Kotona taas - mutta vain muutaman päivän, sillä perjantai-iltana lähdemme Kaakkois-Suomeen mummilaan. Me lapset (minä ja kaksi pikkuveljeäni) jäämme vajaaksi viikoksi uiskentelemaan järvissä ja nauttimaan yltäkylläisistä aterioista, ja tulemme sitten junalla takaisin. Mummilaan ajattelin kuitenkin ottaa läppärini mukaan, joten enää ei tarvitse pitää taukoa kirjoittamisesta.
Mutta asiaan. Olen yrittänyt kertoa teille uimisen ihanuudesta aina, kun olen palannut mökiltä. Lopputulos ei ole kuitenkaan koskaan miellyttänyt minua tarpeeksi, ja olen aina lopulta pyyhkinyt sen pois ja alistunut kertomaan jostain ihan muusta. Kun yritän selittää, kuinka kovasti rakastan uimista, sanat eivät tunnu riittävän, ja sellainen tunne minulle tulee hyvin harvoin. Tämä yritys jääköön viimeiseksi, ja vaikka olisinkin siihen tyytymätön, aion julkaista sen (niin kuin näkyy), sillä minun on ihan pakko kertoa teille...
...kuinka ihana meri on. Pidän uimisesta muutenkin, mutta meressä kaikkein eniten. Uimahallissa on aina ahdasta, eikä sukeltaminen ole sellainen seikkailu kuin luonnonvesissä. Järvivesi sen sijaan on liian sakeaa, kummallisen väristä, ja jotenkin liian ohutta, niin että sitä vetää helpommin nenäänsäkin ja saa korvansa lukkoon. Vaikka itse asiassa ei kai pitäisi puhua "uimisesta", sillä "uin" kyllä mielelläni järvessä ja uimahallin kloorinhajussa, mutta meressä nautin eniten sukeltamisesta.
Uin mökillä joka ikinen päivä. Vesi ei ollut järin lämmintä (18-19 astetta, pintavesi parhaimmillaan 20 astetta), mutta en jaksanut välittää. Pysähtymättä ajattelemaan, miltä kylmä vesi tuntuisi, juoksin kalliorantaa pitkin niemennokkaan ja hyppäsin veteen. Kesti aina hetken, ennen kuin totuin viileyteen; tein kuperkeikkoja etu- ja takaperin, kävelin käsilläni, kierin itseni ympäri vaakatasossa, tein mitä tahansa, jotten ajattelisi, kuinka kylmä oli.
En ui itse asiassa koskaan mökkirannassa. Korkeintaan muutama sammakkouinnin veto käsillä ja potku jaloilla silloin tällöin. Muuten joko kahlaan, seison pienellä, syvistä vesistä kohoavalla kalliomatalikolla, tai sukellan.
Voin pidättää hengitystäni parhaimmillaan puolitoista minuuttia. Veden alla jatkuvassa liikkeessä happea kuluu paljon nopeammin, ja vaikka en ole koskaan aikaa ottanutkaan, luulen, että olen veden alla korkeintaan puoli minuuttia yhden sukelluksen aikana - tarpeeksi, jotta äiti jo hermostuneena katselee perääni.
Kun sukellan, sukellan pohjaa pitkin. Käsieni liike hulmuttaa ohutta pohjahiekkaa, ahvenruoho ja muut levät viistävät vatsaani, toisella puolellani pohja viettää syvyyksien sykkivään hämärään... Veden alla vallitsee yleensä sakea, painava hiljaisuus. Vaikka pintaa piiskaisi sade tai tuuli, aaltojen humu ei yllä tänne asti. Sen sijaan moottoriveneiden terävä sirinä kantaa pitkälle särkien vedenalaisen hiljaisuuden. Lyhyemmällä sukelluksella saatan kierähtää selälleni ja nousta hitaasti pintaan puhaltaen samalla kämmenenkokoisia ilmakuplia, jotka kohoavat ylöspäin kuin lasiset meduusat, kirkas, väreilevä vaippa särkyen sormissani pieniksi, ihoani pitkin vieriviksi kyyneleiksi...
Kun pääsen pintaan, rinnassani hakkaava hapenpuute pakottaa minut täyttämään kiireesti keuhkoni kasvoilleni hulmuavalla tuulella. Lepään niemennokan pystysuoraa kalliota vasten, seison pienellä leikkauksella alaruumis yhä äskeisessä maailmassa, lämmin pintavesi hartioitani huuhdellen. Jos olen sukeltanut hitaasti matalikolta niemennokalle, saatan tasaannuttaa hengitystäni jonkin aikaa ruumis väristen rasituksesta. Muuten toivun yleensä nopeasti, ponnistan jalkapohjani kalliota vasten ja sukellan jälleen, alas, alas, vihreään hämärään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti