Kävin tosiaan eilen myymässä vanhoja rojujani kirpparilla hyvän ystäväni kanssa. Tulimme jo puoli yhdeksältä paikalle, ja lähdimme neljän aikoihin. Minulla oli myytävänä käsinmaalattuja elukoita (jotka sain myytyä pienintä pupujussia myöten loppuun), kirjoja (vain kaksi ostettiin), vaatteita (joista myin vain ruman T-paidan, pieneksi jääneen villatakin ja tohvelit), kaksi ratsastuskypärää (jotka asiakkaiden ilmeistä päätellen myin liian halpaan hintaan, mutta sainpahan tilaa viemästä) ja jotain sekalaista roinaa, kuten kaksi laukkua (eivät myyneet).
Päivän saldona oli reilu kolmekymppiä molemmille. Ihan mukavasti, ja niin kuin sanoin, sainpahan ainakin turhaa, käyttämätöntä rojua pois täyteen ahdetusta komerostani - jonne näin sivumennen sanoen kaikki muutkin perheenjäsenet tuovat kaiken ylimääräisen tavaransa.
Kirpputorilla parasta on ehdottomasti lapset. Se yksi, joka huojahteli täydessä unessa kantorepussaan, se tyttö, joka puristi minulta ostamansa askartelusetin rintaansa vasten ja hymyili suloisesti helmenvalkoisilla maitohampaillaan, sekä se tummatukkainen, suurisilmäinen pikkukaunotar, joka istui pöytämme edustalla pitkään ja luki myymiämme lehtiä. (Kysyin tytöltä, tiesikö hänen äitinsä, missä hän oli, eikä tyttö vaikuttanut eksyneeltä. Myöhemmin näinkin hänet äitinsä ja pikkuveljensä kanssa - pikkuveli istui rattaissa ja repesi riemastuneeseen hymyyn kun vilkutin hänelle.) Suloisia olentoja, niin uteliaita, niin eloisia, niin vilpittömän onnellisia, niin helposti kiukkunsa unohtavia. Päiväperhosia.
Tästä voisi tulla jokavuotinen traditio. Minulla on vielä ainakin kasa vanhoja pehmoleluja siinä samaisessa komerossa, ja vaikkei jonakin vuonna olisikaan mitään myytävää, niin voisin tulla jonkun mukaan myymään, tai vain kierrellä monta tuntia tuota laajaa kirpputoria etsien aarteita, syöden jäätelöä ja nauttien ihmisistä ja kauniista kesäpäivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti