Olo on kuin tuolla mummilan portailla makaavalla maatiaiskissalla; laiska ja rento. Painostava lämpö kerääntyy pään päälle, painaa silmäluomia, sulattaa jalkojen luut. En jaksa tehdä oikein mitään, edes uida. Onneksi ei tarvitsekaan tehdä mitään.
Ulkona lainehtii ruispelto. Vai onko se ohraa? Kummalla olikaan pidemmät vihneet?
Tämä väsymys ei ole ihan sitä kissapedon raukeaa valppautta, jota olen kuvaillut romaanissani. Villikissa ei ole tällainen lahna, ei edes laiskimmillaan, ei edes päivän kuumimpana hetkenä.
Irrallisia ajatuksia, katkonaisia, kevyitä. Eivät pysy otteessani. Ei ehkä ihanteellisin hetki kirjoittamiseen. Katsotaan sitten illemmalla, kun on viileämpää, raikas iltahämärä valpastuttaa nukkuvat aistit ja vaistot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti