...aavistus jostakin

Ala-asteen loppuessa itkin. Itkin, koska olin viettänyt siellä kuusi onnellista, hauskaa vuotta, saanut hyviä ystäviä ja tutustunut mahtaviin opettajiin. Itkin, koska en tiennyt, mitä odottaa tulevaisuudelta, kuinka monta ystävää menettäisin eri kouluihin.

Yläasteen loppuessa olin riemuissani, että olin päässyt siitä paikasta. Se oli aiheuttanut minulle vain unettomia öitä, ahdistusta ja kiukkua, opettanut vain, että tarvitsin ympärilleni suojakuoren, etten voinut antaa kaiken osua niin syvälle itseeni, etten voinut olla niin herkkä enää.

Nyt, lukion lopun häämöttäessä, en oikein tiedä miten reagoisin. Toisaalta minusta tuntuu, että on jo aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta olen viihtynyt Olarissa niin hyvin, että tuntuu haikealta jättää se. Lukiossa olen saanut kasvaa jälleen omaan suuntaani. Toisin kuin vannoin, minusta on tullut entistä herkempi - kauneudelle, vaistoilleni ja maailmalle -, mutta myös vahvempi. Pahat puheet, ahtaat mielet, eivät enää satu minuun niin helposti. Kuulen ne kyllä, mutten anna niiden horjuttaa askeleitani, sillä minä tiedän minne olen menossa.

Huomenna vietetään penkkareita. Jätämme koulun riehakkaissa merkeissä, mutta lopulliset hyvästit ne eivät ole. Palaamme vielä monesti, ilmaiseen ruokailuun, tentteihin, preleihin, kirjoituksiin. Ja lopulta lakkiaisiin. Vasta silloin saan tietää, miltä tuntuu jättää paikka, jossa olen löytänyt varmuuden askeleisiini. Miltä tuntuu jättää ihmiset, joista on tullut minulle ystäviä, tuttavia, tai jotka ovat jääneet vain kasvoiksi täyttämään kuvaani Olarin lukiosta. Juuri nyt minua lähinnä harmittaa. Harmittaa, etten ole tutustunut useampiin ihmisiin, etten ole ollut vielä puheliaampi, uskaliaampi, avoimempi. On uskomatonta, kuinka vähän tunnen niitä ihmisiä, joita näen lähes päivittäin ympärilläni. Sen tajuamiseen tarvittiin hauska ja varmasti vielä vanhuudenpäivilläkin riemastuttava vihkonen, abikronikka. Kun luin sitä eilen itsekseni, aloin ymmärtää, että olin nähnyt vasta aavistuksen vuosikurssitovereideni kyvyistä erilaisissa juhlissa ja muissa tapahtumissa. Miten lahjakkaita, monipuolisia, mielenkiintoisia ihmisiä voikaan mahtua yhteen ainoaan lukioon! Yksi harrastaa eksoottisia lemmikkieläimiä, toinen on suosittu dj, kolmas keksijä. Jokaisen naaman takana, oli se sitten kuinka "tuttu" ja huomaamaton tahansa, on tarina. On surullista, että juuri kun olen löytänyt nuo tarinat, ne viedään minulta pois. Mutta niin toimii elämä. Kolme vuotta minulla on ollut mahdollisuus löytää nuo tarinat, ja omani niiden joukosta, ja olen kiitollinen siitä.