä, trangialla valmistetun lounaan, lumpeita, harmaahaikaroita ja kuikkia.

Rakastuin kajakkiin. Sen keveyteen, sen mukavuuteen, sen yksinkertaisuuteen. Vetten päällä liukuessa, ympärillään idyllinen järvimaisema, sitä tuntee meloneensa suoraan johonkin primitiiviseen aikaan, aikaan ennen elektroniikkaa, kristinuskoa ja tiedettä. Melan lapa viistää vettä, koskettaa pinnanalaista maailmaa ja kohoaa jälleen ylös kuin kajakin liitoa vauhdittava punasulkainen siipi. Aikaa ei ole, se katoaa täällä, muuttuu numeroista auringoksi. Maisemat vaihtuvat mutta vesi on samaa, raskasta, tummaa, makeaa. Ajatus lepää, tyyntyy. Lentää kuikan mukana.