Minä olen aamuihminen. Rakastan aamuja, etenkin sellaisia joina saan itse päättää mitä teen. Nyt kun perinteinen koulunkäynti on loppunut (jäljellä enää hyvin vajaa koeviikko ennen lukulomalle siirtymistä), olen saanut nauttia pitkistä aamuista tarvitsematta kiirehtiä bussiin, tarvitsematta valuttaa energiaani hitaasti ja hyödyttömästi pelkkään opetuksen seuraamiseen. Pitkät aamut eivät tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita hitaita aamuja, sellaisia jolloin voin kuluttaa tuntikausia yöpaidassa, siemailla kaakaota ja lueskella kirjaa. Olen herännyt suunnilleen samaan aikaan kuin tavallisina koulupäivinäkin, syönyt hyvän aamiaisen kiirehtimättä mutta kuitenkin ripeästi, lukenut Hesarin läpi ja ryhtynyt sitten hommiin.
On uskomatonta, kuinka paljon saan aikaan muutamana aamutuntina. Yhdentoista aikaan olen jo opiskellut muutaman sanaston, leiponut kakun, selannut kesätyöilmoituksia ja kerrannut ruotsin kieliopista pronominit. Aamulla olen tehokkaimmillani, iltaa kohden kaikki tuntuu jähmettyvän, mukaan lukien aivotoimintani. Silloin on aika käpertyä kirjan tai hyvän elokuvan ääreen, rentoutua, tyyntyä. Tai, niin kuin tänään, lähteä jumppaan ja rasittaa vaihteeksi kroppaa eikä aivoja.
Aamut ovat myös huikaisevan kaunista aikaa. Tänään kun kävin ulkoiluttamassa Miksua lähimetsikössä, pysähdyin tuon tuostakin ihastelemaan lumen peittämiä oksia ja oksien lomasta siilautuvaa valoa. Päivällä valo on valkoista ja iltaisin sinertävää, kylmää, mutta aamuisin aurinko paistaa viistosti ja sen valossa on kevyt kullansävy. Melkein harmitti, että olin jättänyt kameran kotiin, mutta ei siinä aamun kultaamassa metsässä kovin pitkään voinut olla huonolla tuulella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti