...sukeltaminen

Olen aiemminkin kertonut, kuinka tärkeää romaanin tarjoama tila minulle on. Romaanilla ei ole mittaa, ei minkäänlaisia rajoituksia kielen tai muodon suhteen. Aikaisemmassa postauksessani keskityin lähinnä ruotimaan sitä, miksi kuvaileva, runsas kieli on minulle niin ominainen, ja kuinka vain romaani voi riittää rönsyilevälle tekstilleni, mutta romaanin pituudessa on eräs toinenkin seikka, jota rakastan.

Romaani ei vain näytä pitkältä, sen kirjoittaminen on myös pitkä, aikaavievä prosessi. Ja niin kuin aika itsekin, myös romaanin kirjoittaminen muuttaa ihmistä. Minua.

Kaikki alkaa ideasta. Yhdestä ainoasta, kipinän kaltaisesta ajatuksesta. Ehkä se on jokin sana, ele, tietty henkilö tai maisema, joka jää hiertämään mieltäni, ei jätä rauhaan. Siitä hiekansirusesta syntyy helmi, yhdestä ajatuksesta syntyy kokonainen romaani. Olen varma siitä, vaikken myöhemmin yleensä kykenekään palauttamaan mieleeni, mikä tuo kipinä oli, milloin se oikein lennähti mieleeni.

Kirjoitin kerran lyhyen inspiraation vallassa pienen tekstinpätkän, joka ei oikeastaan liity ollenkaan tähän aiheeseen. Nyt kuitenkin huomaan sen sopivan tähän, kuvaavan tunteitani romaanin kirjoittamista kohtaan täydellisesti, joskin vertauskuvallisesti. Korvaa vain sana "loitsu" sanalla "tarina".

Minun sisälläni asuu loitsu, joka ei ole valmis. Kun on aika, se saa kirjoitettavan ja lausuttavan muodon. Mutta vielä ei ole aika. Vielä jäytää loitsu sisintäni, syö minun voimiani, juo minun vertani ja kasvaa, kasvaa kiinni minuun ja osaksi minua, niin että lopulta ei minussa muuta olekaan kuin loitsun musta myrkky ja myrskyrintama.

Tämä katkelma kuvaa mielestäni hyvin sitä vaihetta romaanin kirjoittamisessa, kun itse kirjoittamista ei ole vielä aloitettu, kun tarina muotoutuu hitaasti päässäni, saa henkilöitä, miljöön, juonen. Vaihe on toisaalta hidas ja kuluttava, toisaalta kutkuttavan ihana. Se on kuin ihastus, se aika, kun todellisuus ei ole vielä ehtinyt himmentää onnen pintaa.

Sitten alkaa kirjoittaminen. En vihaa mitään niin paljon kuin kirjoittamista. En rakasta mitään niin paljon kuin kirjoittamista. Joskus tekee niin pahaa nähdä sisällään kasvanut tarina edessään, käsinkosketeltavana, kipeän todellisena. Toisaalta siitä on ylpeä, toisaalta siihen on pettynyt. Valmis teksti ei koskaan ole idean veroinen. Kirjailijan tavoite on vain päästä mahdollisimman lähelle tuota ideaa, pyrkiä kopioimaan se mahdollisimman uskollisesti. Silti se, mitä ihmiset myöhemmin lukevat, on parhaimmillaankin vain peilikuva.

Kun kirjoitan, olen osa tarinan maailmaa, sen ihmisiä, sen vaaroja ja sen ihmeitä. Minä kiinnyn romaaniini kuin toiseen ihmiseen, tutustun siihen vähä vähältä, janoan aina vain lisää. Kirjoittaessani romaania todellisuuden raja hämärtyy. Eläydyn romaanin tapahtumiin, eläydyn sen henkilöihin ja heidän ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Haukkojen sukua kirjoittaessa kävi niin, että kiinnyin niin kovasti erääseen "pahaksi" tarkoittamaani henkilöön, etten lopulta voinutkaan toteuttaa sitä kurjaa kuolemaa, jonka olin hänelle kaavaillut aloittaessani.

Romaani on pitkäaikainen, vaativa projekti, johon saa uppoutua sisintä myöten monen vuoden ajan, mennä niin pitkälle ja syvälle kuin ikinä uskaltaa. Eikä rajoja tai pohjaa ole, ainakaan sellaisia, joita kidukseton voisi koskaan tavoittaa.