27. elokuuta 2014

...sisu

Joskus tuntuu, että olen jo kirjoittanut kaiken. Tänään on syysolo, haikea ja täynnä ihmetystä, levottomat jalat ja kaipaussydän. Haluaisin kirjoittaa siitä. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka ilmasta Itämeren yltä katsottuna Suomi oli pilvien peitossa ja kuinka se tuntui kotiinpaluulta. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka tervehdin sateesta kiiltäviä autoteitä, kypsiä pihlajanmarjoja, naapurin omenapuuta ja tuoksua joka oli niin erilainen kuin etelämpänä, naamioiden ja kanavien kaupungissa. Haluaisin kirjoittaa villasukkaväestä ja sateesta ja valosta, mutta sitten tajuan, että olen kirjoittanut niistä jo. Sitten haluaisin sanoa, että olen kirjoittanut niistä jo koska nyt on syksy ja syksy on minun vuodenaikani, mutta sitten tajuan että olen sanonut senkin jo. Joten mitään sanottavaa ei lopulta jää, ja silti kaikki tarpeellinen on sanottu, jos ei minun sanoillani niin sitten jonkun muun.

Muumikirjat ovat täydellistä luettavaa syksylle. Henkilökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä, että muumikirjat ovat täydellistä luettavaa milloin vain, mutta esimerkiksi kirjassa Muumilaakson marraskuu on upeaa syksyn kuvausta:
"Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat seiniä ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.
  On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."

Koko ikäni olen ollut se joka jää, se joka kerää omaisuutensa aivan likelle itseään ja kaivautuu kaikkein perimmäiseen koloon, nojatuolin nurkkaan huopakerrosten alle teekupillisen ja hyvän kirjan kanssa. Eikä siinä mitään väärää ole. Minä pidän turvallisuudesta ja lempeydestä. Mutta aina minussa on myös ollut se puoli, joka on halunnut lähteä. Levottomat jalat, linnun mieli, Nuuskamuikkussydän, miksi sitä nyt kutsuukaan. Ja tänä syksynä minä kerrankin olen se joka lähtee, nimittäin ensin Ruotsiin ja sitten Lapin tunturialueille vaeltamaan. Tänään pakkasin isän avustamana rinkkani ja nostin sen selkääni säätöjä varten. Olen viimeiset pari kuukautta horjunut innostuksen ja pelon välillä, mitä tulee erämaissa patikoimiseen, yksin pärjäämiseen ja reitin löytämiseen, mutta kun täyteen pakattu rinkka asettui lantiolleni, lopetin horjumisen. Rinkan paino vakuutti ja vakautti minut. Minä olin puu, tyyni ja sitkeä ja voimakas, ja kun vilkaisin kuvaani peilistä, pystyin viimeinkin kuvittelemaan itseni syrjäiselle tunturinrinteelle, vaivaiskoivujen joukkoon ja Lapin harmaan tuulisen taivaan alle. Minä olen niitä jotka lähtevät, niin on ollut aina. Olen valintani tehnyt, enkä aio antaa periksi.

3 kommenttia:

  1. Hieno teksti. Tuli mieleen, että pitäis itekki taas kirjoittaa jotai pitempää tekstiä muille luettaviks. Kuinka pitkä reissusi on Lapin maisemissa?

    VastaaPoista
  2. Kiitos molemmille! :) Ja Menni: kirjoita ihmeessä, siinä ei voi mennä pieleen. Kaikki kirjoittaminen on hyvästä (vaikkei lopputulos aina itseä miellyttäisikään), ja se että kirjoittaa julkisesti, tuo sopivasti paineita ;)
    Vajaan viikon vaellus olisi suunnitteilla.

    VastaaPoista