Kun ei ole paljon tekemistä, sitä huomaa, kuinka suuri merkitys kirjoittamisella on elämään.
Täällä mummilassa ei voi mm. tavata kavereitaan, löhötä television ääressä, rullaluistella, joogata (en jaksanut raahata joogamattoa mukaan), kävelyttää koiraa (pappa ei ole koiraihminen, joten vanhemmat päättivät ottaa hundin mukaansa kotiin), käydä kaupoilla tai järjestellä ja siivota huonetta (kyllä, joskus iskee armoton siivous&sisustus -vimma). Ei täällä nyt tylsää ole, mutta hiukan yksitoikkoista välillä, päivä kun koostuu tavallisesti nukkumisesta (päiväunet), syömisestä ja uimisesta. Väliaikoina kirjoitan, luen ja harhailen netissä. (Ihan uteliaisuudesta, mitä te oikein teette, kun surffailette netissä? Itse en jaksa roikkua siellä ikuisuuksia facebookin ja sähköpostin tarkastettuani.)
Riisutussa virikeympäristössä (kaverit nauravat tätä lukiessaan, mutta eikö tullut hieno ilmaus!) muistan taas, miksi rakastan kirjoittamista. Koska minun on pakko.
Kun kirjoittaminen on kevyttä ja tarina kulkee, tunnen olevani elossa. Olen salaisuudenkantaja, sisälläni kasvaa jokin suuri ja kaunis, elävä. Onnistuneen kirjoitusrupeaman jälkeen voin sulkea läppärin kannen huojentuneena, luottavaisesti, sillä tiedän, että tarina jatkaa elämistä vielä senkin jälkeen, kun tietokone on suljettu. Se juoksee sisälläni, on koko ajan mukana.
Mutta on aikoja, jolloin teksti jumittuu. Sitä voi kestää kuukausia, viikkoja, päiviä, tai vain muutamia tunteja, niin kuin eilen kävi. Yhtäkkiä olen täynnä "pohjatonta pessimismiä--täydellistä uskon puutetta", niin kuin Claes Andersson kuvaa tavallista kirjailijan työpäivää. En jaksa uskoa tarinaan, sen henkilöihin, omaan tekstiini. Häpeän niitä. Pelkään, ettei niistä ole mihinkään. Kun suljen läppärin kannen, paha olo jää. Se horjuttaa minua. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä ja merkityksettömältä. Harhailen.
Kotona, arjen pyörityksessä, kirjoittamisen tärkeys ei korostu samalla tavalla. Silloin voi kulua kuukausia niin, etten kajoakaan romaaniini. Voin työntää sen mielestäni kavereiden, koiran, lukion ja harrastusten avulla, vaientaa tietokoneen pimeän ruudun syyttävän äänen. Voin esittää välinpitämätöntä, pitää ahdistuksen poissa.
Usein vasta lukon avauduttua ja kirjoittamisen taas sujuessa huomaan, kuinka kovasti olen sitä kaivannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti